Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta ja Ruskatassu olivat yöpyneet pensaaseen rakentamassaan pesässä. Harmaanruskea soturi oli herännyt aikaisin aamulla siihen, kun kylmyys pureutui tämän ohuen turkkinsa läpi pakottaen kissan ylös. Kylmä oli helpottanut saalistaessa, ja saalisonni olikin ollut Sulkavirran puolella tänään.
Aurinko ei ollut vielä noussut, ja soturin ympärillä oleva metsä oli hiljainen. Lehdettömät puut ympäröivät Sulkavirtaa joka puolella. Kantaessaan saalistaan kohti pesää, Sulkavirta pysähtyi hetkeksi ja laski yhä lämpimän jäniksen hankeen. Soturitar nosti kellertävän vihreän katseensa ylös kohti tähtitaivasta ja ihaili sitä hetken ajan. Olo oli aivan toisenlainen kuin Kuolonklaanin reviirillä. Kukaan ei voinut määrätä Sulkavirtaa, ja se oli ihanaa. Hän tunsi olonsa niin vapautuneeksi kuin vain voi, ja koki olevansa maailman onnekkain kissa.
Sitten Sulkavirta jatkoi matkaansa rauhallisin askelin.
Ruskatassu oli jo herännyt, ja oranssi kolli istuskeli parhaillaan pesän ulkopuolella. Nouseva aurinko pilkisti puiden latvojen takaa, edessä olisi kylmä päivä.
”Toin ruokaa”, Sulkavirta ilmoitti, vaikka Ruskatassu oli varmasti asian jo huomannut. Naaras työnsi jäniksen kohti eloklaanilaisoppilasta, joka suostui aloittamaan ruokailun.
Kaksikko jakoi jäniksen, jonka jälkeen matka jatkui.
”Mikäli olemme oikeassa suunnassa, saavumme perille tänään”, Ruskatassu kertoi pitäen katseensa edessäpäin, kun kaksikko kulki joen viertä pitkin. Lehtikadon pakkanen oli jäädyttänyt joen, mutta siellä täällä oli sulia kohtia, jotka paljastivat jään alla virtaavan pikimustan veden. Vaikka Sulkavirta piti uimisesta, niin juuri nyt joki ei näyttänyt houkuttelevalta. Jääkylmä vesi tekisi taitavimmastakin uimarista hetkessä selvää, ja pienikin virta veisi helposti mukanaan.
”Osaatko sinä uida?” Sulkavirta viritteli keskustelua, kun hiljaisuus oli jatkunut tukahduttavan kauan. Ruskatassu nyökkäsi:
”Eloklaanissa lähes kaikki osaavat.”
Sulkavirta oli kuullut asiasta, mutta ei ollut uskonut sitä todeksi.
”Luulin, että ne olivat vain puheita”, Sulkavirta ei peitellyt yllättyneisyyttään. Ruskatassu pudisti päätään.
”Entä sinä? Osaatko sinä uida?” oranssi kolli kysyi kääntäen nyt ensimmäistä kertaa sinisen katseensa Sulkavirtaan päin. Naaras nyökkäsi ylpeänä.
”Emoni opetti minua ja veljeäni. Olen aika hyvä, vaikka itse sanonkin”, raidallinen naaras virnisti, ja Ruskatassunkin kasvoilla käväisi huvittunut hymy.
”Epäilemättä.”
Sulkavirtaa lämmitti nähdä Ruskatassun hymyilevän.
”Kaipaatko koskaan elämää klaanien ulkopuolella?” Sulkavirta kysyi ja tajusi heti, miten typerä hänen kysymyksensä oli ollut, ”tai siis, tahtoisitko joskus elää erakkona?”
Ruskatassu ei onneksi tuntunut pahastuvan Sulkavirran tökeröstä kysymyksestä.
”Enpä tiedä, en ole miettinyt sitä”, kolli vastasi lapojaan kohauttaen.
”Välillä minusta tuntuu, että olen kuin mikäkin vanki Kuolonklaanissa. Tahtoisin nähdä maailmaa ja kokea uusia asioita, enkä elää päivästä toiseen sitä samaa tylsää elämää ilman mitään muutoksia”, Sulkavirta sanoi. Hän vilkaisi Ruskatassua, joka näytti siltä, ettei tiennyt mitä sanoa.
”Ai, kuulostaa harmilliselta. Miksi et lähde klaanista?” kolli kysyi.
”Perheeni vuoksi. En tahdo jättää sisaruksiani, koska olemme aina olleet yhdessä. Se ei olisi oikein heitä kohtaan”, Sulkavirta sanoi lapojaan kohauttaen, ”eikä yksinelokaan houkuttele. Seikkailut täytyy kokea jonkun kanssa, ei yksin.”
Ruskatassu siristi sinisiä silmiään.
”Kuulostaa ihan järkevältä”, eloklaanilainen tokaisi virnistäen.
”Muistatko mitään näistä paikoista? Tuovatko ne joitakin muistoja mieleesi?” Sulkavirta kysyi ja katseli ympärilleen. Metsä oli kadonnut ja muuttunut avaraan nummimaisemaan. Ruskatassu pudisteli päätään:
”Ei niin mitään.”
// 466 sanaa
