Tuikelintu
Mehevä hiiri. Viileä viherlehden tuuli. Kauniita kukkia. Rauhallinen ilta. Taivaan maalaava auringonlasku. Tähtiklaanin läsnäolo. Siitä minun mielestäni täydellinen yö oli tehty. Venyttelin selkääni ja kävin kieloniitylle makaamaan. Varoin tallomasta kukkiani. Käärmekulta oli määrännyt minut aamupartioon, joka ei lainkaan haitannut minua. Usein heräsin auringon kanssa samaan aikaan. Joku voisi kutsua sitä sisäiseksi tavaksi tuntea aikaa. Kun katsoin auringon nousevan, tunsin olevani yhtä luonnon kanssa. Mutta kun katsoin auringon laskevan… Kohotin kuonoani. Saisin nähdä tähtien ottavan paikan taivaan valopalloina. Se oli minusta erityisen kaunista. Yö oli pyhää aikaa, kaikkein pyhin. Sukaisin rintaturkkini siistiksi ja valmistauduin vastaanottamaan Tähtiklaanin vastaan. Minulla olisi huomennakin aamupartio, mutta olin siitä huolimatta päättänyt valvoa. Saisin vain voimaa, jos todistaisin Tähtiklaanin suurta mahtia. Asettelin käpäläni parempaan asentoon ja repäisin hiirestä pienen, siistin palasen ja mutustelin sen varovasti.
”Kiitän sinun hengestäsi Tähtiklaania”, naukaisin hiljaa, katse punavioletissa taivaassa ja jatkoin hiiren ateriointia. Tähtiklaani oli siunannut kaikki metsän kissat täydellä vatsalla. Tänä viherlehtenä yhdenkään elävän olennon ei tarvitsisi kärsiä nälkää. Ajatus tuntui lohdulliselta. Olin muutama auringonnousu sitten törmännyt Kuolonklaanin omaan partioon ja he olivat myös vaikuttaneet todella hyvin syöneiltä. Vaikka he olivat käytännössä Eloklaanin vihollisia, minä en heitä sellaisina nähnyt. Olin vain onnellinen heidän puolestaan. Kenenkään ei kuuluisi nähdä nälkää ja kaikista typerintä olisi toivoa sitä muille kissoille vain sen takia, että he asuivat eri puolella metsää.
