Kujekulta
Kieloniitty levittäytyi eteeni niin rehevänä, että hento tuulenvire sai kukkasten hennot varret kiemurtelemaan toisiaan vasten. Terälehdet avautuivat auringon paahtavassa katseessa hitaasti ja houkuttelevasti, saaden siitepölyn kutittelemaan kuonoani suorastaan kiusoittelevana. Aivastin ja hieraisin nenääni. Isänikin tuntui aivastelevan tätä nykyä jatkuvasti, joten ehkä minulla oli sukuperimää aivasteluun? Tosin en yhtään yllättyisi, jos Lieskakajon kuita jatkunut syömättämyys ja pedillä makoilu olisi saanut hänet sairastumaan johonkin. Kysyisin asiasta Leimusilmältä, jos minä en inhoaisi häntä. Hän oli lähes rikkonut perheeni enkä edelleen uskaltanut luottaa häneen. Lieskakajo vältteli häntä niin paljon, että kollilla oli taatusti tunteita laikkuturkkista parantajaa kohtaan. Leimusilmä oli kuitenkin välttämätön Eloklaanin hyvinvoinnin vuoksi, joten minun olisi pakko sietää häntä. Jatkoin kulkuani kukkapellolla ja annoin kukkasten kutitella anturoitani vasten. Sieltä täältä kuului kimalaisten surinaa ja muutamat perhosetkin nauttivat kukkien antimista. Miten kukaan voisi inhota tätä näkyä? Tuulen lauha vire hyväili turkkiani ja kutsui minua astumaan syvemmälle kukkapellon tarjontaan. Lopulta kävin siihen makaamaan ja annoin auringon lämmittää turkkiani. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kaikki tuntui levolliselta. Jos minä en vain ajattelisi isääni, Järviloistetta, Noraa… oikeastaan koko elämääni. Silloin kaikki olisi hyvin. Haukottelin pieni kita ammollani ja hieroin päätä kukkasiin. Jos tämä ei saisi Järviloistetta paremmalle tuulelle, niin en tiennyt mikä saisi. Kolli oli ollut viime aikoina niin etäinen ja ikävä…
