Lieskakajo

Auringonsäteet tunkeutuivat silmäluomieni lävitse ja pakottivat minut avaamaan silmäni. Kitani avautui suureen, laiskaan haukotukseen ja laskin pääni käpälieni päälle. Aurinko oli jo korkealla. Olin taas nukkunut myöhään. Sammaleiden toinen puolisko oli tyhjä – Nokkospilvi oli jo noussut päivän askareisiin. Minä taas olisin voinut jatkaa nukkumista, mutta olin lupautunut viemään Hellehehkun metsälle. Tai joku toinen olisi voinut sanoa, että Hellehehku oli viemässä minut metsälle. Kolli oli valittanut monta päivää siitä, että emme olleet juhlistaneet hänen soturinimeään. Niiskaisin. Hellehehku oli oikeassa. Olin ollut huono isä eikä se tullut yllätyksenä kenellekään. Ennen pitkää perheeni kyllästyisi siihen, että en ollut läsnä. Ties vaikka Nokkospilvi jo katsoisi muita kolleja. Kampesin itseni ylös ja venyttelin nukkumisen aikana jumiin mennyttä selkääni. Hölköttelin aukiolle ja laskin katsettani. Aurinko liian häikäisevä, liian iloinen. En minä juuri nyt jaksanut mitään sellaista. Olin vellonut suruissani niin kauan, että likavesi oli jo muuttunut ällöttäväksi töhnäksi. En kuitenkaan jaksanut sukia turkkiani ja nousta siitä suosta.
“Isä”, Hellehehku mutisi ja pukkasi minua kaulaan. Käänsin katseeni poikaani ja yritin hymyillä.
“Sukisit turkkisi. Muut katsoo”, Hellehehku jatkoi ja suki kaulaturkkiani nopein vedoin. Kolli oli oikeassa. En edes muistanut milloin viimeksi minä olin sukinut turkkiani. Nokkospilvi kai sen teki, kun joinain aamuina olin herännyt turkkini kohtalaisen siistinä. Ainakin oletin sen olevan Nokkospilvi. En oikeastaan halunnut edes miettiä muita vaihtoehtoja.
“Minä ainakin nappaan saaliiksi karhun! Hei, isä, kisataan”, Hellehehku yritti iloisesti ja näytti kömpelöitä vaanimisliikkeitään. Kollilla taisi olla taitojaan suuremmat sanat. Kohautin olkiani. Vanha Lieskakajo olisi innostunut kisaamisesta, mutta nyt se tuntui turhalta; mitättömältä. Hellehehku kuitenkin lähti juoksemaan kohti leirin sisäänkäyntiä, joten lähdin laahustamaan poikani perässä. Ehkä olisi pitänyt lähettää Kujekulta minun sijastani. Tyttäreni olisi minua parempaa seuraa. “Ei käydä sitten kaukana, minä en vain jaksa”, mutisin punaturkkiselle, mutta kolli oli jo ottanut etumatkaa eikä kuullut sanojani. Vilkaisin vielä nopeasti taakseni ja näin Käärmekullan jakamassa partioita. Katseemme kohtasi hetkeksi ja irvistin naaraalle. Kiristin tahtiani. En halunnut olla hetkeäkään Käärmekullan kanssa samalla aukiolla.
“Odota, Hellehehku!” huudahdin kollille ja Hellehehku vilkaisi minua korvat terhakkaasti pystyssä. “Sinun pitää ottaa minut kiinni!” tuore soturi virnisti ja ampaisi juoksuun. Huokaisin syvään. Muistinkohan enää miten juostiin? Vilkaisin käpäliäni kuin olisin pentu ja miettisin ensimmäistä kertaa miten niitä kuului käyttää. Huokaisin jälleen, mutta löntystelyni vaihtui raviin ja ravi hitaaseen laukkaan. Syömättömyydestä johtuen lihaksistoni oli päässyt kuivahtamaan ja makoiluni oli johtanut kuntoni putoamiseen. Muutaman juoksuaskeleen jälkeen aloin puuskuttaa ja jouduin hidastamaan minun vauhtiani. “Helle… huhpuh, odota”, huohotin ja yskäisin muutaman kerran. Punaturkkinen pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Erotin Hellehehkun kasvoilta pettymyksen. Kolli yritti hymyillä, mutta hymy ei ylettynyt hänen silmiinsä. Suru iski tajuntaani. Olinko minä näin suuri pettymys?
“No, ei meidän varmaan ole mikään pakko saalistaa”, kolli naukaisi hieman pettyneenä. Päästessäni tarpeeksi lähelle Hellehehkua, kosketin kollia hännänpäälläni. Hellehehku kuitenkin väisti kosketustani.
“Isäukkosi taitaa olla hieman ruosteessa”, yritin vitsailla, mutta kolli vain pudisti päätään.
“Anna olla”, Hellehehku vastasi ja kohautti olkiaan. Olin tainnut pilata tämänkin hetken.
“Oletteko Pörriäistassun kanssa taas ystäviä? Näin teidät eilen painimassa. Pörriäistassukin taitaa saada soturinimensä pian”, yritin. Kollit olivat olleet erottamattomia, mutta jokin oli rikkonut heidän välinsä ja he olivat ryhtyneet sotajalalle. Onneksi kollien välit vaikuttivat korjaantuneen. Hellehehku vilkaisi minua tuimasti.
“Olet niin hiirenaivo! Et tiedä edes, että Pörriäistassun nimitys on siirtynyt. Tiedätkö edes sitä, että Korppitähti antoi minullekin rangaistuksen?” Hellehehku tiuskaisi sylki lentäen. “Miksi sinä et vain voi olla kuin muut? Olet ihan surkea isä!”
Yritin pitää katseeni tasaisena ja estää kyyneleiden kihoamisen silmiin, mutta en onnistunut. Hellehehkun sanat tuntuivat viiltäviltä. Eikö edes poikani nähnyt minua suurena ja hienona kissana?
“Mitä? Mistä te olette saaneet rangaistuksen? Nyt kerrot heti! Sinä et kyllä näin käyttäydy ja se on varma se!” ärähdin Hellehehkulle silmät leiskuen. Kyllähän Hellehehkun olisi pitänyt kertoa noinkin iso asia minulle! Kolli tapitti minua karvat pörhössä.
“Et edes tiennyt, että minä olen saanut rangaistuksen! Me vain puolustimme Eloklaanin reviiriä, mutta mitäpä se sinua kiinnostaa. Ja en varmasti kerro enempää. Olen yrittänyt saada sinut piristymään ja viettämään aikaa kanssani, mutta en varmasti enää jatkossa yritä. Olet niin itsekeskeinen, et ole edes onnitellut minua nimestäni”, kolli sähisi häntä pystyssä ja väläytti hampaitaan. Asetuin taisteluasentoon valmiina puolustamaan itseäni, mutta kolli vain huitaisi ilmaa. “Turha odottaa, että minä enää yritän.”
Sen sanottuaan Hellehehku marssi tiehensä, jättäen minut seisomaan keskelle metsää. “Hellehehku, tule takaisin. Isänäsi, minä käsken sinua tottelemaan minua!” huusin punaturkkisen perään, mutta soturi ei edes kääntynyt minun puoleeni. “Hellehehku!”
Ei vastausta. Kolli ei edes kääntynyt puoleeni. En enää edes tiennyt mitä tuntea. Nyt Hellehehkukin oli hylännyt minut ja se oli minun vikani. Ei! Se oli Käärmekullan vika. Inhoni vaaleanruskeaa naarasta kasvoi kasvamistaan.
Luimistin korviani ja katseeni valahti maahan. Turkki tuntui liimautuvan ihoani vasten ja tunsin jokaisen karvani erityisen tarkasti. Jokin muljahti rinnassani ja polte pyyhkäisi nenänpäästäni niskaani. Kynteni painuivat kuiviin sammaleisiin hartioiteni jännittyessä ja nostin katseeni. Kuinka Hellehehku oli kehtanut puhua minulle noin? Minä olin kuitenkin hänen isänsä, vaikka olinkin töpeksinyt. Hetkeä myöhemmin häntäni valahti jälleen. Halusin olla vihainen Hellehehkulle ja koko maailmalle. Vihaaminen oli vastuunkantoa helpompaa. Jos Nokkospilvi olisi ollut tässä, hän olisi käskenyt minua ryhdistäytymään. Onneksi naaras oli omilla tehtävillään. En nimittäin olisi vieläkään jaksanut ryhdistäytyä. Mitä väliä? Nyt Hellehehku varmaan puhuisi asiasta Ahvenvirralle ja saisi myös Ahvenvirrankin vihaamaan minua. Korvani painuivat yhä lujemmin luimuun ja lähdin laahustamaan takaisin leiriin entistä surkeampana. Taas yksi päivä oli mennyt näissä merkeissä. Astelin suuaukosta hälyisälle leiriaukiolle ja välttelin muiden kissojen katseita. Näin aukiolla Kortetuikkeen keskustelevan muutaman muun klaanitoverinsa kanssa ja sydäntäni kouraisi. En edes muistanut milloin viimeksi olin keskustellut vanhojen oppilaideni kanssa. Kaikki energiani oli mennyt Kiurusulan koulutukseen ja nyt kun naaraasta oli tullut soturi, olin saattanut jättää velvollisuuteni lähes kokonaan väliin.
“Lieskakajo, isä?” kuului heleä naukaisu. En edes olisi tunnistanut tyttäreni ääntä, jos hän ei olisi kutsunut minua isäkseen. Vaivalloisesti käännyin katsomaan ja näin Ahvenvirran huolestuneet silmät. “Tule, mennään soturien pesään”, Ahvenvirta naukaisi lempeästi ja lähti tuuppimaan minua pesää kohti. Sinnehän minä muutenkin olin matkalla, joten eipä saattajasta haittaakaan ollut.
“Hellehehku kertoi teidän riidelleen”, naaras meni suoraan asiaan minun istuuduttua sammalilleni. Ne tuntuivat pehmeämmiltä kuin aamulla. Hipelöin niitä käpälälläni hämmentyneenä.
“Minä vaihdoin ne aamulla.” Vilkaisin tytärtäni mieli mustana. Tähänkö oli tultu, että pentuni vaihtoivat minun likaiset sammaleeni?
“Kiitos, kai. Ei olisi tarvinnut, ne olivat vielä ihan hyvät”, murahdin, mutta Ahvenvirran nyrpistynyt nenä kertoi jotain muuta.
“Entä jos menisimme Leimusilmän vastaanotolle? Hänellä voisi olla jotain mikä auttaisi sinua jaksamaan. Ja sitten kun pöly on laskeutunut, menet pyytämään Hellehehkulta anteeksi. Menette saalistamaan tai vaikka uimaan. Hän kaipaa sinua, Lieskakajo. Hän kaipaa isää, me kaikki kaipaamme sinua. Hellehehku on törttöillyt Pörriäistassun kanssa ja hän varmasti kaipaisi isänsä tukea. Voisitte vaikka yhdessä keksiä jotain hauskaa. Hellehehku haluaisi kovasti olla sinun veroisesi soturi”, Ahvenvirta naukui lämpimästi. Katsoin tyttäreni kylkeä viileästi. Miksi naaraan piti olla noin viisas? Ahvenvirrasta oli vastavalmistunut soturi ja hän puhui kuin jokin klaaninvanhin. Mistä lie perinyt sen… En kuitenkaan uskaltanut kohdata naaraan katsetta. Totuus satutti.
“Ei Leimusilmällä ole mitään”, valehtelin. Tai voisiko sitä sanoa valehteluksi, jos minä en tiennyt olisiko kollilla mitään sopivaa yrttiä? En kuitenkaan halunnut kohdata laikukasta kollia ja tuskin hänkään halusi kohdata minua.
“Lupaan puhua Hellehehkulle myöhemmin, mutta tuskin hänen kannattaa pitää tällaista luuseria esikuvanaan”, mumisin Ahvenvirralle. Hiljaisuus laskeutui yllemme.
Lopulta Ahvenvirta avasi suunsa:
“Puhu Hellehehkulle. Puhu Nokkospilvelle. Puhu Haavemuistolle. Puhu jollekin, vaikka sitten kivelle.”
Sen sanottuaan Ahvenvirta poistui pesästä. Hyvä, nyt sain olla taas yksin. Jäin kuitenkin miettimään tyttäreni sanomia asioita. Minun pitäisi puhua jollekin, mutta mitä minä sanoisin? Usein suustani tuli vain turhaa muminaa tai itsesäälissä kastettuja sanoja. Lopputulos oli aina sama. Muut kissat kyllästyivät seuraani eikä se ollut mikään ihme. Olin itse kyllästynyt omaan seuraani jo aika päiviä sitten.

Seuraava aamu oli valkeni minulle tavanomaisissa tunnelmissa. Olin mennyt jo aikaisin nukkumaan, mutta uneni oli ollut katkonaista ja olin heräillyt lukemattomia kertoja. Jossain vaiheessa yötä Nokkospilvi oli siirtynyt muualle nukkumaan ja olin pahoillani kumppanini puolesta. Korvani painuivat jälleen luimuun. Lönkyttelin aukiolle ja mielessäni kiitin Tähtiklaania pilvien peittämästä auringosta.
“Joku taisi nukkua hieman levottomasti”, Nokkospilvi hykerteli ja kurottautui painaakseen leukansa niskani päälle. Sukaisin naarasta varovaisesti poskeen. “Anteeksi”, sain mutistua silmät puoliksi ummessa. Ei Nokkospilven kuuluisi kärsiä minun surkeista unenlahjoistani. Naaras kohautti olkiaan. “Olen jo tottunut siihen.”
Nokkospilvi nosti päätään ja istahti eteeni. Hermostuneisuus kupli sisälläni. Nokkospilvi näytti siltä, että hänellä oli jotain asiaa.
“Viherlehti on kauneimmillaan, eikö vain? Mutta en minä hakeutunut seuraasi latelemaan itsestäänselvyyksiä. Aamupartio odottaa”, Nokkospilvi naukaisi ja räpäytti silmiään. Oliko Käärmekulta määrännyt minut aamupartioon. Yritin kuitenkin hymyillä.
“Selvä”, vastasin kuivasti ja katselin aukiolle kokoontuneita kissoja. Siitä päätellen pääsisin partioimaan myös entisen oppilaani, Unikkohämyn, Sädesäihkeen ja tyttäreni kumppanin, Järviloisteen kanssa. Nyökkäsin heille kohteliaasti. Nokkospilvi jäi kuitenkin kauemmaksi.
“Etkö sinä sitten tule?” kysyin kumppaniltani. Naaras ravisteli päätään. “Minä lupasin viedä Erhetassun saalistamaan. Jaetaan illalla saalista?” soturinaaras ehdotti hyväntuulisena.
“Nähdään sitten, kerro terveisiä”, vastasin Nokkospilvelle ontosti.

