Harakkahaave
Vilkaisin taakseni ennen kuin painuimme metsän hämärään kirkkaammalta joen rannalta. Kaikki mihin aurinko paistoi muuttui polttavaksi hyvin nopeasti. Metsän kaksijalattomuus sai minut rauhallisemmaksi.
Tasasin hengitystäni pysähdyttyämme jonkin matkan päähän kaksijalkojen leiristä. Aaltosalama ei vaikuttanut pelästyneen tai kokeneen tilannetta yhtä rankkana kuin minä vaan tähyili vain kaukaisuuteen oletettavasti etsien klaanitovereitamme.
Leiriin päästyämme lähdin muiden partion jäsenten kanssa Pimentotähden juttusille, kun Aaltosalama hoiti itsensä parantajan pesälle.
Tuon käpälä oli ottanut osumaa jostakin, en ollut itse pakenemisen yhteydessä ehtinyt huomata mistä. Saatoin vain toivoa, että se paranisi nopeasti sillä tunsin jo ilman hänen vammaansa erittäin huonoa omatuntoa pesän sisään pakenemisesta. Suunnitelma oli ollut mitä huonoin…
Pimentotähden lähetettyä meidät matkoillemme painuin suorinta tietä isäni luokse. Halusin kertoa kaiken seikkailustani hänelle.
Aikaisin aamulla Jääviilto oli lähettänyt Hiljaisuusvarjon hakemaan minut sekä Latvaruusun ulos pesästä. Aukio oli lähes tyhjä, sillä varapäällikkö haluisi jakaa meille kolmelle ohjeet sanatarkkaan eikä muun klaanin välttämättä kuulevan kaksijaloista sillä painolla kuin hän aikoi puhua.
Klaanin säikäyttäminen oli turhaa. Kaikkien tuli tietää vaarasta, mutta ei joutua paniikkiin. Johtavilla kissoilla oli siinä pähkinä purtavana, ajattelin kävellessämme.
Kuljin isäni rinnalla Latvaruusun perässä. Oli ollut kuulemma isän oma päätös tulla mukaan. Hänen kuultuaan vierailustani kaksijalan pesän sisään, oli hän kysellyt paljon ja huolestunut vasta jälkeenpäin. Tyypillistä isääni, niinpä niin. Aina roikkumassa turkissani kiinni. Osasin pitää itsestäni huolta ihan tarpeeksi hyvin…
Pian olimme jo samassa pusikossa, josta olimme ensi kertaa nähneet kaksijalat. Niiden pesät, jotka olimme eilen tarkistaneet eivät olleet enää pystyssä. Nyt maassa oli vain kasoina nahan palasia ja yksi kaksijaloista kasasi niitä pitkillä käpälillään hassuun kasaan. Muut kaksi kaksijalkaa seisoivat joessa pitkät takajalat vedessä.
“Ne näyttävät olevan lähdössä”, naukaisin ja käännyin kahta vanhempaa soturia kohti, “Palataanko ilmoittamaan Jääviillolle?”
“Hyst, hiirenaivo”, Latvaruusu sihahti ja piti katseensa kaksijaloissa. Loukkaannuin sanoista ja kurtistin kulmiani vilkaisten isääni. Hän kuitenkin vain kohautti lapojaan. Kai Latvaruusulla oli jokin ajatus.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Latvaruusu heilautti häntäänsä viitaten meidät mukaansa. Lähdimme takaisin leiriä kohti. Miksei Latvaruusu voinut vastata minulle asiallisesti ja kertoa mitä ajatteli?
Leiriin tullessamme huomasin uteliaan näköisen Aaltosalaman parantajan pesän lähistöllä. Nyökkäsin isälleni ja loikin punaturkkisen soturin luokse kertomaan uutiset. Latvaruusu saisi hoitaa raportoimisen varapäällikölle, sillä hän ei selvästi halunnut minua mukaansa.
Ilmoitin Aaltosalamalle kaksijalkojen olleen lähdössä.
“Menisivät vaikka Eloklaanin puolelle. Ehkä ne voisivat häätää eloklaanilaiset tiehensä”, naaras päivitteli pyöräyttäen silmiään. En halunnut ryhtyä naapuriklaanin mollaamiseen mukaan, joten vaihdoin puheenaihetta.
“Miten käpäläsi voi?” kysyin nyökäten kohti Aaltosalaman toista tassua, johon oli sidottu pari lehteä sekä hämähäkin seittiä. Se oli varmasti kipeä.
“Kynteni irtosi, se paranee kyllä. Eipä sen kummemmin”, soturitar naukui ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin ja vilkaisin taakseni. Voisin ehkä lähteä, jos ilmoittaisin meneväni syömään.
“Lupasin jakaa saalista ystävän kanssa, nähdään myöhemmin”, nau’uin ja vilkaisin vielä klaanitoverini tassua, “Paranemisia.”