Katselin kun kissat yksi kerrallaan lähtivät leiristä. Klaanitoverini tallustivat ruohikossa ja osa kissoista jutusteli hiljaa. Kukaan ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta minun seurastani ja minä en tiennyt oliko se hyvä merkki.
“Pentujeni koulutus edistyy hyvin”, Järviloiste naukaisi vähäsanaisesti. “Sinun pitäisi tulla joskus katsomaan heitä.”
Nyökkäsin Järviloisteelle ja ynähdin jotain epäselvää, jonka oli tarkoitus olla kyllä. Kollin ehdotus oli oikeastaan aika mukava, mutta vielä oli liian aikaista. En minä halunnut tavata pennunpentujani, kun olin heikoimmillani.
“Sinä olet erinomainen taistelija. Voisit näyttää heille muutaman tekniikan. Sinähän osaat taistella myös vedessä?” Järviloiste jatkoi välittämättä minun lähes äänettömistä vastauksista. “Kuulitko jo Hellehehkun ja Pörriäistassun tempauksesta?” Järviloiste vaihtoi sulavasti aihetta ja kohautin olkiani. Hellehehku oli kertonut minulle saamastaan rangaistuksestaan, mutta mitään muuta tietoa minulla ei ollut. Minun oli pitänyt kysyä Nokkospilveltä, mutta olin unohtanut. Sitä se huonosti syöminen kai teetti. Yhtäkkiä Järviloiste pysähtyi ja katsoi minua merkitsevästi.
“Sinun pitäisi puhua pojallesi, että Kuolonklaania on turha suututtaa tuollaisilla hiirenaivoisilla tempauksilla. Ymmärrän, että olet edelleen maassa Korppitähden päätöksestä, mutta se selvästi vaikuttaa Hellehehkuun. Sinun pitäisi pitää hänet kurissa”, Järviloiste totesi tylysti ja kavahdin. Olin pitänyt meitä ystävinä, mutta nyt kolli katsoi minua jotenkin oudosti. Järviloiste näytti arvostelevan minun kasvatustapojani.
“Nokkospilvi on kyllä antanut hänelle puhuttelun”, vastasin soturille ja tassuttelin hänen ohitseen. Olin varma, että Nokkospilvi oli antanut molempien kollien kuulla kunniansa eikä Pörriäistassun oma isäkään ollut mikään ihan turha tapaus. Irvikitakin oli taatusti ripittänyt molempia kissoja oikein olan takaa.
“Kunhan vain kerroin totuuden. Minä ajattelen vain Eloklaanin parasta. Kuolonklaani saattaa iskeä takaisin, vaikka lehtikadon aikaan”, Järviloiste maukaisi ja otti minut kiinni. “Kujekultakin on aivan sekaisin ja minua ärsyttää se, että sinä et näe tai halua nähdä miten paljon käytöksesi vaikuttaa aivan kaikkiin”, Järviloiste tokaisi. En minä edes ollut kuullut Kujekullan kuulumisista. En kuitenkaan ehtinyt kysyä, sillä oletettavasti partion johtajana toimiva Sädesäihke jakoi kissat saalistuspareihin. Kolli valitsi omaksi parikseen Järviloisteen, joten hyvästelin kollin yhdellä hännän heilautuksella ja astelin entisen oppilaani luokse. Unikkohämy oli mainio saalistaja, joten emme ainakaan jäisi tyhjin tassuin – ainakaan naaras ei jäisi. Harmaaturkkisen kasvoilla oli kuitenkin lämmin ja ilahtunut hymy. “Lieskakajo”, naaras naukaisi ystävällisesti ja lähti suuntaamaan kohti kieloniittyä. Suuntasin verkkaisin askelin naaraan perään, mutta Unikkohämy hidasti askeliaan päästäkseen rinnalleni.
“Oikeastaan olen todella iloinen, että pääsimme samaan partioon. Emme ole saalistaneet hetkeen yhdessä tai oikeastaan edes vaihtaneet kuulumisia. Siitä huolimatta sinä olet minulle tärkeä kissa. Ajattelin, että mentäisiinkö me kieloniitylle päin? Sieltähän suunnilta minä nappasin minun ensimmäisen tuoresaaliin. Voisimme katsoa ovatko taitoni kunnossa”, naaras jatkoi lämpimästi ja heilautti häntäänsä. Suupieleni nytkähti vaisusti. Ehkä maineeni tai arvostukseni ei ollutkaan täysin mennyttä.
“Mitä…” hain sanojani. “Mitä sinulle sitten kuuluu? Onko viherlehti kohdellut sinua valoisasti?”
Naaraan suupieliin muodostui pienet hymykuopat. Kuljin pitkän ruohikon poikki ja haistelin ilmaa mahdollisten saaliseläinten varalta. Tuuli kuljetti mukanaan kuivien korsien kahinaa ja jostain kauempaa korviini kantautui lintujen laulua. Joskus kauan aikaa sitten olisin jäänyt arvailemaan mistä linnut keskustelivat. Nyt ääni vain sulautui taustalle.
“Sitä tavallista vain. Saalistamista, partiointia, samaa vanhaa”, Unikkohämy kertoi leppoisasti. Olisin antanut paljon siitä, että minun elämäni olisi ollut myös sitä samaa vanhaa. Jos Mesi ei olisi vain luopunut päällikkyydestään kaikki olisi kuin ennen. Kaipasin sitä.
“Sinua sen sijaan ei ole hetkeen näkynyt partioissa. Oletko… tai siis ei minun ole tarkoitus tuppautua. Mutta oletko sinä ollut sairas?” Unikkohämy kysyi varovaisesti ja laski päätään. Pudistin omaani.
“Älä sinä minusta huolehdi, olen ihan kunnossa”, vastasin Unikkohämylle ja näpäytin naarasta hännälläni. En halunnut entisen oppilaani tietävän kuinka alas olin oikeasti vajonnut. Naaras räpäytti silmiään, mutta jätti aiheen sikseen. “Selvä. No, hyvä kuulla! Haluan vain sinun tietävän, että olen kuitenkin sinun puolellasi”, Unikkohämy totesi pirteästi ja keskittyi riistan etsimiseen. Kun naaras oli kääntänyt katseensa, hymyilin toiselle varovaisesti. Nuuskuttelin ilmaa korvat höröllä. Kieloniityn kupeesta löytyi usein myyrän kotikoloja ja olin toiveikas, että Tähtiklaani olisi meidän saalisonnen puolella. Tarkkailin Unikkohämyn tapaa liikkua kielojen seassa. Naaras kulki hieman liian nopeasti hajujäljen yli, mutta laskeutui kuitenkin taitavasti vaanimisasentoon. Oli hänelle ilmeisesti jotain jäänyt opetuksestani mieleen. Laskeuduin itsekin matalaksi ja tarkkailin ympäristöäni. Missään ei näkynyt edes pienen pientä hiirulaista. Oliko saaliseläimet vaihtaneet majapaikkaa? Kohautin olkiani ja jatkoin haistelua. Lopulta nenääni osui hiiren hajujälki. Ehkä minäkään en jäisi ilman saalista. Unikkohämy oli kadonnut oman hajujälkensä perään ja minä lähdin seuraamaan omaani. Yritin varoa askeleitani. Näin suuren ja painavan ruhon hallinta vaati taitoa, mutta ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Viikseni väpättivät, kun näin pienen saaliseläimen kantavan pientä hyönteistä. Laskeuduin vieläkin matalammaksi ja lähdin kömpelöin askelin vaanimaan. Lopulta pääsin tarpeeksi lähelle ja loikkasin kohti hiirtä. Annoin saaliseläimelle tappopuraisun ja vesi kihosi kielelleni, kun maistoin hiiren kielelläni. Laskin eläimen maahan ja lipaisin huuliani. Loin katseen pilvettömälle taivaalle ja mielessäni kiitin Tähtiklaania tästä mahdollisuudesta. Kaivoin hiirelle pienen kuopan ja hautasin sen sinne, jotta kukaan muu ei löytäisi sitä. Kun sain kuopittua viimeisetkin mullat hiiren päälle, lähdin etsimään Unikkohämyä. Hiiren lämmin veri oli jäänyt pyörimään kielelleni, mutta tavallista voitonriemua en tavoittanut. Liikuin mahdollisimman kevyin askelin, jotta en häiritsisi naaraan mahdollista saalistustilannetta. Pysähdyin niityn laitamille katsomaan, kun Unikkohämy vaani metsämyyrää. Myyrät olivat selvästikin tehneet pesän niityn liepeille. Nyökyttelin hyväksyvästi Unikkohämyn vaanimisasennolle. Naaras voisi kuitenkin pitää häntänsä hieman vakaampana. Harmaaturkkinen loikkasi kynnet esillä kohti saalista, mutta myyrä livisti karkuun. Naaras juoksi vähän matkaa hiiren perässä, mutta turhaan. Unikkohämyn kasvoilla oli hieman iloton ilme, joten jolkottelin naaraan luokse.
“Hyvin se meni. Ensi kerralla..” tottumuksesta aloin neuvoa naarasta kuin oppilasta ja nyökäytin kohti naaraan häntää. “älä anna häntäsi laahata maata. Ja jännitä takajalkojasi vielä hieman enemmän.”
Unikkohämyn ilme kirkastui hieman. “Kiitos, Lieskakajo. Pidän vinkkisi mielessä. Menen katsomaan, jos löytäisin vielä jotain saalista.”
Heilautin häntääni ymmärryksen merkiksi. Saalistaminen ja sosialisointi oli imenyt minusta jo kaikki mehut. Olin jo valmis palaamaan leiriin ja ottamaan päiväunet, mutta partio oli vielä kesken.
“Unikkohämy, odota!” huudahdin naaraalle ja otin muutaman pidemmän askeleen. Naaras kääntyi puoleeni hieman hämmentyneenä.
“Unohditko sinä jotain?” Unikkohämy naukaisi kulmat koholla ja ravistelin päätäni.
“En. Tai siis, joo. Ajattelin kysyä haluaisitko sinä saalistaa yhdessä? Siitä on hetki kun olen saalistanut jonkun toisen kanssa”, totesin Unikkohämylle ja yritin hymyillä mahdollisimman reippaasti. Naaras vastasi omaani omallaan ja nyökkäsi aurinkoisesti.
“Se olisi minusta todella mukavaa. Kaksi tassuparia saa kaksi kertaa enemmän riistaa, eikö?” Unikkohämy naurahti saaden minunkin kurkustani ulos jonkun naurahdusta muistuttavan kurahduksen. Milloin viimeksi olin edes nauranut? Säpsähdin sitä itsekin. Olin jo unohtanut miltä minun nauruni kuulosti. Ehkä minun pitäisi hakeutua Kujekullan parhaan ystävän, Hilehuurten vastaanotolle. Naaraan sanojen mukaan Hilehuurre oli koko klaanin huvittavin ja hauskoin kissa.
“Vieläkö sinä opettelet kalastamista vai kannattaisiko meidän suunnata joelle?” Unikkohämy kysyi huumorintajuisesti. Huvittuneisuus tunkeutui sierainteni kautta ulos tuhahduksen muodossa. Olin oppilaasta saakka harjoitellut kalastamista, mutta ehkä turhaan. Suomukkaat lipesivät otteistani aina viime hetkillä. Joskus harvoin Tähtiklaani oli minun puolellani ja sain jotain mitä viedä klaanitovereilleni syötäväksi. Tosin siitäkin oli hetki, kun olin sitäkin taitoa käyttänyt.
“Taitaa olla parasta, että me pysyttelemme vain maalla.”
Unikkohämy hykerteli.
“Niin minä vähän ajattelin.” Unikkohämy loikki minun edelläni ja katseli silmät hehkuen Tähtiklaanin maalaamia maisemia. Koivujen oksia koristivat kirkkaanvihreät lehdet ja kukat olivat parhaimmassa loistossaan. Riistan lisäksi ilmassa leijaili kukkien makeat tuoksut, johon sekoittui joen kalamainen löyhkä. Unikkohämy kääntyi puoleeni huvittunut ilme kasvoillaan.
“Muistatko, kun harjoittelimme kiipeilyä tässä puussa ja sitten minä jäin sinne jumiin!” naarassoturi nauroi heleästi. Hymyilin. Kyllähän minä tuon kerran muistin. Silloin oli ollut lehtikato ja oksat olivat olleet liukkaita. En ollut itsekään mikään orava, joten naaraan pelastamisessa oli ollut oma tehtävänsä. Lopulta olin kuitenkin saanut hänet alas, mutta aurinko oli jo ehtinyt laskea ja olimme palanneet leiriin vasta yöllä.

Huomasin palaavani leiriin hieman rivakammin kuin moneen kuuhun eikä häntänikään viistänyt maata. Olimme saaneet Unikkohämyn kanssa yhteisvoimin jäniksen kiinni. Minä olin käyttänyt nenääni sen jäljittämiseen ja naaras oli vikkelillä koivillaan juossut sen kiinni. Unikkohämyn kanssa jutustelu ja pieni vitsailu oli muistuttanut minua vanhoista, hyvistä ajoista. Naaras oli saanut minut hieman paremmalle tuulelle, joka oli yllättävää – edes kumppanini ei ollut pystynyt samaan. Mutta olin kuullut joidenkin kissojen sanovan, että joskus yllättävät asiat auttoivat parhaiten. Ehkä tämä oli ollut juuri sellainen. Nokkospilvi kiiruhti häntä pystyssä minua vastaan ja puski minua kaulaan. “Sinä olit myöhään”, naaras mumisi minun turkkiini hieman yllättyneenä. Jos Käärmekulta oli erehtynyt käskemään minut partioon useimpina kertoina olin vain palannut pienen happihyppelyn jälkeen takaisin. Tällä kertaa minä olin jaksanut olla partion loppuun asti.
“Unikkohämy oli mukavaa seuraa. Saalistimme yhdessä ja saimme jopa jäniksen”, kerroin kun pentu emolleen. Nokkospilvi katsoi minuun lämpimästi, mutta jotenkin varovaisesti. Naaras tuntui pitävän minua hauraana eikä naaras tainnut kovinkaan väärässä olla.
“Älä viitsi”, mutisin naaraalle ja tuuppasin toista kuonollani. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka paljon nautin Nokkospilven seurasta.
“No, oppiko se Erhetassu saalistamaan noin taitavan naaraan seurassa?” kysyin lopulta muistettuani naaraan aamuiset sanat. Nokkospilvi hymähti.
“Jaan mielelläni tämän päivän kuulumiset mehevän aterian äärellä. Vatsani suorastaan huutaa ruokaa”, naaras naukaisi ja viittasi herkkuja pursuavan kasan suuntaan. Kumppanini ohjasi minua hännällään lempeästi. Kai Nokkospilvi oli tottunut siihen, että minä jäin vain paikoilleen tuijottamaan tyhjyyksiin. Tassutin ruskeavalkoisen naaraan perässä kasalle ja odotin, että hän valikoi itselleen mieluisaa syötävää. Naaras nappasi leukoihinsa suuren peipon, josta riittäisi varmasti minullekin. Tätä nykyä olin kovinkin pieniruokainen eikä tämäkään päivä ollut poikkeus. Mahani kyllä murisi ja kurisi, mutta minun ei tehnyt mieli ruokaa. Onneksi Nokkospilvi oli nälkäinen, joten voisin työntää enimmät naaraalle ja vedota siihen, että hänen nälän taltuttamiseen menisi enemmän ruokaa. Istahdin aivan Nokkospilven kylkeen kiinni ja annoin katseeni harhailla leirissä. Aukiolla oli muitakin tuoresaaliista nauttivia kissoja ja se sai minut hieman epämukavaksi. Puheensorina täytti korvani ja minun oli vaikea saada selvää mitä Nokkospilvi minulle sanoi. Se tuntui tunkeutuvan ajatuksiini ja vievän niistä kaiken tilan. Nokkospilvi kääräisi häntänsä omani ympärille ja katsoin soturia suoraan silmiin. Nuorempana minulla oli tapana uppoutua soturin viherlehteä hehkuviin silmiin, mutta nykyään en enää uskaltanut. Jos uppoutuisin vielä johonkin asiaan, en välttämättä pääsisi sieltä enää koskaan pois.
“Nokkospilvi”, aloitin murheellisena. “Milloin minusta tuli tällainen… surkimus?” Naaras käänsi katseensa pois. “Lieskakajo”, naaras rykäisi kurkkuaan saadakseen sanat kulkemaan paremmin. Kaduin edes, että olin kysynyt koko asiaa. En ollutkaan valmis kuulemaan Nokkospilven mielipidettä asiaan. Naaras käänsi katseensa jälleen minuun ja painoi otsansa leukaani vasten.
“Et sinä ole surkimus, älä ajattele niin. Sinä… Sinulla vain on ollut vaikeaa”, naaras takelteli sanoissaan. “Minä tiedän, että sinä olisit halunnut olla varapäällikkö. Tiedän myös, että sinusta olisi tullut paras mahdollinen varapäällikkö mitä Eloklaani voi saada. Mutta sinä voit edelleen olla paras isä ja soturi”, naaras painautui kylkeeni ja kuiskutti lempeyksiä korvaani. Annoin pääni nuupahtaa. Naaraan sanat tuntuivat… ei miltään. Ja se oli ehkä kaikista pahinta. Joku toinen olisi napannut vinkistä vonkaleen – etenkin kun se vonkale tuotiin suoraan sinun eteen. Mutta tässä vaiheessa minä en voinut enää myöntyä ja todeta olleeni väärässä.
“Lieskakajo”, naaraan naukaisu sai pääni taas nousemaan. Katsoin Nokkospilveä kysyvänä. Oliko naaraalla lisää viisauksia jaettavanaan? Ynähdin epäselvästi.
“Tapahtui mitä tapahtui, minä olen tukenasi.” En osannut reagoida naaraan sanoihin oikein. Olisiko minun pitänyt kiittää, sanoa samat sanat? Ryhdistäytyä? Sitä kaikki kai minulta odotti, jos he tässä vaiheessa enää jaksoivat odottaa. Totuus oli kuitenkin se, että minä olin ollut Nokkospilvelle huono kumppani. Olin vehdannut Leimusilmänkin kanssa niin monta kertaa. Jos minä ja täpläturkkinen parantaja emme olisi jääneet kiinni, leikkimme jatkuisi vielä tänäkin päivänä. Kaiken tämän ja vielä enemmänkin naaras oli katsonut käpäliensä lävitse. Ja tässä me olimme – kumppaneina, yhdessä. Nokkospilvi ei ollut hylännyt minua missään vaiheessa. En olisi voinut olla enempää kiitollisuudenvelassa. Olisin halunnut tarjota naaraalle saman. En vastannut naaraalle mitään, hengitin vain hänen tuoksuaan ja yritin sulkea ulkomaailman meidän kuplan ulkopuolelle. Nokkospilvi oli minun tuki ja turva, mutta kuka olisi hänen?

Minun onnekseni naaras oli hyvä hiljaisuuden katkaisija.
“Kujekulta oli kyllä oikeassa”, naaraan hartiat kohosivat. “Erhetassu on aikamoinen haaveilija. Hänen keskittymiskykynsä herpaantui kyllä jatkuvasti”, Nokkospilvi huokaisi. Minua hävetti jälleen. En ollut edes kuullut, että yhdellä pennunpennuistani oli jotain ongelmia. Nokkospilvi tuntui kuitenkin olevan enemmän perillä Kujekullan jälkikasvun tilanteista.
“Hän puhui vain etanoistaan. En ole koskaan tavannut kissaa, joka olisi niin kiinnostunut niljakkaista. Hänestä kuitenkin kasvaa taatusti hyvä soturi, kunhan hän vain keskittyisi koulutukseensa hieman enemmän. Vai mitä mieltä sinä olet?” Nokkospilvi selitti kohtaamisestaan nuoren kollioppilaan kanssa. “Kiipeilijänä hän kyllä loisti. Lähetin hänet puuhun hakemaan oravan ja hän vallan muuttui moiseksi itsekin”, Nokkospilvi kertoi ylpeyttä äänessään. Erhetassun tilanne oli hyvin tyypillinen. Jokaisella kissalla oli omat heikkoudet ja vahvuudet. Kolli löytäisi oman paikkansa, kun Tähtiklaani niin tahtoisi.
“Hän ei taida olla tämän suvun ensimmäinen keskittymisvaikeuksista kärsivä kissa”, totesin ääni täynnä melankoliaa. Keskittymishaasteeni olivat ajaneet minut monenlaisiin vaikeuksiin. Nokkospilvi tuuppasi minua kylkeen leikkisästi ja repäisi peiposta mehevän palan lihaa. Naaras työnsi lihakimpaleen tassuihini ja haukkasi itselleenkin oman palan. Nokkospilvi nielaisi palan lähes yhtenä suupalana ja repäisi itselleen uuden. Pyörittelin omaa ruokaani kynnelläni. Vatsaani olisi mahtunut ainakin kymmenen samanlaista, mutta olin varma, että jos söisin tämän, se tulisi ennen pitkää samaa reittiä ulos. “Söisit nyt.” Nokkospilven ääni oli hunajaisen mateleva, joten naaraan mieliksi maistoin omasta ateriastani pienen palan. Liha oli pehmeää, juuri sopivan kosteaa ja peippo oli vielä hieman lämmin. Nielaisin herkkupalan ja lipaisin huuliani. Haukkasin heti uuden palan.
“Kai sitä jotain pitää syödä”, mutisin suu täynnä peippoa.
Aivan huomaamattamme päivä oli väistynyt iltahämärän tieltä ja nyt aukio hohkasi tulen eri väreissä auringon laskiessa puiden taakse. Käänsin katseeni taivaaseen, joka oli saanut auringonlaskusta uudet värit.
“Nokkospilvi”, sanoin hiljaa ja osoitin taivasta. En edes muistanut milloin viimeksi minä olisin kiinnittänyt huomiota luonnon omiin ihmeisiin. Vielä muutamia vuodenaikoja sitten olin nauttinut luonnon tarkkailusta. Sydämeni oli sykähdellyt innosta, jos olin löytänyt jotain uutta tai kaunista. Se oli ruokkinut sieluani kuin peippo vatsaani, mutta miksi sieluni sitten tuntui tällä hetkellä nälkiintyneeltä? Edessänihän oli jotain minkä olisi pitänyt saada minutkin hehkumaan. Ilta tuoksui mullalta, kanervilta ja Nokkospilveltä. Jostain kauempaa kantautui naurua.
“Taivas on tänään poikkeuksellisen kaunis”, nau’uin tyhjästi ja sitten suljin silmäni. Yritin pakottaa itseni muistamaan, tuntemaan. Halusin tuntea jotain lämmintä. Mutta mieleni oli kuin polku. Ja se polku katkesi tähän. Avasin silmäni uudelleen ja näin sen saman taivaan. Objektiivisesti se oli kaunis, mutta muuten se ei herättänyt minussa mitään suurempaa tunnetta. Se oli vain se sama taivas, mutta eri väreissä. Lopulta minun oli pakko kääntää katseeni pettyneenä pois.
“Niin se tosiaan on”, Nokkospilvi myhäili ja työnsi peipon rippeet minulle. Aterioin linnun loppuun kaikessa hiljaisuudessa ja hautauduin sitten Nokkospilven turkkiin. Tunsin naaraan hymyilevän. Kun sitä tunsi jonkun kissan tarpeeksi pitkään, sitä oppi tuntemaan milloin toinen hymyili. Naaraan lihaksisto oli rento. Suin Nokkospilven kaulaturkkia karhealla kielelläni hiljaisin vedoin ja Nokkospilvi alkoi kehrätä hiljaa. Voi kuinka olinkaan kaivannut Nokkospilven hyrinää.
“Pitäisikö meidän siirtyä nukkumaan?” kysyin hiljaa. Ehkä Ahvenvirta tosiaan oli oikeassa. Ehkä minun pitäisikin keskustella Hellehehkun kanssa heti huomenna. Jos poikani oli tulisielunsa kanssa yhtään tullut minuun, hän olisi jo hieman leppynyt. Pohjimmiltaan taisimme olla Hellehehkun kanssa samanlaisia – kuumapäitä ja kilpailuhenkisiä. Halusimme molemmat kuulua Eloklaanin parhaiden sotureiden joukkoon. Ehkä sen takia olin ollut kollille niin ankara. Nokkospilvi nyökkäsi minulle ja kampesi itsensä ylös. “Minulla onkin aamupartio, joten olisi syytä saada hyvät unet.”

Tsirp, tsirp. Ynähdin. Käpäläni liikahtelivat ja nenäni tuhisi hajuja jahdatessa. Jokin pehmeä tömähti minuun ja raotin silmiäni. Nokkospilvi.
“Anteeksi, minun ei ollut tarkoitus herättää sinua. Jatka vain unia”, naaras kuiskasi pahoitellen ja astui varovaisesti minun ylitseni. Käännähdin kyljelleni ja olin ummistamassa silmäni uudelleen, mutta pitkästä aikaa minua ei enää väsyttänyt. Nousin istumaan ja sukaisin tassujani muutaman kerran. Irvistin. Olivatko ne näin likaiset..? Viimeisestä pesukerrasta taisi tosiaan olla hetki. Nousin ylös ja lompsin aukiolle. Päivä oli pitkästä pilvinen – taivas oli valkean lumipeiton peittämä. Aukiolle oli kerääntyneet lähtevät aamupartiot, mutta katseeni etsi väkijoukosta Hellehehkun punaista turkkia. Kollia ei kuitenkaan näkynyt. Olikohan hän vielä pesässä nukkumassa? Haukottelin suu amollaan ja nautin viileästä tuulenvireestä, joka leikitteli turkkini seassa. Olin ihan unohtanut miltä viherlehden aamut tuntuivat. Kaikkialla oli hiljaista, hieman usvaista ja rauhallista. Aamupartioon valitut kissat nuokkuivat omissa ryhmissään.
“Lieskakajo”, Nopsaliekki huudahti ja nyökkäsi minulle. Räpäytin silmiäni väsyneenä ja hitaasti. Nopsaliekki hölkötteli luokseni ja hymyili kohteliaasti. Yritin vastata samanlaisella, mutta suupieleni eivät kohonneet tarpeeksi.
“Oletko nähnyt Unikkohämyä? Tehän palasitte eilen leiriin yhdessä ja Unikkohämyn oli määrä tulla aamupartioon. Häntä ei kuitenkaan näy missään”, kolli kertoi ja kuikuili soturien pesän suuntaan. Katseeni hamuili saman suojapaikan suulle.
“Olin menossa etsimään Hellehehkua, minä-” pesältä kantautuva parkaisu sai karvani pörhölleen. Hypähdin säikähtäneenä taaksepäin ja asetuin puolustusasentoon.
“Leimusilmä!” ruskealaikkuinen kolli juoksi soturien pesästä tutun parantajan nimeä huutaen. Astuin vaistomaisesti sivuun ja vilkaisin Nopsaliekkiä silmät suurina.
“Mitä tapahtui?” en tiennyt kohdistinko kysymykseni Nopsaliekille vai hämmästelinkö vain yleisesti. Leimusilmä juoksi Kortetuikkeen takapuolessa kiinni. Kollin suusta roikkui muutamia yrttejä, joiden väkevä tuoksu leijaili minunkin nenään. Aivastin. Olin ollut aina herkkä yrttien tuoksuille. Nopsaliekki kohautti olkiaan ja tassutteli takaisin oman partionsa pariin. Minä itse otin muutaman varovaisen askeleen kohti soturien pesää. Mitä siellä tapahtui? Suurin osa kissoista nukkui omilla sammalillaan levollisena, mutta yhden pedin edustalla hääräsi muutama kissa. Räpäytin silmiäni. Hetk-hetkinen…? Ravasin Leimusilmän luokse. Unikkohämy nukkui sammalillaan. Miksi he häiritsivät naarasta?
“Annetaan Unikkohämyn nukkua”, mutisin suorastaan isällisenä. Vaikka naaras oli aikuinen soturi, oli tuo aina minun huolehdittava. Leimusilmä kosketti käpälääni ja katsoi minua suoraan silmiin. Kollin katse oli… murheellinen? Leimusilmän silmien tuike oli sammunut ja kollin kulmakarvat olivat hienoisesti koholla. Mutta miksi?
“Lieskakajo”, parantajakolli naukaisi hiljaa ja ohjasi minua hännällään kauemmaksi. En vieläkään ymmärtänyt. Unikkohämyllähän oli aamupartio, ei naaraan kuulunut enää nukkua.
“Unikkohämyllä on aamupartio. Lupasin Nopsaliekille hakea hänet”, sanoin hiljaa. Muutamat kissat olivat nousseet ylös ja supisivat uteliaina.
“Lieskakajo, istu alas”, Leimusilmä naukaisi lämpimästi. Mitä kolli nyt ajoi takaa? Naarashan oli jo myöhässä! Yritin nähdä Unikkohämyn, mutta kissoja oli kokoontunut sen sammalpedin ympärille. Miksi kukaan ei herättänyt häntä? Ei naaras ollut mikään yleinen nähtävyys. “Unikkohämy on kuollut.”
Räpäytin silmiäni ja katseeni pysähtyi siihen paikkaan. Minun korvanikin taisivat kaivata pesua, olin varmaan kuullut väärin.
“Ei Unikkohämy ole kuollut. Me saalistimme eilen”, vastasin lasittuneella äänellä ja mielessäni palasin eiliseen saalistushetkeen. Unikkohämyn kanssa ajanvietto oli jopa tuntunut joltain, se oli saanut minit virkistymään. Joten eihän naaras voinut olla kuollut. Leimusilmä höpisi nyt jotain ihan omiaan. Katosin muistoihini ja tuijotin eteenpäin. Unikkohämy vain nukkui. Pian hän heräisi, menisi aamupartioon ja sitten voisimme mennä uudelleen saalistamaan. Naaras auttaisi minua olemaan parempi kissa.
“Lieskakajo, Lieskakajo kuuletko minua?” En kuullut; minä en kuuntelisi valheita. “Lieskakajo, Unikkohämy… Lieskakajo, minä yritin kaikkeni…” Leimusilmä naukui puhe katkeillen. Jossain vaiheessa minä lopetin kuuntelun. Ei Leimusilmällä ollut mitään todellista sanottavanaan. Vilkaisin kollia terävästi.
“Unikkohämy ei ole kuollut. Hänet pitää herättää, hän myöhästyy aamupartiosta ja Kuolonklaani.. Rajat on vahvistettava”, totesin määrätietoisesti ja jyräsin Leimusilmän ohitse. Työnsin Unikkohämyn edessä parveilevat kissat sivuun ja ravistelin naaraan harmaata kehoa. Turkki oli yön jäljiltä viileä eivätkä naaraan kyljet kohoilleet. “Herätys, sinun on noustava. En anna sinun ottaa nuhteita joltain Käärmekullalta. Ylös, ulos ja partioon”, tuhisin entiselle oppilaalleni. Naaras ei kuitenkaan reagoinut mitenkään, ei edes raottanut silmäluomiaan. Unikkohämy taisi nukkua todella sikeästi. Joku laski häntänsä selkäni päälle, mutta ravistelin sen pois. Minkä takia kaikki käyttäytyivät kuin jotain pahaa olisi tapahtunut? Jokainen meistä nukkui joskus myöhään. Ei se ollut näin suuren murhenäytelmän veroinen tapahtuma.
“Lieskakajo, katso minuun”, Leimusilmä sanoi. En minä halunnut katsoa Leimusilmää silmiin. Katseeni voisi paljastaa jotain mitä minä en itsekään tiennyt.
“Minun pitää saada Unikkohämy ylös ja…. sitten…” tuuppasin naarasta kovempaa. Ravistelin Unikkohämyä uudelleen.
“Unikkohämy, lopeta pelleily! Soturit eivät laiskottele näin!” murahdin naaraan pysyessä elottomana. Leimusilmä oli väärässä. En saanut enää sanaakaan suustani. Pesässä oli aivan liian hiljaista – kuin joku olisi kuollut. Kuin Unikkohämy olisi kuollut. Vapisten töytäisin naarasta vielä kerran. Naaraan ympärille kerääntyneet kissat pysyttelivät vaiti.
“Leimusilmä, sinun on haettava jotain yrttejä. Hän on vain menettänyt tajuntansa.” ääneni värähteli ja aaltoili – tehden puheestani epäselvän ja puuroutuneen. Katsoin Eloklaanin parantajaa suoraan silmiin, mutta kolli ei liikahtanutkaan. Hän ei ottanut käpäliään alleen ja rynnännyt pesäänsä hakemaan jotain, joka voisi pelastaa harmaaturkkisen hengen.
Leimusilmä kuitenkin vain katsoi minua surusilmillään omiani.
Minun silmäni eivät olleet täyttyneet vedellä, vaan tulella.
“Tähtiklaanin nimeen, TEE NYT JOTAKIN ÄLÄKÄ VAIN SEISO SIINÄ!” ärähdin hampaat irvessä ja polkaisin jalkaan. Lopulta Leimusilmä nyökkäsi ja lähti pesästä rauhallisin askelin. Jäin seisomaan Unikkohämyn pedin eteen. Olisin halunnut häätää kaikki sen ympärillä olevat kissat. Ei heistä kuitenkaan ollut mitään hyötyä, hehän vain seisoskelivat tässä turhanpanttina. Olisivat painuneet vaikka partioimaan tai kävelylle – ihan sama. Lopulta kolli saapui takaisin soturien pesään ja astuin sivuun antaakseni kollille työskentelyrauhan. Leimusilmä ei kuitenkaan laskenut yrttejään Unikkohämyn vierelle, vaan pudotti ne minun jalkoihini. Nuuhkaisin niitä epäluuloisesti.
“Timjamia ja kamomillaa, shokkiin”, kolli naukaisi lähes äänettömästi. Minä en vieläkään ymmärtänyt mitään. Enhän minä ollut shokissa! Korkeintaan hieman ihmeissäni siitä miksi kukaan ei auttanut Unikkohämyä.
“Miksi sinä et auta Unikkohämyä?” kysyin katsomatta kollia silmiin. Leimusilmä kosketti minua jälleen hännällään – voi miten paljon olinkaan kaivannut kollin antamaa lämpöä! Mutta tässä pakkasessa sekään ei saanut minua tuntemaan yhtään mitään.
“Ole hyvä, syö.”
Katseeni hapuili taas elottoman naaraan puoleen. Vielä hetkeä aiemmin naaraan ympärillä oli parveillut paljon kissoja, mutta nyt he olivat kadonneet ja pesään oli laskeutunut todellinen kuolemanhiljaisuus. “Onko hän kuollut?” sain lopulta kysytyksi ja räpyttelin silmiäni. Se selittäisi sen miksi naaras ei liikkunut.
“Hän saalistaa nyt Tähtiklaanin riveissä.”
Alahuuleni väpätti ja otin varovaisesti Leimusilmän tarjoamat yrtit suuhuni. Tunsin parantajan katseen turkillani poltteena, mutta hetken päästä kuulin kollin askeleiden loittonevan. Olin jäänyt kahden Unikkohämyn kanssa. Odotin naaraalta merkkiä. Odotin, että hän olisi väräyttänyt korvaansa tai liikauttanut hännänpäätään, mutta mitään ei tapahtunut. Naaras pysyi paikallan kuin kivi tai pahemmassa tapauksessa kuin kuollut.
“Voi Unikkohämy…” kuiskasin ja kävin makaamaan naaraan vierelle. Pesin naarassoturin korvia lempein vedoin. “Ei näin pitänyt vain käydä, ei tämä ole mahdollista. Vastahan me….” Purskahdin itkuun ja tein jotain mikä oli tullut minulle viime aikoina tutuksi. Hautasin kasvoni tuon turkkiin ja hain siitä lohtua.

Odotin. En tiennyt kuinka kauan aikaa muiden lähtemisestä oli kulunut. Odotin Unikkohämyn heräämistä. Harmaaturkkisen hengitys ei enää koskaan rikkoisi pesän hiljaisuutta eikä naaraan saalistustaidot täyttäisi klaanitovereidensa vatsoja. Sitä, että naaras nousisi ja ehdottaisi saalistusretkeä. Vielä eilen naaraan turkki oli ollut lämmin. Suljin silmäni. Mikä Tähtiklaanilla oli minua vastaan? Ensin minä epäonnistuin varapäällikköehdokkaana, nyt mestarina. Mitä seuraavaksi? Tai oikeastaan, en minä edes halunnut tietää.

Tumma taivas oli valkeiden pilkkujen peitossa. Jopa pilvet olivat väistyneet niiden tieltä kunnioittakseen naaraan matkaa Tähtiklaaniin. Kuutamon hieman sinertävä hohde valaisi Unikkohämyn ruumiin. Valvojaisissa oli muutama muu kissa minun lisäkseni. Koin huonoa omaatuntoa. Olisin voinut olla enemmän läsnä. Timjamin voimakas tuoksu kutitteli nenääni. Vetäisin syvään henkeä. Laventelia ja minttua. Kaunis ajatus, että kuolleesta pestiin pois se kaikki mikä teki hänestä ulkoisesti kuolleen. Naaras tuoksui vain Leimusilmän pesältä ja näyttikin nukkuvalta. Harmaaturkkisella soturilla olisi ollut vielä niin paljon elettävää, mutta nyt naaraan elämän valo oli sammunut.
“Eloklaani kiittää sinua kaikista palveluksistasi. Hyvää matkaa, mestarina minä en olisi voinut toivoa parempaa oppilasta. Anteeksi etten minä ollut viime aikoina oikein läsnä. Toivottavasti voit antaa sen minulle anteeksi”, kuiskutin kuolleen naaraan korvaan. Uskoni Tähtiklaaniin oli vahva ja toivoin, että olin saanut valettua naaraaseen saman uskon.

Taivas oli taas saanut itselleen järven pinnan värit. Aurinko hohkasi kuumana ja kurkkuni tuntui kuivalta. Silmäluomeni tuntuivat raskailta ja oloni oli kaikin puolin surkea. “Lieskakajo, oletko valmis?”
Mesi. Katsoin Korppitähden edeltäjää lasittunein silmin, mutta sain aikaiseksi pienen nyökkäyksen. Unikkohämy oli saanut arvoisensa valvojaiset, mutta nyt naaraan oli aika muuttua yhdeksi maan kanssa. Väistyin klaaninvanhimpien tieltä ja siirryin pääaukion varjoon. Paahtava aurinko sai oloni vain entistä tukalammaksi. Nokilintu, Salviakatse ja Mesi nostivat Unikkohämyn ruumiin varovaisesti. Olisin halunnut mennä väliin ja sanoa jotain. Mutta mitä? Emmehän me olleet Unikkohämyn kanssa viime aikoina enää läheisiä. Joten minä vain katsoin ja annoin auringon kuivattaa viimeisetkin kyyneleeni. En edes ollut varma missä vaiheessa ne olivat siihen vierineet. Annoin katseeni vaellella. Kissat hyörivät tavanomaisissa tehtävissään iloisesti, vaikka tunnelma olikin ehkä tavallista vaitonaisempi. Olisin halunnut huutaa ja kysyä heiltä kuinka he kehtasivat vain jatkaa elämäänsä. Kuinka he edes pystyivät siihen? Minä en pystynyt. En ollut pystynyt jatkamaan normaalia elämääni moneen kuuhun ja nyt Unikkohämykin… Hänenkään elämä ei enää jatkuisi! Katkeruuden kitkerä maku tanssi kielelläni. Muutamat kissat vastasivat katseeseeni säälivästi – liian myötätuntoisesti. En kaivannut myötätuntoa tai varsinkaan sääliä, mutta en minä myöskään tiennyt mitä minä kaipasin. Jos olisin tiennyt, minä olisin ehkä voinut muuttaa tilannettani.
“Isä, otan os-” Ahvenvirran tuttu ääni kutitteli korviani. Keskeytin tyttäreni lauseen lyhyellä murahduksella. Minä en halunnut puhua kenenkään kanssa. En varsinkaan perheenjäsenteni kanssa. Köhäisin kurkkuani muutaman kerran.
“Anna olla, haluan olla yksin”, vastasin kuivasti.
“Olisin vain halunnut ottaa osaa Unikkohämyn kuolemaan, mutta annan sitten olla. Haluat nykyään aina olla omissa oloissasi ja murehtia surkeaa elämääsi.” naaraan kipakkuus osui kuin salama lahoon puuhun. Ahvenvirta oli yleensä niin kiltti ja hillitty. En kuitenkaan edes vilkaissut naarasta. Miksi kukaan muu ei vain voinut ymmärtää, että millään ei ollut enää mitään väliä ja että minä en vain enää jaksanut yrittää nousta tästä suosta? Miksi kaikki muut ajattelivat, että asiat kyllä korjaantuisivat ja kohta auringonvalo koskettaisi taas sisintäni. Mutta ei koskettanut! Tässähän minä seisoin, suoraan auringossa. Ainoa mitä tunsin oli vain kuumuus ja hiki. Ahvenvirta ei kuitenkaan päästänytkään minua menemään.
“Lieskakajo, isä. Minä en enää jaksa, ME emme enää jaksa. Olen yrittänyt ja niin on myös kaikki muut. Hellehehku, Nokkospilvi, Kujekulta, ystäväsi… Tähtiklaani soikoon! Miksi sinä et voi vain, argh!” Ahvenvirta ärähti.
“Miksi sinä et voi vain ryhdistäytyä ja tehdä asialle jotain?” naaras tokaisi kipakasti, mutta ei jäänyt odottamaan vastaustani, vaan marssi ohitseni. Jäin katsomaan naaraan perään suu auki. Ahvenvirranhan oli pitänyt olla minun puolellani… Eikö kehenkään enää voinut luottaa? Selvästi ei ainakaan häneen. Minä itse suuntasin Mesin ja muiden klaaninvanhimpien tassunjäljissä ulos leiristän. Kaipasin johonkin missä minun ei tarvitsisi törmätä jatkuvasti muihin kissoihin. Laahustin piikkihernetunnelin lävitse ja valitsin summanmutikassa yhden lukuisista poluista. Eloklaanin reviiri oli täynnä piilopaikkoja. Samalla se tuntui jopa pelottavalta. Jos joku osaisi peittää tuoksunsa, voisi hän vaania klaanin asukkeja piilostaan käsin. Auringon kuivaksi polttama heinikko kahisi minun käpälieni alla. Tänä viherlehtenä Tähtiklaani oli todella osoittanut kieroutensa. Kissat saivat kyllä lämmitellä auringossa ja täyttää vatsansa maukkaalla tuoreella riistalla, mutta sateesta ei ollut tietoakaan. Hipaisin ruohikkoa hännälläni. Metsä saattaisi roihahtaa hetkenä minä hyvänsä liekkeihin ja yksi korsi kerrallaan tuli nielisi Eloklaanin reviirin itselleen. Kieron tästä teki se, että lämmin sää ja herkullinen tuoresaalis sai kissan ajattelemaan kaiken olevan hyvin. Todellinen vaara kuitenkin piilo taivaankannella. Astinkivet olivat imeneet itseensä auringon lämmön ja ne hohkasivat anturoitteni alla kuumana. Pääsin kuitenkin joen toiselle puolelle ja katselin ympärilleni. Jostain kauempaa kantautui kissojen keskustelua, joten suuntasin pohjoiseen. Metsän varjot helpottivat liikkumista. Minun kävi hieman sääliksi heitä, jotka oli valittu niityn suunnille suuntaaviin partioihin. Niitty ei paljoa varjoa tarjonnut. Tsirp. Vaivauduin nostamaan katseeni käpälistäni. Virtaviivainen lintu loikki vaahteran oksilla. Se vaikutti iloiselta, onnekas. Ja eihän linnulla ollutkaan mitään syytä olla surullinen. Hän ei ollut jäänyt metsäkissojen kynsiin. Ohitin linnun ja vaahteran, ja jatkoin päämäärätöntä kuljeskeluani. Kaikki ohittamani puut, linnut, kasvit – kaikki näyttivät samoilta ja yhtä yhdentekeviltä. Räpäytin silmiäni. Tämä paikka kuitenkin näytti tutulta. Olin ollut täällä ennenkin. Suljin silmäni ja yritin hakea mieleni sopukoista jotain muistikuvia. Näin kuitenkin vain tyhjää. Pidin silmiäni tiukemmin kiinni. Nyt valkeat, kirkkaat värit hyppelivät mustalla taustalla. Ei mitään. Otin muutaman askeleen eteenpäin ja katselin ympärilleni. Suuntasin koivupuista muodostuneen rykelmän luokse. Jokin siinä veti minua puoleensa. Raitapuiden alla oli kolo. Hieman epämiellyttävästä päätellen se oli joskus kuulunut jollekin pedolle. Haju oli kuitenkin väljähtänyt. Sukelsin pölyiseen pesään ja yskähdin jälleen. Lysähdin pesän lattialle ja käperryin pieneksi keräksi. Olin jälleen lähtöpisteessä ja jopa siitäkin kauempana. Auringonnousu sitten minulla oli ollut jonkinlainen ajatus siitä mitä tekisin seuraavaksi. Mutta nyt… Ajatuksissani ei liikkunut mitään – ei varsinkaan mitään hyödyllistä. Hautasin kuononi tassujeni alle. Välillä minusta tuntui, että minä en tuntenut mitään. Että mieleni oli Pimeyden metsän mustaama ja millään ei ollut mitään väliä. Välillä minä taas pelkäsin hukkuvani omiin ahdistuksen tunteisiini. Joskus itku ei tullut edes pakottamalla, joskus minun itkuillani olisi voitu kastella kokonainen metsä. En edes tiennyt kumpi niistä oli parempi. Tuskin kumpikaan, mutta se taas ei ollut minun päätettävissäni oleva asia.

Yö oli vaihtunut aamuun, aamu yöhön ja sitä rataa. En edes muistanut kuinka monta päivää Unikkohämyn kuolemasta oli. Mitä väliä? Ei se toisi naarasta takaisin. Nokkospilvi oli käynyt tuomassa minulle riistaa ja kurkun kostuketta. Ahvenvirtakin oli käynyt kertaalleen, mutta vain pikaisesti. Naaras oli vaikuttanut turhautuneelta. Ei hänellä ollut oikeutta olla noin turhautunut. Minähän se tässä kärsin. Nokkospilvenkin käynnit olivat jääneet pikaisiksi ja naaraskin oli vaikuttanut kyllästyneeltä. Pelkäsin naaraan haluavan ottaa eron. Ironista ja tekopyhää, joku voisi sanoa. Olinhan itse meinannut jättää Nokkospilven Leimusilmän vuoksi. Mutta siitä huolimatta ajatus eroamisesta tuntui hirvittävältä. Vaikkakaan minä en tiennyt oli Nokkospilvi minulle enemmän paras ystävä ja tukipilari, kun sydämeni romanttisen puolen valittu. Olin kuitenkin sivuuttanut sen asian ajattelemisen täysin. Välttelisin sitä niin kauan kunnes olisin puun ja kuoren välissä, ja saisin aiheutettua siitä itselleni ja perheelleni uuden sotkun.
“Voi Nokkospilvi, voi Leimusilmä”, minä huokaisin raskaasti ja syvään. Välillä toivoin, että he vain olisivat voineet nähdä minun sisimpääni. Nähdä kuinka paljon siellä oli polkuja ja miten ne risteilivät keskenään. Ja miten sisimpäni heijasti sieluni väriä, joka oli tällä hetkellä pikimusta. Ja jos oikein taitavasti katsoi, näki miten se oli alkanut värittää ulkokuorestani samanmoista. Jonain päivänä vähemmänkin taitavat kissat huomaisivat millainen minusta oli tullut. Vaivalloiseti nousin ylös ja hyppäsin kankeasti pesäkolosta ulos. Annoin keuhkojeni täyttyä raikkaalla ilmalla. Partio oli kulkenut hetki sitten pesäpaikkani ohitse, mutta joko he eivät olleet huomanneet minua tai sitten he eivät olleet välittäneet. Puheensorina oli kuitenkin jo kadonnut eikä tassujenkaan rapinaa enää kuulut. Ilmassa leijaili vain eloklaanilaisten tuoksu. Jäljelle oli vain jäänyt metsän oma hengitys ja tapa olla. Tuuli kulki latvusten läpi niin, että se sai sen melkein kuulostamaan kuiskaukselta. Käpäläni lähtivät johdattamaan minua haluamaansa suuntaan ja alistuin kohtalooni. Katajanoksat raapivat kylkiäni ja ummistin silmäni päästäkseni pusikon läpi ilman silmävammoja. Leuto tuuli kulki selkääni pitkin ja sammalten tuoksu vaihtui jonkin kalaiseen. Olin saapunut joelle, vieläpä uintipaikalle. Täällä olin viettänyt lukuisia hetkiä Utusielun kanssa. Naaraan kärsivällisyydellä ei ollut rajoja, sillä alkuun uintitaitoni olivat olleet kuin kivellä. Utusielu oli saanut pelastaa minut lukuisia kertoja veden varasta. Viikseni värähtivät. Naaras oli ollut hyvä mestari. Utusielu olisi varmasti tiennyt mitä minun kuuluisi tehdä. Kylmä joki huuhteli tassujani ja jäin hetkeksi seisomaan siihen. Virta kulki lävitseni välittämättä Eloklaanin tapahtumista tai mieleni liikkeistä. Inhottavalla tapaa lohdullista. Mutta niin luonto toimi. Viherlehti sai kukkiin uusia versoja ja puihin uudet lehdet. Kissat taas eivät toimineet samalla tapaa. Ne saivat halutessaan pudottautua rytmistä pois ja vajota omiin likavesiin. Se kuulosti tutulta. Kahlasin syvemmälle veteen ja potkaisin itselleni rantahiekasta vauhtia. Suuret etukäpäläni kauhoivat vettä verkkaisesti ja lopulta heittäydyin veden kellutettavaksi. Muutamat sudenkorennot lensivät suristen ylitseni. Kellumiseni aikana aurinko oli jo ehtinyt nousta korkeammalle ja aloittanut laskunsa puiden taakse. Ajantajuni oli kadonnut täysin. Varjot olivat pidentyneet ja metsässä oli jälleen aavemainen tunnelma. Olikohan illan viimeinen partiokin jo lähtenyt? Uin vielä pienen kierroksen ja palasin sitten rantaan. Ravistelin turkkiani ja sukaisin hiekkaantuneita anturoitani. Vilkaisin hämärään metsään. Leiriin paluu tuntui haastavalta. Siellä olisi vain uteliaita kissoja, jotka kyselisivät missä minä olin ollut ja mitä minulle kuului. Oletin Nokkospilven tai Ahvenvirran kertoneen Korppitähdelle mihin minä olin kadonnut. Kai minun perääni olisi muuten lähtetetty etsintäpartio, jos toinenkin. Ketään ylimääräistä ei kuitenkaan ollut näkynyt ja hyvä niin. Lähdin suuntaamaan takaisin minun omalle pesälleni. Kun Nokkospilvi oli ymmärtänyt, että en tulisi hetkeen leiriin nukkumaan, hän oli tuonut ruokatarpeiden lisäksi pesäsammalia. Tällä kertaa pesäsammalillani ei ollut veteen kastettua sammalpalloa tai riistaa. Haistelin ilmaa. Pesä ei myöskään tuoksunut kumppaniltani. Tuijotin ilmeettömästi eteeni. Nokkospilvi ei siis ollut käynyt täällä. Puuskahdin ja kävin pedilleni makaamaan. Käperryin pieneksi keräksi ja suljin silmäni. Näkisin varmaan painajaisia – taas. Ehkä tällä kertaa näkisin unissani Nokkospilven ja saisin kurkistaa meidän tulevaisuuteemme.

Avara maa siinsi edessäni. Niittyä oli niin pitkälle kun silmäni jaksasi kantaa eikä se loppunut siihenkään. Keräsin kaiken voimani käpäliini ja lähdin juoksemaan käpälät maata hakaten. Tuntui kuin olisin juossut paikoillaan. Maisemat eivät vaihtuneet ja niityn kaukaisin kolkka näytti olevan yhtä kaukana, kun alussa.
“Mihin matka?” ääni sanoi. Eihän… Ei tuo voinut olla. Pysähdyin kuin seinään ja käännyin katsomaan. Näin kilpikonnakuvioisen naaraan, jonka turkki oli tähtien peittämä. Korvani kohosivat hämmennyksestä ja hetkeen minä en osannut sanoa mitään. Ei tuo voinut olla Utusielu. Olinko kaiken lisäksi alkanut näkemään harhoja? Kyyneleet kihosivat silmiini ja lopulta syöksyin halaamaan Utusielua.
“Miten sinä voit olla siinä?” sain soperrettua päästämättä irti naaraasta. Naaraan tuoksun myötä vanhat muistot nousivat pintaani. Hetken ajan tunsin olevani Lieskatassu. Se sama vanha vanhempansa menettänyt kollipoika, jonka suurin haave oli nousta Eloklaanin parhaimmaksi soturiksi. Lopulta irtaannuin Utusielusta ja katsoin naarasta suoraan silmiin.
“Pidätkö minua maailman surkeimpana oppilaana?” kysyin, mutta naaras vain ohjasi minua lempeästi hännällään.
“Tule, kävellään. Ehkä me saadaan jotain saalistakin”, Utusielu naukaisi vakaasti sivuuttaen minun molemmat kysymykseni. Halusin vastauksia.
“Miksi Tähtiklaani lähetti sinut?” kysyin turhankin innokkaasti. Vai olinko minä jo kuollut? Valmistauduin siihen, että paniikki alkaisi piiskata sydäntäni, mutta kehoni pysyi tyynenä. Yhtä tyynenä ja hiljaisena kuin Utusielu.
“Tulehan, mennään metsään. Sieltä voisi löytyä enemmän saalista. Ellet sinä sitten halua ryhtyä jänisjahtiin?” naaras naukui tietäväisesti ja räpäytin silmiäni. Missä metsässä, hetkinen? Mehän olimme olleet niityllä. Missään ei ollut tietoakaan puista tai riistasta. Katsoin ympärilleni ja kavahdin. Olimme suurten vaahterapuiden ympäröimänä. Nenääni leijaili jokaisesta mahdollisesta suunnasta riistaeläinten houkuttelevia tuoksuja. Linnut leikkivät puiden latvustoissa ja maamyyrät pöhisivät kolojensa ympärillä. Metsä oli kuin jostain sadusta. Aurinkokin vielä paistoi.
“Missä me olemme?” naaras ei kuitenkaan vastannut siihenkään, vaan ohjasi minut vieläkin syvemmälle metsään. Kaikkialla oli niin… kaunista. Ja outoa. Riistakaan ei tuntunut pelkäävän meitä. Se jos jokin oli kummallista. Kaikki oli vähän liiankin täydellisesti.
“Saalistetaan. Minun tekisi mieli kalaa. Katsottaisiinko, jos me löydettäisiin sopiva joki?” Utusielu päätti ja lähti kulkemaan puron pahaisen vierustaa pitkin kohti luonnonuomaa. Hölköttelin naaraan perässä ja annoin korvieni täyttyä puron solinasta. Missä me ikinä olimmekaan, olimme täydellisen viherlehden ytimessä.
“Pentusi ja Kirsikkakuono lähettivät sinulle terveisiä”, Utusielu naukaisi yllättäen ja loikkasi taitavasti puron toiselle puolelle.
“Tietävätkö he… kaiken?” kysyin korvat luimussa ja ponnistin voimakkaaseen loikkaan. Kuiden aikana kadonneet lihakset olivat ilmestyneet takaisin takajalkoihini ja loikkiminen kävi kuin leikiten – kuin ennen vanhaan.
“Tiedät, että minä en saa puhua Tähtiklaanin tapahtumista”, Utusielu naukaisi ja hidasti vauhtiaan päästäkseen rinnalleni. Naaras katsoi minua merkitsevästi ja sen jälkeen virnisti.
“Katsotaan kumpi meistä saa enemmän kalaa!” naaras naukui yllättäen ja räpyttelin silmiäni. Minähän olin todella huono kalastaja ja luulisi Utusielun tietävän sen. Naaras ei kuitenkaan jäänyt odottamaan minun vastaustani, vaan istuutui järven äärelle. Katselin jälleen ympärilleni. Järvi oli suurin näkemäni. Sen pinta kiilsi kauniina ja kun kurkistin järveen, näin suoraan sen pinnan alle. Kalat uiskentelivat kaislikon seassa ja muutama jokirapukin näkyi asuvan kalojen joukossa. Värähdin. Olin joskus yrittänyt saalistaa mokoman, mutta lopputuloksena olin vain päätynyt Leimusilmän paikattavaksi. Istahdin kohteliaan matkan päästä Utusielusta. Jos tarkkailisimme kaloja aivan kylki kyljessä, kumpikaan meistä ei saisi mitään. Minun päässäni oli paljon kysymyksiä, jotka aioin esittää Utusielulle. Ensimmäinen, jonka olisin halunnut esittää olisi kuulunut näin – miksi meidän piti saalistaa? Miksi me emme voineet mennä suoraan asiaan. Tuskin naaras tuli tervehtimään minua vain vaihtaakseen kuulumisiaan. Saisinko minä Tähtiklaanilta jonkin enteen? Karvani pörhistyivät. Olinko minä tai läheisemme vaarassa? Ei, kyllä minun olisi nyt saatava tietää! Nousin ylös ja marssin Utusielun luokse.
“Utusielu, minkä takia sinä olet täällä? Puhutaan. Olenko minä vaarassa? E-entä Nokkospilvi, Ahvenvirta, Kujekulta, Hellehehku? Minun on saatava tietää!” mouruin epätoivoisena, mutta Utusielu keskittyi vain tarkkailemaan kalojen liikkeitä. “Kaikki aikanaan.” Utusielun ääni oli yhtä tyyne kuin järven pinta. Naaras ei edes vilkaissut minuun, joten luovutin ja palasin lähtöpisteeseen. Kujakulta oli opettanut minua muutaman kerran kalastamaan, mutta lähes tuloksetta. En minä surkein kalastaja ollut, mutta kalat olivat hieman liian liukkaita minun tassuihini. Vesi läiskähti ja kiiltävä suomukas hyppäsi komealla loikalla korkealle. Auringonsäteet saivat taimenen suomut kimaltelemaan. Löin hampaani yhteen, mutta ajatukseni eivät olleet saalistamisessa, olin liian hidas ja ne hädin tuskin osuivat edes kalan pyrstöön. Ynähdin turhautuneena ja kohensin ryhtiäni. Vilkaisin sivusilmällä Utusielun puoleen. Naaraan vierellä retkotti useampi kala. Miten hänellä oli jo noin komea saalis? Minun teki mieli antaa täysin periksi ja marssia muualle – saisi Utusielu kalastaa ihan yksinään. Ja niin minä myös päätin tehdä. Käpäläni upposivat pehmeään rantahiekkaan ja pian hiekka vaihtuikin kivikkoiseen polkuun. Kynnet rapisivat vasten kivikkoa ja jouduin keskittymään kunnolla, että en menettäisi tasapainoani aivan tyystin. Päästyäni tarpeeksi korkealle, käännyin katsomaan oli Utusielu seurannut minua. Naaras kuitenkin istui edelleen kalastuspaikallaan eikä vaikuttanut edes nostaneen katsettaan järvestä. Vatsaani kouraisi. Eikä Utusielua kiinnostanut… Kohotin tyytymättömänä kuononi kohti taivasta. Miksi naaras oli edes kutsunut minut tänne? Hetken ajan olin ajatellut, että Utusielu olisi halunnut auttaa minua pääsemään pahasta olostaan, mutta ei naarasta vaikuttanut kiinnostavan. Mutristin suutani ja käänsin taas katseeni menosuuntaan. Kallioinen reitti ei kuitenkaan houkutellut. Mutta Utusielukaan ei vaikuttanut halukkaalta puhumaan. Huokaisin, otin yhden askeleen eteenpäin ja epäröin taas. Jos minä en kalastaisi, en saisi Utusielua puhumaan. Sydämeni heitti voltin. Meillähän oli Utusielun kanssa myös kilpailu käynnissä. Tuskin minä häntä voittaisin, mutta voisinhan minä yrittää? Käännyin ja hölköttelin kivikkoisen reitin takaisin rannalle. Ensimmäistä kertaa Unikkohämyn kuoleman jälkeen ajatus saalistamisesta tuntui ihan mukavalta. Utusielu se todella tiesi miten minuun sai vipinää. Nuorena oppilaana saalistaminen oli ollut minusta tylsää, mutta Utusielu oli huomannut hyödyntää minun kilpailuhenkisyyttäni. Pienellä ystävällismielisellä kisailulla saalistaminen oli alkanut houkuttaa minua ja näin Utusielu oli koulinut minusta Eloklaanille oikein kelvollisen saalistajan. Huomaamaton hymy hiipi kasvoilleni asettautuessani taas kalastusasentoon. Tällä kertaa minä kuitenkin keskityin. Korvani olivat jälleen pystyssä ja katseessani oli uudenlaista kirkkautta. Nyt minä nappaisin sen kalan. Täynnä minulle tätä nykyä epätavallista tarmoa minä jännitin lihakseni ja tarkkailin vedenpintaa. Se oli tyyni kuin vesialue olisi täysin autio. Pian veden alla näkyi kuitenkin liikehdintää ja varoin, että varjoni ei kertoisi kaloille saalistajan olevan läsnä. Pian ahven kuitenkin teki taidokkaan loikan ja kynnet esillä läpsäisin sitä, mutta ahven pääsi karkuun. En minä osannut. Miksi Utusielu oli antanut minulle tehtävän mihin minä en kuitenkaan pystyisi? Sisälläni kipinöi. Naaraan jos jonkun pitäisi tietää mitä minä osasin ja mitä en. Hänhän sentään oli opettanut minut! Tämähän oli vain epäreilua. Nousin taas ylös ja maleksin naaraan vierelle. Utusielu oli jo lopettanut kalastamisen ja nyt naaras suki kastuneita tassujaan.
“En minä osaa, kyllähän sinä sen tiedät”, nurisin Utusielulle. Naaras oli ehkä ainoa kissa kenelle minä kehtaisin valittaa näin. Olihan Utusielu ollut minulle nuoruudessani kuin emohahmo. Hitaasti naaras käänsi katseensa minuun ja pudisteli päätään.
“Osaat sinä. Yritä uudelleen”, Utusielu totesi leppoisasti ja valikoi kalakasastaan itselleen sopivan yksilön. “Aterioidaan yhdessä, kunhan sinä saat jotain kiinni.”

Painoin taas pyllyni hietikkoon ja yritin pinnistellä saadakseni ajatukseni pysymään kalastamisessa. Vesi liplatti rantaan hiljaa. Annoin katseeni viipyä sen pinnassa pitkään ja odotin, kunnes ensimmäinen kala tulisi näkyviin. Tunnistin jälleen ahvenen terävät selkäpiikit ja valmistauduin nappaamaan sen, mutta jokin käski minua pitämään tassuni kurissa. Kala kaartoi kaislikon reunaa pitkin ja hetken kuluttua katosi taas kauemmaksi. Lopulta se tuli jälleen näkyviin ja nyt minä iskin. Kynteni osui suoraan kalan kylkeen ja sain heitettyä sen rannalle. Kiiruhdin antamaan kalalle tappopuraisun ja nostaessani kalan maasta hätkähdin niin, että tiputin saaliini. Kilpikonnakuvioinen naaras oli ilmestynyt eteeni aaveen lailla. Viikseni värähtivät omalle vitsilleni.
“Mistä sinä siihen ilmestyit?” sain takellettua ja nappasin kalan taas kantooni. Utusielu antoi hiljaisuuden puhua puolestaan ja hän lähti kävelemään taas edelläni. Ahvenen herkullinen tuoksu oli saanut ruokahaluni heräämään ja vaikka unissaan syöminen ei välttämättä täyttäisi oikeaa vatsaani, odotin ruokailua Utusielun kanssa. Muutamassa askeleessa maisemat olivat vaihtuneet ja nyt käpäläni koskettivat Eloklaanin leirin pääaukiota. Aukiolla ei kuitenkaan ollut muita – leiri oli täysin aukio. Ilmassa kuitenkin leijui tuoksuja, joita nenäni ei ollut vetänyt sisuksiinsa pitkiin aikoihin. Tuntui kuin olisin astunut ajassa taaksepäin. Vilkaisin Utusielua. Jos minä kysyisin oikein kauniisti, olisinkohan minä saanut jäädä tänne? Tällöin kaikki oli ollut niin paljon paremmin. Annoin mieleni täyttyä kauniilla muistoilla. Tällä aukiolla Kirsikkakuono oli kertonut minulle tarinoita muinaisista klaaneista. Muistinkohan yhtäkään niistä itse? Olinko edes kertonut muinaisista klaaneista tuoreelle jälkikasvulleni? Tuskin.
“Mitä me täällä teemme?” kysyin Utusielulta hiljaa ja asettauduin istumaan naaraan vierelle. Säpsähdin turkkini osuessa hänen omaansa. Naaras tuntui yhtä pehmeältä ja tutulta kuin vuodenaikoja sitten. Joitain asioita kissa ei kai unohtanut koskaan. Utusielu hymyili vienosti.
“Eloklaanilaiset kai aterioivat omassa leirissään”, naaras vastasi ja nopealla liikkeellä nappasi käpälieni väliin pudottamani ahvenen. “Vaihdetaan”, hän naukaisi leikkisästi ja työnsi oman kuhansa minulle. Vastasin naaraan hymyyn ja nyökkäsin kiitollisena.
“Minä en tiedä milloin viimeksi minä olisin kalastanut”, tunnustin Utusielulle ja naaras kohautti olkiaan.
“Tai hymyillyt noin miten sinä hymyilet nyt”, naaras totesi, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin toteamus. Käänsin katseeni hieman häpeissäni pois. Voi pyhä Tähtiklaani, ajattelin. Ei teidän nyt sentään jokaista liikettäni tarvitse tarkkailla, pudistelin päätäni. Ehkä se oli ollut kuitenkin ilmiselvää. Näykkäsin kuhasta pienen palasen ja pureskelin sitä pitkään.
“Hassua”, sanoin ääneen ja Utusielu kallisti päätään kysyvänä.
“Mikä?”
“Kuha ei oikeastaan edes maistu kalalle”, totesin ja jatkoin sen syömistä hyvällä ruokahalulla. Pidin itse kaikista kaloista, mutta Eloklaanissa oli useita kaloista kieltäytyjiä. Päätin, että tarjoaisin heille joskus kuhaa ja käännyttäisin heidät kalakissoiksi. Aterioimme kalamme loppuun täydessä hiljaisuudessa, vaikka minun teki mieli kommentoida kaikkea. Aterian koostumusta, muuttunutta luontoa, Utusielun silmiä, onnetonta sieluani – kaikista sotkuistani puhumattakaan. Pyyhkäisin kalan rippeet viiksistäni käpälään ja seurasin Utusielun merkkiä nousta ylös.
“Mihin me… Onko sinulla kiire? Voisimmeko me vielä…” en edes keksinyt mitä minä sanoisin naaraalle tai miten muotoilisin asiani. Epäselvistä yrityksistäni huolimatta hän kuitenkin vaikutti ymmärtävän mitä minä ajoin takaa. Utusielu kosketti minua varovaisesti kylkeen ja hetken ajan minä taas tunsin olevani Lieskatassu. Lähdin kulkemaan Utusielun kanssa taas kohti metsää. Minua oikeastaan jopa hieman pelotti. Utusielu tuntui näkevän suoraan sisimpääni. Mitä jos joutuisin oikeasti kohtaamaan sen? Jos en enää tämän yön jälkeen voisikaan velloa surkeudessani ja vältellä vastuitani?
“Oletko sinä nähnyt Unikkohämyä?” kysyin Utusielulta. Tähtiklaani vaikutti suurelta paikalta. Taisi olla aika helppoa vältellä muita kissoja, jos niin olisi halunnut tehdä. En kuitenkaan keksinyt yhtäkään syytä miksi Utusielun pitäisi tehdä niin. Mutta jokaisella meistähän oli ne omat salaisuutensa?
“Olen minä”, Utusielu kertoi ja tunsin lohdullisuutta. Unikkohämy oli löytänyt tiensä tänne. Jonain päivänä minä voisin vielä selittää kaiken ja pyytää anteeksi. Avasin suuni ja meinasin kysyä jokaisesta tuntemastani kissasta olivatko he täällä, mutta se olisi turhaa. Ei Utusielu voisi kertoa niin paljoa.
“Tiedän, että sinä et saa kertoa Tähtiklaanin liikkeistä.”
“Olet oikeassa.” Utusielu oli vastannut epäröimättä.
“Mutta milloin minun tuskani helpottaa? Minä en tiedä kauanko kestän enää? Miksi mikään ei tunnu helpolta ja miksi minä vain epäonnistun epäonnistumisen perään. Siellä järvelläkin. Sain yhden vaivaisen ahvenen siinä missä sinä sait useamman. Ei minusta taida olla tähän elämään. Olisin varmaan hyödyllisempi kotikissana”, vuodatin Utusielulle. Naaras katseli eteemme piirtynyttä Eloklaanin metsää. Tutut koivut seurasivat keskusteluamme ja tunnelma tuntui kuumottavalta. Ohitimme suurikokoisen muurahaispesän ja jatkoimme syvemmälle metsään.
“Se yksi ahven kuitenkin täytti minun vatsani ja teki minusta oikein tyytyväisen kissan”, naaras naukaisi ja loikkasi päästäkseen kiven lohkareen päälle. “Olet itsellesi kovin ankara, Lieskakajo”, Utusielu huokaisi, kuin emo pennulleen.
“Totta kai minä olen”, puuskahdin ja jatkoin samaan hengenvetoon: “Minä epäonnistuin, Utusielu. Epäonnistuin! Minua ei valittu varapäälliköksi, vaan joku soturi, joka ei pysty pitämään edes vahtimiaan kissojaan aisoissa! Jos minä olisin ollut itselleni jo kauan aikaa sitten ankarampi, en ehkä olisi tässä. Saattaisin olla toinen Eloklaanin johtajista enkä mikään surkea valittaja” parahdin katkerana ja käänsin vihdoin katseeni pois. Muutamat linnut pyrähtivät lentoon säikähdyttyään purkaustani.
“Mikä minun tarkoitukseni enää on, hä? Tyytyä olemaan rivisoturi, jonka arvostusta ei huomata? Olenko kertaakaan saanut Korppitähdeltä mitään kiitosta siitä, että olen omistanut koko elämäni tälle klaanille? No en!” kivahdin kyyneleet silmissäni. Liikahtelin levottomana ja mutristelin suutani. En enää tiennyt miten olla. Ehkä ne näkemäni muurahaiset olivat siirtyneet turkkini kyytiin.
“Voi Lieskakajo, elämälle on monia tarkoituksia”, Utusielu naukui hiljaa ja osoitti taivasta, joka oli taas saanut upeat värit.
“Minun tarkoitus on siirtyä Tähtiklaaniin?” kysyin naaraalta kuivasti. “Miksi muutenkaan minä olisin viime aikoina päätynyt niin usein katselemaan taivasta?”
Utusielu naurahti.
“Jotkut meistä osaa nauttia luonnon omista rikkauksista. Taidat olla yksi heistä”, naaras totesi mietteliäänä ja antoi silmiensä tutkiskella turkkiani. Minun oli kuitenkin taas tuotettava yksi pettymys. Ei mitään uutta Lieskakajon maailmassa.
“En minä ole. En osaa nauttia edes niistä”, huokaisin, mutta katselin silti taivasta. Pilvetkin olivat värjäytyneet ja yhdessä muun taivaan kanssa ne muistuttivat minun turkkiani. Jippii.
“Haluaisin vain, että kaikki olisi kuten ennen. Että olisin se sama vanha Lieskakajo ja minulla olisi jokin tehtävä”, sain sanotuksi. Oli ollut niin helppoa ja mukavaa, kun päivilläni oli ollut joku tarkoitus. Rajakierrokset eivät olleet minulle vain rajakierroksia, vaan mahdollisuuksia näyttää mihin minusta oli – ja tietysti pitää Eloklaani turvassa. Utusielu kohautti olkiaan.
“Eloklaanissa on yksi päällikkö ja yksi varapäällikkö. Mitä jos he jäisi kaksin?” naaras kysyi ja tuijotin entistä mestariani oudoksuen. Mitä Utusielu ajoi takaa?
“Ei minun korviin kuulosta klaanilta”, vastasin kulmat kurtussa.
“Nimenomaan.”
Lopulta sidoin naaraan antamat vihjeet yhteen ja ymmärsin mitä hän tarkoitti.
“Mutta olisin silti halunnut näyttää. Ei Korppitähti antanut minulle edes tilaisuutta”, jatkoin ja lähdin vuorostani itse johdattamaan Utusielua. En jaksanut pysytellä kauaa samassa paikassa. Levottomat tassuni kaipasivat jotain liikettä, jotain tehtävää. Samaa mitä sieluni taisi janota. Katsoin Utusielua jopa hieman uhmakkaasti.
“Mutta en kelvannut siihen tehtävään. Enkä kelpaa myöskään isäksi, Hellehehku vihaa minua. Ahvenvirtakin on kyllästynyt seuraani ja Nokkospilvikin haaveilee paremmasta kumppanista”, jatkoin naaraalle, mutta Utusielu ei vieläkään sanonut mitään.
“Enkä edes muista milloin viimeksi olisin viettänyt aikaa Haavemuiston tai Hiilihampaan kanssa. Tai oikeastaan kenekään”, huokaisin.
“Mitä tekemistä isyydellä on varapäällikkyyden kanssa?” Utusielu kysyi päästyään minun rinnalleni. No ei mitään, ajattelin. Oliko Utusielun päähän kertynyt höyheniä?
“No ei mitään, tietenkään. Siis eihän niillä ole yhtään mitään yhteistä-” jupisin, mutta Utusielu puhui sanojeni päälle: “Miksi sinä sitten luovuit isyydestäsi varapäällikköhaaveiden kanssa, jos niillä ei ole mitään yhteistä?”
“No… Kun….”
“Niin?”
“Kun ihan turhaa minun on enää yrittää mitään, kun minut on kirottu epäonnistumaan. Varmaan Pimeyden metsä on langettanut sellaisen minun ylleni. Hellehehkukin kutsui minua surkeimmaksi isäksi tai jotain sitä rataa. Kaikki on kuitenkin mennyttä, niin samapa se on antaa olla”, vastasin lopulta katse hiekkaisessa polussa. Maisemat eivät enää näyttäneet lainkaan tutuilta. Ne eivät näyttäneet oikeastaan miltään. Nyt kun katselin tarkemmin, maisemat näyttivät minun sieluni peilikuvalta. Kaikkialla oli harmaata, kurjaa. Kaikki näytti aivan samalta.
“Lieskakajo, ei Pimeyden metsällä ole mitään tekemistä tämän kanssa. Muistelehan tarkkaan, kuka päätti ettet sinä olisi isäksi kelpaava?”
Kurtistin kulmiani. Utusielun kysymys oli ihan hölmö. Tämä keskustelu johtaisi mihinkään.
“Kaikki te… muut. Minä yritin eikä se kelvannut mihinkään”, mumisin, vaikka en ollut lainkaan varma oliko vastaukseni totta. Utusielu hymyili lempeästi.
“Miten minusta kuitenkin tuntuu siltä, että se olit sinä kuka päätit kelvottomuudestasi? Sinä vain oletit, että kaikki muut ovat samaa mieltä kanssasi”, Utusielu heitti ilmoille sen, mitä minä olin välillä ajatellut. En ollut kuitenkaan halunnut myöntää mitään. Olin aivan liian ylpeä siihen.
“No ei se kyllä niin mennyt, minusta ainakaan. En vain halunnut enää epäonnistua, niin”, nau’uin ja jätin lauseeni kesken, koska en enää tiennyt miten sitä kuuluisi jatkaa.
“Niin?”
“Niin että mitä sinä edes ajat takaasi? Että minun oma toimintani olisi ajanut minut tähän? Että minä voisin tehdä jotain toisin?” kysyin Utusielulta. Naaras katseli perhosia, jotka olivat löytäneet tiensä seuraamme.
“Minä en ollut se, joka noin sanoi”, Utusielu totesi keskittyen muihin luontokappaleihin. Jotain väriä tämänkin harmauden keskellä. Turhautuneena huitaisin tassullani ilmaa.
“Sinä olit se, joka sai minut ajattelemaan noin”, mutisin ja vastaukseksi sain vain pienen hymyn. Minä en pitänyt siitä, mitä Utusielu ajoi takaansa. En minä voinut olla ainoa syypää. Korppitähti ja Käärmekulta ja kaikki muut, ne olivat ajaneet minut tähän.
“Ei se ollut minun vikani, oikeasti!” vastustin Utusielua. “Jos minun potentiaalini olisi nähty, perheenikin voisi paremmin. Ja ehkä minä en olisi sitten sössinyt asioitani, jos klaani olisi huomannut minun potentiaalini.”
“Mitä Hellehehkulle sitten kuuluu? Hän taitaa olla aika vilkas pienis soturi?” tähtiturkkinen naaras kysyi minulta edelleen perhosia ihaillen. Suuttumus jopa hieman kuohahti minun sisälläni. Miksi Utusielu vain eteni aiheesta toiseen kuin he olisivat vain keskustelleet jostain arkisesta ja tavallisesta?
“Kai se on. Epäilen Varjoliekin saaneen aika monta harmaata karvaa häneltä. Hellehehku sai jonkun rangaistuksenkin”, kerroin Utusielulle.
“Mistä?” Utusielu se sitten osasi esittää vaikeita kysymyksiä.
“Ei sillä sen väliä”, huokaisin. “Jotain typerää hän kuitenkin Pörriäistassun kanssa teki.” Pörriäistassu oli Irvikidan poika. Olin törmännyt Irvikitaan muutaman kerran aukiolla ja harkinnut, että menisin jututtamaan häntä. Mutta kun kolli oli vilkaissut minuun, en ollut enää keksinyt mitään sanottavaa. Joten olin paennut – taas.
Hiljaisuus.
Ja sillä hiljaisuudella oli oma pointtinsa. Minun olisi pitänyt keskustella poikani kanssa edes sen verran, että tietäisin mitä hän oli tehnyt. Mutta miksi se keskustelu tuntui niin vaikealta. Kuin olisi rämpinyt tervassa. Naaraan viikset värähtivät huvittuneesti.
“Ehkäpä sinun pitäisi kysyä mikä se typerä juttu sitten oli”, Utusielu naukaisi ohimennen ja jatkoi kulkuaan. Kohautin olkiani. Kai minun sitten pitäisi – joskus. Hellehehku tuskin haluaisi puhua minulle juuri nyt.
“Niin varmaan”, mutisin Utusielulle ja pyöräytin silmiäni. “Helppohan se sinun on sanoa, kun sinä et joudu juttelemaan vihaisille ja jääräpäisille soturin aluille.”
Utusielun viikset nytkähtivät huvittuneina. Mikä tässä nyt oli näin hauskaa?
“En vai?” naaras totesi humoristisesti.
“No et sinä, koska… Utusielu!” pysähdyin kesken lauseen ja yritin katsoa Utusielua suoraan silmiin, mutta naaras käänsi katseensa pois. Näin kuitenkin hänen suupielten olevan edelleen korkealla.
“Tähtiklaani vie, sinä teit tuon tahallasi!” tuuppasin naarasta suurella käpälälläni kylkeen.
“Teinkö vai?” naaras kysyi viattomasti ja räpytteli silmiään. “Teit!”
Pyöräytin jälleen silmiäni. “Utusielu, kai sinä tiedät, että olet ihan mahdoton?” huokaisin naaraalle.
“Eivätkö kaikki mestarit yleensä ole? Etenkin ne kuolleet?” Utusielu kysyi kiusoitellen. Kuljimme taas hiljaisuudessa, mutta lopulta niiskaisin.
“….Mutta kai minä voin Hellehehkulle jutella”, myönnyin lopulta. Jos minä en takoisi Hellehehkulle järkeä, niin kuka sitten? Utusielu hymyili niin pienesti, että olisin voinut aivan hyvin kuvitella kaiken.
“En muistanutkaan, että olit näin rasittava. Ja viisas”, huohahdin. “Liiankin viisas!”
“Mutta olen minä silti ikävöinyt sinua. Voisinpa minä jäädä tähän hetkeen koko loppuelämäkseni”, sanoin Utusielulle jopa hieman epätoivoisesti. Naaras katsoi minua pehmeällä katseellaan.
“Et sinä tähän hetkeen halua jäädä. Minäkin olen kaivannut sinua, Lieskakajo. Ja jos näet Hiilihammasta, voisitko kertoa hänelle hänen pentujen voivan hyvin. Yhtä hyvin kuin sinun omasikin voi”, Utusielu henkäisi ja antoi sanojensa jäädä leijailemaan ilmaan. Lämmin tuulenpuuska pyyhkäisi ohitsemme.
Kun räpäytin silmiäni, Utusielu oli poissa. Jäljellä oli vain hänen tuoksunsa ja viisaat sanat. Olin jäänyt yksin, mutta pitkästä aikaa minusta tuntui, että minä en oikeasti ollut yksin. Kasvoilleni kohosi jokin pienen virneen tapainen. “Seuraavalla kerralla kun me nähdään, minä voitan sinut kalastamisessa”, sanoin hiljaa ja olin varma, että Utusielu kuuli minut. Ja pentuni. He voivat hyvin. He kaikki olivat Tähtiklaanissa eikä minun tarvitsisi ainakaan vielä huolehtia heistä.

Säpsähdin ja seuraavassa hetkessä olin taas pimeässä pesäkolossani. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut ja pesäkolon suuaukostakin näkyi hämärän lisäksi vain usvaa. Tunnustelin maata ja yritin hakea merkkejä siitä, että olinko minä palannut oikeaan todellisuuteen. Tähtiklaanin metkuista kun ei ikinä tiennyt. Pesäni kuitenkin näytti yhtä ankealta, kuin vielä eilisyönä. Minua ei kuitenkaan enää väsyttänyt. Keskustelu Utusielun kanssa oli saanut minut… ajattelemaan. Mutta myös tuntemaan oloni todella ärtyneeksi. Kaikki oli kuin ennen. Ei mikään ollut muuttunut. Kylkeni näytti yhtä luisevalta, kuin auringon laskettua. Pudistelin päätäni. Miksi Utusielu ei ollut voinut antaa yhtä suoraa vastausta? Olinhan minä kuullut siitä, että Tähtiklaanin kissat osasivat olla kryptisiä ja vaikeaselkoisia, mutta että se oli oikeasti totta. Aika masentavaa. Laskin pääni jälleen käpälieni päälle ja jäin odottamaan unen tuloa.

Jossain vaiheessa minä olin nukahtanut, mutta olin heräillyt pienen hetken välein. Utusielusta tai Tähtiklaanin maista ei ollut enää tietoakaan. Tapaisinkohan minä Utusielua enää ikinä? Olin kuitenkin helpottunut, että hän oli Tähtiklaanissa. Kun pesän suuaukosta kajasti tarpeeksi kirkasta valoa, nousin ylös ja kompuroin tieni ulos pesästä. Katselin metsämaisemia epäröiden. Ehkä minun pitäisi palata leiriin ja näyttää muille, että olin vielä hengissä. Nokkospilvikin varmaan ihmetteli missä minä olin ja en halunnut asiaa myöntää, mutta halusin myös nähdä edes pienen vilauksen Leimusilmän mustavalkoisesta turkista. Pitkästä aikaa suuntasin kohti leiriä. Matkalla sinne minua vastaan tuli partio – tuoksusta päätellen saalistuspartio. Olin vain vaisusti nyökännyt heille. Kun pääsin leiriin, kaikki näytti aivan täysin samalta. Tuoresaaliskasakin oli yhtä muhkea. Muutamat kissat katsoivat minuun hieman yllättyneenä, mutta muuten mikään ei ollut erikoisesti. Punaturkkinen kolli tunkeutui soturien pesästä leirin pääaukiolle ja heitteli äänekkäitä vitsejään pitkäturkkiselle kollille.
“Ja hah, olisitpa nähnyt hänen ilmeensä! Kun minä näytin taisteluliikkeeni, niin…” Hellehehkun lause jäi kesken, kun hän huomasi minut. Kollin iloinen hymy vaihtui jännittyneeseen ja tuimaan katseeseen. Kollin silmät kapenivat viiruiksi ja hänen suupielensä kiristyi.
“Tule, mennään. Aukion tunnelma alkoikin tuntua yhtäkkiä todella tunkkaiselta”, kollisoturi sihahti Pörriäistassulle ja kiirehti kohti oppilaiden pesää. Kävelin Hellehehkun ohitse, mutta pysähdyin ja huokaisin syvään. Utusielun sanat kaikuivat päässäni. Käännyin ja otin poikani kiinni.
“Hellehehku, odota”, puuskahdin ja katsoin punaturkkia. Kollin katseesta ei ottanut mitään selvää ja Pörriäistassu vilkaisi meihin kysyvänä, mutta loikki tiehensä.
“Utusielu. Hän käski kysyä, että mikä se sinun typerä tempauksesi oli”, takeltelin eikä Hellehehkun katse pehmennyt; päinvastoin.
“Utusielu?” Hellehehku mietti hetken, kunnes tajusi. “Leimusilmältä varmaan saa jotain yrttejä siihen, jos olet alkanut näkemään kuolleita kissoja”, kolli vastasi teräväkielisesti ja huiskautti häntäänsä. Kolli yritti tunkeutua ohitseni, mutta pidättelin kollisoturia.
“Mitä sinä ja Pörriäistassu teitte?” kysyin uudelleen.
“Miksi se sinua nyt yhtäkkiä kiinnostaa? Kysyppä vaikka Korppitähdeltä, ehkä häntä kiinnostaa jutella sinulle. Minua ei kuitenkaan kiinnosta!” Hellehehku täräytti ja laskin käpäläni voimattomana. Hellehehku marssi Pörriäistassun perään mutistessaan samalla omia kirouksiaan. Laskin korviani. Vai tätäkö Utusielu oli tarkoittanut? Että kysy kerran ja kaikki järjestyy. Ei Hellehehkua kiinnostanut sen enempää, kuin ennenkään.
“Unohda”, puhuin turkkiini, vaikka Hellehehku oli jo mennyt omia menojaan. “Miksi sinä Utusielu yritit syöttää minulle jotain valheita, joista ei ollut tosielämässä mitään hyötyä? Helppohan se sieltä Tähtiklaanista käsin on puhua”, tuhisin itsekseni. Olin suuntaamssa soturien pesään, mutta katseeni kohtasi Ahvenvirran kanssa. Naaras katsoi minua syvälle silmiin tyynesti. Vilkaisin pesälle ja sitten taas tyttäreeni, mutta lopulta suuntasin Ahvenvirran luokse. Naaraan tuimista kulmista päätellen hän oli nähnyt minun ja Hellehehkun riidan.
“Minä en jaksaisi nyt riidellä”, Ahvenvirta huokaisi: “Olin menossa metsälle.”
Sen sanottuaan naaras tallusti ohitseni ja suuntasi piikkihernetunneliin. Kiepsahdin ympäri ja hölköttelin Ahvenvirran perään. Naaras tassutteli suuaukosta ulos ja lähti jolkottelemaan kohti parhaita metsästysmaita. Muistelin Nokkospilven intoilleen minulle Ahvenvirran saalistustaidoista. Naaras oli kuulemma todella etevä saalistaja. Tunsin pientä ylpeyttä tyttärestäni. Olin itse aika surkea saalistaja eikä vanhempi tyttärenikään ollut mikään itse etevyys. Minä en edes ehtinyt huikata Ahvenvirtaa pysähtymään, kun naaras kääntyi ja katsoi minua jälleen.
“Sinun ei kannattaisi harkita uraa salakuuntelijana. Kuulin askeleesi jo kaukaa”, naaras totesi vinoillen, mutta jäi kuitenkin odottamaan minua.
“Minä ajattelin, että me voisimme… puhua. Sinä taidat tuntea veljesi hieman paremmin, eikö?” myönsin naaraalle. Todennäköisesti Pörriäistassu ja hiirenpapanat soikoon, varmaan Irvikitakin tunsi poikani paremmin! Naaras kohautti olkiaan, mutta lopulta nyökkäsi. “Olemme Hellehehkun kanssa kyllä läheisiä”, Ahvenvirta räpäytti silmiään ja mietti hetken. Oliko kolli kertonut hänelle jotain salaista? Jotain mitä minä en saisi kuulla. Vatsaani kivisti.
“Hän ja Pörriäistassu halusivat näyttää Kuolonklaanille, kuka on metsän voimakkain klaani. He siirsivät Eloklaanin rajamerkkejä, mutta jäivät kuitenkin asiasta kiinni. Hellehehku ei saa poistua leiristä ilman soturin valvontaa ja Pörriäistassunkin nimitys siirtyi. Aikamoisia sotureita, hm? He taitavat todella haluta näyttää kyntensä”, kilpikonnakuvioinen naaras kertoi. En enää voinut katsoa häntä silmiin. Ahvenvirran kertoma muistutti minua aivan liikaa jostain tutusta. Huokaisin. Minä olin ollut joskus aivan samanlainen. Mieleeni ei ollut mahtunut mitään muuta, kuin miten minä voisin näyttää olevani paras soturi. Olisin taatusti voinut keksiä jotain aivan samanlaista eikä Eloklaani ollutkaan välttynyt minun tempauksiltani. Viikseni värähtivät. Muistin ehdottaneeni Hiilihampaalle, että voisimme ryhtyä kalakissoiksi.
“Vai sellaista ne pojat menivät keksimään. Mitä muuta hänelle kuuluu? He taisivat olla jonkinlaisissa riidoissa?” kysyin Ahvenvirralta ja tassuttelin hänen kanssaan Koivumetsää kohti. Naaras katsoi taivaalle ja pudisteli päätään.
“Sitä sinun kannattaisi kysyä itse Hellehehkulta”, naaras totesi tyynesti ja kiristi tahtiaan. Minun onnekseni kaikki pentuni olivat raskasrakenteisia eikä Ahvenvirran perässä pysyminen nyt ollut niin vaikeaa, vaikka kuntoni olikin päässyt rapistumaan. Pistin itselleni muistiin, että minun pitäisi kohentaa kuntoani.
“Mitä… Mitä sinulle sitten kuuluu?” kysyin varovaisesti. Ei Ahvenvirrankaan kuulumiset varsinaisesti minun tuoreessa muistissani ollut. Oli Nokkospilvi aina välillä niistä kertoillut, mutta totta puhuen ne kaikki olivat menneet minulta ohitse. Korviani kuumotti Ahvenvirran vastausta odotellessa. Tyttäreni oli aika hiljainen, mutta halutessaan hän kyllä osasi olla myös kipakkaakin sorttia – ainakin minua kohtaan.
“Totta puhuen, minusta tuntuu hieman oudolta keskustella sinun kanssasi. Sinun mielialat ovat heitelleet niin paljon. Välillä minusta tuntuu, että sinä et edes halua selvitä. Et ole ehkä huomannut, mutta Nokkospilvi-emo on oikeasti todella väsynyt. Hän haluaisi sinun olevan onnellinen – me kaikki, myös Hellehehku halutaan sitä -, mutta hän ei vain enää jaksa yrittää. Mitä tahansa me teemmekin, sinä tunnut vain vajoavan syvemmälle. Välillä vaikutat olevan parempana, mutta sitten tapahtuu jotakin odottamatonta – mikä kuitenkin kuuluu klaanielämään – ja sitten sinä alat taas syyttelemään kaikkia muita kissoja sinun pahasta olostasi. Sinun kanssasi on välillä niin vaikeaa”, Ahvenvirta huokaisi ja otti hieman etäisyyttä minuun. Naaras ei kuitenkaan ollut lopettanut.
“Joskus mietin, että sinä olet aivan liian ylpeä tähän maailmaan. Et sinä tyhmä ole, mutta sinä et vain voi myöntää, että meidän sanoissamme saattaa olla jotain perää. Sinun on vain helpompi väittää, että tilallesi ei voi tehdä mitään. Minä en kuitenkaan enää jaksa yrittää esittää, että kaikki olisi hyvin”, naaras vetäisi syvään henkeä ja valpastui. Oravat roikkuivat puissa leikkisinä.
“Minulla on nyt kuitenkin oikeitakin töitä. Jos sinulla ei ollut mitään muuta, niin minä voisin saalistaa”, Ahvenvirta naukaisi ja hyvästeittä lähti hajujälkensä perään. Jäin seisomaan ja katsomaan tyttärenikin perään. Kehoni eikä paremmin mielenikään tiennyt miten reagoida.
“Mutta… Mutta Ahvenvirta!” huusin naaraan perään. Naaraan korvat kääntyivät sen merkiksi, että pienikokoinen naaras oli kyllä kuullut sanani. Hän ei kuitenkaan kääntynyt, vaan katosi ripeillä askelilla saniaisten joukkoon. Minun teki todella mieli juosta tyttäreni perään ja selittää kaikki. Huutaa, että minäkin olin väsynyt. Että eivät asiat olleet minullekaan mitenkään yksinkertaisia. Olin minä yrittänyt, ihan totta. Mutta mitä enemmän minä mietin sanojani ja sitä mitä Ahvenvirralle sanoisin, sitä enemmän ne kuulostivat ontoilta ja turhilta. Ahvenvirta ei ollut valehdellut. Heilautin naaraalle häntääni ja lähdin suunnistamaan omille reiteilleni.

En ollut suunnannut leiriin. En oikeastaan edes tiennyt miksi. Ehkä nenääni tulvineet hajujäljet olivat saaneet minut vaivihkaa miettimään saalistamista. Ravi vaihtui heikoksi laukaksi, kun suunnistin kohti Kieloniittyä. Siellä tuoresaalisonni oli ollut viimeksi läsnä. Siellä olin myös saalistanut Unikkohämyn kanssa ja Ahvenvirta oli suunnannut päinvastaiseen suuntaan. Parhaimmassa tapauksessa minä saisin olla rauhakseen muiden kissojen kysymyksiltä, mutta ehkä minä saisin jotain saalistakin. Kieloniityn kasvit näyttivät olevan paikoillaan kuin puut. Ilmassa ei leijaillut hennointakaan tuulenvirettä. Ilma oli hyvin paahtava eikä painava ilma auttanut asiaan. Minä vilkaisin taivaalle, jonne oli kerääntynyt tummia pilviä. Sade ei ollut näyttäytynyt klaanikissojen keskuudessa pitkiin aikoihin, mutta kuuma tunnelma sai minut myös pelkäämään ukkosta. Laskeuduin hieman alemmaksi ja yritin liikkua mahdollisimman kevyesti. En halunnut säikyttää kaikkia saaliseläimiä liikkumalla kuin hirviö. En ollut kuitenkaan kaikista kevyin kissa, joten osa askeleistani suorastaan tömähti maahan. Hetken maisteltuani ilmaa sain kiinni metsämyyrän hajujäljestä ja lähdin seuraamaan sitä. Hajujälki mutkitteli pitkin niittyä ja lopulta päättyi takaisin Koivumetsään. Hidastin askeliani nähdessäni pienen metsäneläimen suu täynnä mustikanvarpuja. Laskeuduin maata vasten matalaksi vaanimisasentoo ja lähdin hiipimään pahaa-aavistamatonta eläintä kohti. Lopulta loikkasin, mutta loikkani jäi liian hitaaksi. Myyrä livisti ruohikon poikki koloonsa ja katosi sinne. Polkaisin jalallani maata ja vedin syvään henkeä. Keskity, Lieskakajo. Se ei ole koko metsän ainoa saalis tai tilaisuus. Palasin hajujälkien etsimiseen ja se ottikin oman aikansa. Minä en nimittäin ollut mikään metsän taitavin jäljittäjä. Välillä minusta tuntui, että nenäni oli täysin tukossa. Lopulta sain kiinni toisen metsämyyrän hajujäljestä ja lähdin seuraamaan sitä. Se ei ottanut kuin pienen hetken, kunnes löysin pulskan myyrän nauttivan aurinkoisesta päivästään heinikon seassa. Laskeuduin jälleen vaanimisasentoon ja ponkaisin. Annoin myyrälle tappavan puraisun ja pyyhkäisin huuliani veren purskahtaessa kuonolleni. Myyrä retkotti otteessani elottomana ja olin juuri hautaamssa sen, kun kuulin kissojen iloista puhetta. Nostin katseeni ja näin partiolta näyttävän joukkion. Hiilihammas, Rastaskukka, Laventelitaivas, Aurinkoroihu ja Kuuhohde näyttivät olevan saalistamassa. Kissat tuoksuivat tuoresaaliilta. Hiilihammas katsoi minua hieman yllättyneenä ja antoi muulle partiolle merkin odottaa.
“Lieskakajo, hieno nappaus!” tabbykuvioinen kolli kehaisi ja viittasi myyrään, joka lojui tassuissani. Räpyttelin silmiäni. Hiilihammas oli ystäväni, mutta meidänkin juttutuokioista oli aikaa. Kaiken lisäksi kolli oli myös Korppitähden kumppani, joten tunteeni olivat olleet ristiriitaisia. Kolli ei kuitenkan varsinaisesti ollut naaraan päätöksistä vastuussa eikä Korppitähtikään tuntunut tämän tarinan pahikselta. Minusta se titteli kuului Käärmekullalle, joka oli paikkani anastanut. Nyökkäsin vanhemmalle kollille.
“Onko tuoresaalisonni ollut myötä?” kysäisin hieman vaivaantuneena. Hiilihammas hymyili ystävällisesti.
“Tähtiklaani on ollut meille kaikille lempeä”, kollisoturi naukaisi ja mietti hetken. “Itse asiassa, haluaisitko sinä liittyä meidän seuraamme? Ajattelimme saalistaa vielä hetken ja palata leiriin. Jos sinulla ei siis ole mitään muuta”, Hiilihammas ehdotti lämpimästi. Kollin ehdotus tuntui tulevan puskista enkä oikein tiennyt miten reagoida. Minun teki mieli kieltäytyä ja jatkaa saalistamista yksin, mutta muistin Ahvenvirran sanat. Naaras oli sanonut minulle, että minä en edes haluaisi selvitä. Hiilihammas oli jo kääntymässä takaisin partion puoleen. Kai kolli oletti, että minä en halunnut tulla.
“….Odottakaa.” Nielaisin ja hautasin myyräni maahan. “Kai minä voin tulla teidän mukaanne.” Taputtelin kuopasta tasaisen ja painoin lähialueen tuntomerkit mieleen, jotta muistaisin mihin minä olin myyrän haudannut. Nyökkäsin kohteliaasti partion muille kissoille, mutta en kuitenkaan keksinyt mitään sanottavaa. Muiden kissojen läsnäolo tuntui kuitenkin hyvältä. Juuri nyt minä en halunnut olla ajatusteni kanssa yksin. Se oli jopa pelottavaa.
“Kuinka sinä olet voinut? Nokkospilvi kertoi, että teillä on jos jonkinlaisia vaikeuksia”, Rastaskukka totesi. Naaras oli tunnettu tavastaan käyttää kieltä eikä naaras ollut mitenkään hyvällä tapaa tunnettu. Olikohan Nokkospilvi kertonut hänelle minun tilanteestani paljon? Hehän olivat sisaruksia. Heillä saattoi olla vaikka kuinka läheinen suhde.
“Hengissä tässä ollaan. Minä ja Nokkospilvi selviämme kyllä mistä vain”, vastasin Rastaskukalle. Olin aiemmin ollut aikamoinen hölösuu, mutta en halunnut muiden tietävän meidän kahden tilanteesta mitään muuta. Rastaskukka katsoi minuun ja minusta tuntui, että sulaisin hetkenä minä hyvänsä hänen katseensa alla ja vuodattaisin kaiken mikä meillä oli ongelmana. Koska ongelmia, niitä minulla ja Nokkospilvellä kyllä riitti. Ne olivat kuitenkin meidän välisiä. Minun onnekseni Rastaskukka ei kysynyt enää mitään meidän tilanteeseen liittyvää ja saatoin huokaista helpotuksesta, kun naarassoturi sai hajujäljen ja lähti sen perään vauhdilla. Hölköttelin Hiilihampaan perään.
“Minä… Minä tapasin Utusielun viime yönä”, paljastin kollille ja Hiilihammas pysähtyi niille sijoille kummastuneena. Ohjasin Hiilihampaan hieman syrjempään, jotta voisin kertoa koko tarinan. Utusielu oli myös kollin mestari ja tiesin heidän välien olevan myös todella hyvät. Ajattelin, että Hiilihampaalla olisi oikeus tietää ja halusin myös välittää Utusielun antamat terveiset.
“Mitä sinä tarkoitat, että tapasit Utusielun? Ja missä? Saitko sinä jonkin enteen? No, mitä hän sanoi?” kollisoturi uteli yllättyneenä. Olin arvannut oikein, Hiilihammas oli kiinnostunut kuulemaan mitä Utusielulla oli sanottavanaan.
“Hän ilmestyi uneeni viime yönä”, paljastin kollille. “Kai hän oli kyllästynyt katselemaan minun surkeaa elämääni”, lisäsin kuivan sarkastisesti. Miten muuten minä olisin voinut kuvailla Utusielun vierailua? Naaraan ilmestyminen oli vaikea pukea sanoiksi. Se oli ollut niin eriskummallista.
“Mutta en minä saanut mitään ennettä. Miksikä minä sellaisen saisin, kun en varapäälliköksikään kelvannut”, huokaisin Hiilihampaalle. Kolli katsoi minua myötätuntoisesti ja näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotain.
“Lieskakajo”, Hiilihammas naukaisi ja asetti tassunsa omani päälle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kunhan vain oli.
“Hänellä oli itse asiassa jotain kerrottavaa.” Hiilihammas valpastui hieman.
“Hän pyysi minua välittämään tiedon, että sinun pentusi voivat hyvin. Luulenpa, että he ovat ystävystyneet omieni kanssa”, kerroin Hiilihampaalle. Me molemmat olimme menettäneet nuoria, jopa syntymättömiä pentuja. Tiesin miltä kollista tuntui ja hän tiesi täsmälleen miltä minusta tuntui. Hiilihampaan kasvoille maalautui onnellinen, lämmin hymy.
“Olen todella kiitollinen Lieskakajo, että sinä kerroit tämän minulle”, vanhempi kolli maukui ja puristi käpälääni. Välttelin hänen katsettaan, mutta en voinut estellä minun hymyäni.
“Minusta tuntuu, että meillä alkaa olla kasassa tarpeeksi saalista. Haluatko palata kanssamme yhtä matkaa leiriin vai onko sinulla vielä jotain?” kollisoturi naukui ja viittasi hännällään kissajoukkoon, joka oli taas kerääntynyt yhteen.
“Palataan vain. Minä käyn hakemassa sen minun myyräni, tulen sitten perästä”, nau’uin Hiilihampaalle ja katosin sitten etsimään minun ainokaista saalistani. Ensi kerralla saalistaisin enemmän.

Olin laskemassa myyräni tuoresaaliskasaan, kun huomasin Nokkospilven hännän vilahtavan soturien pesään. Nyökäytin muulle partiolle hyvästit ja kipitin myyrän kanssa naaraan perään. Sukelsin pimeään pesään ja kiipesin naaraan perässä ylemmälle tasolle.
“Minä ajattelin, että sinua voisi nälättää. Minä saalistin sen”, naukaisin hiljaa ja laskin myyrän pesäsammalillemme. Olin jo kääntymässä ja jättämässä Nokkospilven rauhaan, kun naaras kosketti kylkeäni lempeästi.
“Herkullisen näköinen myyrä. Haluaisitko jakaa sen?” Nokkospilvi kysyi minulta. Totta puhuen minulla jopa oli hieman nälkä, mutta tuoresaaliin jakaminen tarkoitti keskustelua. Minä en tiennyt milloin, mutta minun ja Nokkospilven olisi puhuttava – pian. Tiesin Nokkospilven tietävän, että me emme voisi jatkaa näin. Kumpikaan ei kuitenkaan tiennyt mitä tehdä. Rakastimme toisiamme, mutta rakkautemme oli muuttanut muotoaan.
“Kuulin Ahvenvirralta, että… Tai Ahvenvirta sanoi, että sinä olet väsynyt”, sanoin Nokkospilvelle ja asetuin vasten naarasta. Nokkospilvi ynähti jotain.
“Totta puhuen, niin Ahvenvirta on kyllä ihan oikeassa. Minä olen todella väsynyt tähän kaikkeen”, Nokkospilvi naukui hiljaa ja painautui minuun yhä lujemmin. Kietaisin häntäni hänen omansa ympärilleni ja hetkeen minä en sanonut mitään. Tunnustelin sitä miltä naaras tuntui. Hänen turkkinsa oli pehmeä, kuten aina. Nokkospilvi oli lämmin, ehkä hän oli nauttinut auringosta. Naaraan sydänkin takoi tasaisesti. Mutta jokin hänessä tuntui raskaalta – erilaiselta.
“Anna minulle anteeksi, Nokkospilvi. Olen niin pahoillani, kaikesta”, kuiskasin hänen korvaansa ja annoin kyynelten kastella poskeni. Käänsin päätäni, jotta minä en kastelisi kumppanini turkkia. Olin vuodattanut niin monet kyyneleet Nokkospilveä vasten, että hänen niskaturkki oli jo varmaan siitä kohtaa kulunut. Nokkospilvi kuitenkin vain painautui minuun yhä lujemmin.
“Ei se mitään, Lieskakajo. Minä annan sinulle anteeksi”, naaras vastasi samanmoisella hauraalla kuiskauksella. Meidän ei enää tarvinnut sanoa toisillemme mitään. Me molemmat tiesimme, että tämä oli yhden aikakauden päätös. Siinä me sitten vain istuimme – turkki vasten turkkia, selkä vasten selkää. Kumpikaan ei sanonut mitään ja myyräkin oli päässyt jäähtymään kylmäksi. Ehkä meillä kummallakaan ei todellinen nälkä ollutkaan.
“Tapasin Utusielun viime yönä. Hän kertoi, että pentumme voi hyvin”, kerroin hiljaa. “Tähtiklaani oli kaunis paikka. Jos minä siellä edes kävin”, jatkoin. Jotain taianomaista siinä paikassa kuitenkin oli ollut. Se taianomainen kosketus saattoi tosin tulla ihan vain Utusielun läsnäolosta.
“Kaipaan heitä, pentujamme. Tapasitko sinä yhtäkään heistä?” Nokkospilvi kysyi. Pudistin päätäni, vaikka naaras ei sitä nähnytkään.
“En minä. Ehkä aika ei ollut vielä oikea. Ja haluaisin tavata heidät yhdessä, sinun kanssasi”, minä sanoin murheellisesti. Olin jo aiemmin ymmärtänyt, että minun rakkauteni Nokkospilveä kohtaan oli hiipunut, mutta nyt kun naaras oli lähelläni… Voisiko kipinä roihahtaa uudelleen liekkeihin? Ja tärkeimpänä, voisiko minun sisälläni palaa kaksi liekkiä? Voi kunpa olisin voinut kysyä vielä tätä Utusielulta. Ehkä hän olisi tiennyt tähän vastauksen. Ehjä hän olisi osannut kertoa kumpi minun kuului valita.
Olimme istuneet toisiamme vasten todella pitkään. Jossain vaiheessa sanat olivat vaihtuneet hiljaisuuteen ja hiljaisuudessa me myös olimme menneet unille. Tunsin kuinka naaraan kyljet kohoilivat vieressäni tasaisesti. Minua ei kuitenkaan väsyttänyt. Pääsisinköhän pesästä ulos herättämättä muita? Muutamat kissat kuorsailivat unissaan ja olin erottavinani joiden käpälien takovan, kuin he olisivat jahdanneet saalista. Naaraan häntä kuitenkin kietoutui ympärilleni lujemmin ja päädyin jäämään naaraan syleilyyn.

Tumps, tumps. Jokin pehmeä tökki minua. Käänsin kylkeäni ja hautasin pääni pesäsammaliin.
“Lieskakajo, Lieskakajo! Aurinko on jo korkealla.” Erotin Hiilihampaan äänen ja nostin pörröistä päätäni. Hiilihammas hymyili.
“Anteeksi, toivottavasti sinä et ollut yöpartiossa”, kolli naukaisi ja huiskautin käpälääni.
“Äsh, ei se mitään. En minä ollut. Kai minun oli aikakin nousta”, mutisin kollille kiitollisena ja sukaisin muutaman kerran rintaturkkiani. Hiilihammas loikki ohitseni sammalilleen ja kävi niille makaamaan. Venyttelin varovaisesti ja kankein käpälin astelin aukiolle. Aurinko paahtoi ja minun teki mieli välittömästi palata pesään. Miten tässä säässä edes voisi työskennellä? Pitäisi ehkä käydä järvellä vilvoittelemassa. Turkkiani kutitteli levottomasti, kuin joku olisi katsonut minua. Katselin ympärilleni ja huomasin Hellehehkun. Yritin hymyillä, mutta se näytti enemmän kömpelöltä.
“Oletko sinä nähnyt Pörriäistassua? Meidän piti yhdessä vaihtaa pentutarhan sammaleet, mutta en löydä häntä mistään”, punaturkkinen kysyi tuimasti ja harppoi muutaman askeleen päästäkseen lähemmäksi. Mietin hetken ja muistin nähneeni Pörriäistassun kadonneen tarpeidentekopaikalle.
“Hän varmaan tulee ihan pian, hän on tarpeidentekopaikalla”, kerroin kollille ja nostelin tassujani hermostuneena. Pitäisikö minun sanoa Hellehehkulle vielä jotain?
“Hellehehku, minä mietin… Haluaisitko sinä lähteä vaikka kanssani yhdessä kalaan? Tai uimaan”, kysyin kollilta, joka vaikutti uponneen mietteihiinsä. Lopulta hän kohautti olkiaan.
“Kai me voidaan.”
Sydämeni hypähti levottomasti ja olin varma, että Hellehehku oli kuullut sen. Se varmaan kuului Kuolonklaaniin asti. Olin valmistautunut Hellehehkun kieltäytymiseen.
“Kiva”, nau’uin nopeasti ja näpäytin Hellehehkua nopeasti kylkeen. Katselimme toisiamme eikä kumpikaan meistä keksinyt enää mitään sanottavaa. Meillä oli paljon puhuttavaa, mutta sen aika ei kuitenkaan ollut juuri nyt. Olihan Hellehehkulla vielä oppilaiden tehtävätkin kesken. Pörriäistassu saattaisi saapua hetkenä minä hyvänsä. “Sinä sitten olit mennyt siirtämään Eloklaanin rajaa”, katkaisin hiljaisuuden ja virnistin varovaisesti. Hellehehku vastasi virneeseen omanlaisella ilmeellään ja pyöritteli käpälällään sammalpalloa, josta pentutarhan asukit saisivat pian puhtaat pehkut.
“Minä en anna Kuolonklaanin ryttyillä meille. Eikä Pörriäistassukaan”, Hellehehku vastasi uhmakkaasti ja samassa tabbykuvioinen kolli liittyi seuraamme. Pörriäistassu katsoi minua hieman oudoksuen. Hellehehku oli tainnut kertoa hänelle minun tilastani.
“Meidän pitää kuitenkin nyt mennä. Lupasimme Kimalaistoiveelle, että vaihtaisimme sammaleet pian. Näkyillään, kai”, Hellehehku naukui etäisesti, nappasi sammaleet ja kiiruhti Pörriäistassu kintereillään kohti pentutarhaa. Minä jäin katselemaan poikani perään ja ehdin jo mielessäni latoa itselleni kaikenlaisia itsesyytöksiä. Ehkä olisi kuitenkin tarpeen antaa Hellehehkulle lisää aikaa. Hellehehku puhuisi minulle, kun olisi valmis.
“Lieskakajo”, kuulin naukaisun ja luimistin korviani. Käärmekullan puhe ei varsinaisesti ollut hunajaa korvilleni.
“Voisitkohan sinä johtaa kuunhuipun aikaan yhden rajapartion Kuolonklaanin rajalle? Voisit ottaa mukaasi Perhopuron, Tuikelinnun, Mehiläislennon ja Korpikasteen”, naaras naukaisi varovaisesti, mutta kuitenkin ystävällisesti. Leukapieleni kiristyivät. Jos minä olisin voinut valita, minä en olisi puhunut Käärmekullalle mitään. Puhalsin ilmaa suustani ja nyökäytin päätäni lyhyesti. Naaraalla taisi todella olla herhiläisiä päässään. Laittaa nyt minut – siis minut – johtamaan partiota. Osasin jo varautua siihen, että partiossa tapahtuisi jotain kamaal. Varmaan hukkaisin kaikki muut tai sitten kettu yllättäisi meidät. Minä en halunnut puhua hänen kanssaan yhtään mitään. Käännyin ja tassuttelin soturien pesälle ilmoittamaan sotureille tulevasta partiosta.

Kuun noustua huippuunsa, partioni kissat olivat kerääntyneet jo ennen minua piikkihernetunnelin ympärille. Partioon osallistuvat kissat katsoivat minua hieman yllättäen. Nielaisin. Enää minä en voisi perääntyä, jos en haluaisi menettää kaikkea kunnioitusta.
“Hei, suuntaamme Kuolonklaanin rajalle ja käymme uusimassa rajamerkit. Emme saalista, joten palaamme sen jälkeen suoraan leiriin ja pääsette sitten nukkumaan”, kerroin nelikolle ja nyökäytin. Sitten jäin odottelemaan, että muut lähtisivät kulkemaan edelläni, mutta kukaan ei liikahtanutkaan.
“Sinun kai kuuluisi antaa lähtömerkki”, Tuikelintu naukaisi ja värähdin. Hyvä kun edes muistin miten partiota kuului johtaa.
“Ai, aivan niin. Lähtekää vain.”
Automaattisesti jättäydyin kulkemaan muiden kissojen perässä. Tuikelintu avasi jälleen suunsa: “Sinun kai kuuluisi myös kulkea edellä? Anteeksi, ei minun tarkoitus ole sotkeutua asioihisi ja oikeastaan minä jopa vähän vastustan kaikkea tuollaista, että joku yksi kissa olisi tuollaisessa asemassa. Mutta ajattelin vain, että noin partiot taitavat toimia. Ja oikeastaan minä vastustan myös rajoja ja-”
“Selvä, kiitos”, nyökkäsin ja pujottelin nopeasti muiden kissojen lävitse johtoon. Huh, en tosiaan jaksanut kuunnella enää mitään noin kummallista sepostusta. En sanonut sitä ääneen, mutta Tuikelintu vaikutti hieman eriskummalliselta naaraalta. Miten klaanit voisivat selvitä, jos heillä ei olisi rajoja tai johtajaa? Pudistelin päätäni kummastellen. No, kai kaikilla sai olla omat mielipiteensä klaanien toiminnasta. Kun pääsimme Kuolonklaanin rajoille, hajumerkit tuntuivat tavallista tuoreemmilta. Kurtistin kulmiani ja värähdin. Turkkini pörhistyi ja katselin ympärilleni. Väijyikö Kuolonklaanin partio jossain tuolla pimeydessä? Vaistomaisesti asetuin muiden kissojen eteen hieman suojelevaisesti, mutta lopulta nostin häntäni ja annoin heille merkin merkata rajat.
“Merkataan rajat ja tarkistetaan vielä tuo joki. Jos sielläkään ei näy mitään, palataan leiriin ja pääsette nukkumaan”, ohjeistin muita kissoja ja jätin itsekkin omat hajumerkkini.

Joellakaan ei näkynyt mitään, joten lähdimme kulkemaan kohti leiriä. Jossain vaiheessa maisemat alkoivat näyttää omituisilta. Hetkinen, eihän leiri täällä ollut. Huokaisin ja suljin silmäni. Ei voinut olla totta, miten noloa! Minkälainen partion johtaja unohti missä päin leiri oli? Eikä kukaan muu ollut sanonut yhtään mitään. En voinut olla ajattelematta sitä, että muut kissat pitivät minua aivan täydellisenä hiirenaivona.
“Tuota, oikea tie taitaakin olla tuolla”, mutisin muille ja lähdin kulkemaan tutumpaa leiripolkua pitkin. Sama Tuikelintu otti minut kiinni ja hymyili varovaisesti. Jos Tuikelintu yritti lohduttaa… kai hän oli siinä onnistunut. Onneksi naaras ei sanonut yhtään mitään. En olisi ehkä kestänyt vaaleaturkkisen omituisia kommentteja. Olikohan naaras edes klaanisyntyinen, kun ei vaikuttanut tietävän yhtään mitään klaanielämän toiminnasta.

Saapuessamme leiriin kuu oli edelleen korkealla ja aukio hohti vaaleansinisenä.
“Kiitos partiosta ja hyvää yötä”, mumisin muille ja suuntasin suoraan soturien pesään. Olikohan Nokkospilvi jo nukkumassa? Salaa minä halusin päästä kertomaan tästä kumppanilleni. Nokkospilvi kuitenkin tuhisi tyytyväisen oloisena omilla sammalillaan, joten käperryin hänen vierelle. Tähtiklaani ei ollut kuitenkaan tälläkään kertaa heittänyt unihiekkaa silmiini, joten jäin valvomaan ja pohtimaan kaikkia mahdollisia asioita.

Katselin uupunein silmin, kun Nokkospilvi hääri Erhetassun kanssa oppilaiden pesällä. Vasta hetki sitten minulle oli selvinnyt, että naaras tosiaan oli myös Erhetassun mestari. Kuinka noloa, oma kumppani ei tiennyt näinkään suurta asiaa! Naaras ei kuitenkaan vaikuttanut olevan pahoillaan siitä, vaan vilkutti minulle tassuaan ja kääntyi sitten taas kollioppilaan puoleen. Katselin kaksikkoa hetken ja minä nielaisin. Oloni oli tällä hetkellä aika hyödötön. Vaikka olinkin nyt välillä käynyt partioimassa, minun päivissäni ei ollut tarpeeksi tekemistä. Kimalaistoiveella oli muutama terve soturin taimi, mutta tuskin minä uutta oppilasta hetkeen saisin. Siispä harpoin Nokkospilven ja Erhetassun luokse.
“Hei”, tervehdin kohtaliaasti ja korvani liikkuivat jännittyneinä. “Saisinkohan minä liittyä teidän seuraanne?” Ääneni oli varovainen, hauras. Naaras kuitenkin vain näytti ilahtuneen ehdotuksestani. Nokkospilvi hymyili lämpimästi ja sukaisi minua varovaisesti poskeen.
“Sehän olisi mukavaa, Lieskakajo. Erhetassu, nyt sinä saat mestariksesi todellisen supertaistelijan! Ukkisi on yksi Eloklaanin parhaimmista taistelijoista ja voit oppia häneltä paljon. Lähdetäänpäs sitten!” Nokkospilvi naukaisi ja lähdi johdattamaan meitä ulos leiristä. Jättäydyin hieman kauemmaksi naaraasta, jotta voisin tehdä tuttavuutta pennunpentuni kanssa. Erhetassu ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kovin… Miten sen nyt sanoisi? Aivan tässä maailmassa. Kollin katse pörräsi ympäristössä ja kaikissa mahdollisissa öttiäisissä, joita ohitsemme kulki. Kolli ei vaikuttanut kovinkaan innostuneelta harjoittelemaan enkä minä ollut vieläkään parhaimmillani.
“No, tuota. Mikä on sinun suosikki taisteluliikkeesi? Nokkospilvikin on erinomainen taistelija ja hän on varmasti näyttänyt paljon hienoja liikkeitä”, yritin viritellä keskustelua meidän välillemme. Kolli nyökäytti päätään epäselvästi, mutta ei vastannut mitään.
“Erhetassu?” naukaisin uudelleen saadakseen kollin huomion, mutta hän oli löytänyt maasta jotain kiinnostavampaa. Jarrutin ja katsoin mitä maassa oli. Siellä oli kuitenkin vain… etanoita? Siis etanoita! Naurahdin vaivaantuneesti ja töytäisin oppilasta lempeästi.
“Erhetassu, kuulitko?”
Lopulta Erhetassu vaikutti havahtuvan ajatuksistaan ja katsoi minua silmät suurina.
“Ai, mitä sinä siis sanoit?” kolli naukaisi katse edelleen etanoissaan. Kolli taisi todella olla aikamoinen haaveilija. Kujekultakin oli joskus ollut, vaikka ehkä hieman eri tavalla.
“Minä kysyin mikä on sinun suosikki taisteluliikkeesi?” toistin kysymykseni, mutta kolli vain kohautti olkiaan.
“En minä tiedä, ei minulla niin ole suosikkia. Ne kaikki on ihan kivoja, mutta mieluummin minä kiipeilen tai uin”, Erhetassu kertoi ja lopulta irroitti katseensa mönkijöistä. Ilahduin kun kolli kertoi pitävänsä uimisesta. Vaikka Eloklaanissa opeteltiin uimaan, moni kissa tuntui karttavan sitä. Ehkä voisimme joskus mennä isolla perheporukalla polskuttelemaan. Jos he nyt haluaisi tällaisen kollin seuraa..
“Sehän on kiva, minäkin pidän kovasti uimisesta! Mutta tulehan nyt, olemme jääneet jälkeen. Nokkospilvi taitaa jo ihmetellä mihin me jäimme”, maukaisin kohteliaasti ja ohjasin Erhetassua siirtymään eteenpäin. Uneksija, se todella kuvasi Erhetassua. Muistelin Kujekullan tai Nokkospilven. joskus kutsuneen häntä tuolla nimellä. Nokkospilvi oli johdattanut meidät uintipaikalle. Oliko minulla näin huono muisti vai miksi minä muistelin naaraan kertoneen taisteluharjoituksista? Nokkospilven kasvoilla oli veikeä, jopa hieman ilkikurinen hymynkare.
“Lieskakajo osaa jotain mitä monet kuolonklaanilaiset eivät osaa ja kerta uiminenkin on mieleesi, niin… Harjoitellaan vedessä tapahtuvia taisteluliikkeitä”, naaras paljasti salamyhkäisesti ja sai minunkin ryhtini kohenemaan. Vesi ja taistelu oli vaarallinen yhdistelmä. Vesi oli tulen lisäksi yksi vaarallisimmista elementeistä ja koska Eloklaanissa opetettiin uimista, oli tärkeä osata hyödyntää sitä myös taistelemisessa. Kollioppilas ei kuitenkaan vaikuttanut vieläkään erityisen kiinnostuneelta enkä minäkään tiennyt miten häntä voisi innostaa. Mestarintaitoni taisivat olla todella ruosteessa ja aloin epäilemään olisiko minusta edes Nokkospilven avuksi. Nielaisin ja siirtelin tassujani hermostuneena. Vieläkö voisi perua? Nokkospilvi kuitenkin jo selitti täyttä häkää seuraavien harjoitusten ohjeita ja naaras vaikutti yllättävän innostuneelta. Sydämeni teki voltin. Nokkospilvi näytti niin kauniilta tässä valossa ja hän oli erityisen suloinen touhutessaan Erhetassun kanssa. Olisin voinut jäädä tähän näkyyn vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Muistin kuitenkin miksi naaras oli pyytänyt minut tänne. Meidän oli määrä harjoitella. Ei viettää aikaa.
“Minähän voisin vaikka näyttää Erhetassulle kuinka sukeltamista voi hyödyntää taistelussa?” ehdotin. Nokkospilvi kuitenkin tyrmäsi ehdotukseni viikset värähdellen.
“Ehkä aloitetaan jostain helpommasta”, naaras ehdotti ja asetuin veden läheisyyteen. Huomasin Erhetassun silmien jälleen seuraavan jotain muuta, kuin itse harjoitustilannetta. Innostukseni lopahti hieman. Eikö kolli pitänyt minusta tai keksimistäni harjoituksista? Yritin kuitenkin heittää synkät ajatukseni mieleni perukoille ja keskittyä itse harjoituksiin.
“Jos satut taistelemaan veden läheisyydessä, sinä voit yllättää vastustajasi näin”, aloitin ja asetuin rantauomaan niin, että minut oli vaikeampi nähdä. Loiskautin vettä suoraan Nokkospilven silmiin ja loikkasin sen jälkeen naaraan kimppuun. Naaras nauroi heleästi ja hätisteli minut pois päältään.
“Miten minusta tuntuu, että sinun oli määrä hyökätä Erhetassun kimppuun eikä minun, höpsö”, naaras moitti minua lempeästi ja ravisteli vesipisaroita turkistaan. Vilkaisin Erhetassuun. Kollin keskittymiskyky oli jälleen herpaantunut, joten päätin laittaa kollin tositoimiin. “Nyt on sinun vuorosi! Käytä vettä hyödyksesi ja hyökkää sitten minun kimppuun.”
Erhetassu nyökkäsi hitaasti ja asettui rantauomaan. Ei kuitenkaan kulunut kovinkaan kauaa, kun kolli oli taas löytänyt jotain harjoituksia mielenkiintoisempaa. Kumarruin kollin puoleen ja näin hänen tutkiskelevan jokirapua. Pudistelin päätäni ja käännyin Nokkospilven puoleen. En minä tiennyt miten kollin kanssa oli määrä toimia. Olin tainnut todella menettää otteen nuorten kissojen opettamisesta. Muistutin kuitenkin itselleni, että siniharmaa kolli oli Nokkospilven oppilas. Ei minun kuulunutkaan ottaa tästä harjoitustuokiosta vastuuta. Se olisi jopa epäkunnioittavaa naarassoturia kohtaan. Asetuin taka-alalalle, kun Nokkospilvi moitti Erhetassua ja muistutti häntä pysymään harjoitusten aiheessa.
“Sitten vain uudestaan! Muista nyt Erhetassu, emme ole täällä katselemassa rapuja, vaan harjoittelemassa taistelua. Vapaa-ajallasi voit sitten tehdä mitä haluat, mutta nyt ei ole sen paikka”, Nokkospilvi naukui ja antoi meille molemmille merkin palata alkuperäisiin asentoihin. Lopulta Erhetassu loiskautti käpälällään vettä. Osa siitä lensi silmiini, mutta taistelussa se ei olisi riittänyt sokeuttamaan minua. Mutta tämä oli kuitenkin kollin ensimmäinen harjoittelukerta, joten annoin hänelle armoa ja suljin hetkeksi silmäni. Kolli loikkasi kimppuuni ja yritti tähdätä lapaani, mutta onnistuin väistämään.
“Muista olla katsomatta siihen mihin tähtäät!” Nokkospilvi huusi oppilaalleen neuvon ja kolli vastasi mietteliäällä nyökkäyksellä. Erhetassua oli minua hieman nopeampi, joten hän ennätti väistämään iskuni.
“Tuo oli hyvä, Erhetassu!” Nokkospilvi kehui hyväksyvästi ja sain idean, joka voisi ehkä Erhetassua kiinnostaa. Tai sitten ei. Kolli ei vaikuttanut erityisen taistelijasielulta.
“Minä ja Nokkospilvihän voisimme näyttää yhden hieman vaativamman liikkeen. Se on tarkoitettu hieman edistyneemmille, joten en uskalla harjoitella sinun kanssasi. Mutta jos harjoittelet ahkerasti, voit kokeilla tätä Nokkospilven kanssa”, ehdotin kollille. Siniharmaa kohautti ensin olkiaan, mutta nyökkäsi sitten.
“Hienoa! Siinä sinun kuuluu sukeltaa ja odottaa kunnes vihollinen tulee tarpeeksi lähelle. Sen jälkeen sinä tartut häntä tassuista ja vedät veteen”, kerroin liikkeen perusteet ja vilkaisin Nokkospilveen. Naaraan olemus oli leikkisä ja pikku hiljaa osa siitä tarttui jopa minuun. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun minä olin harjoitellut kunnolla yhtään mitään. En ollut itse erityisen taitava sukeltaja, joten annoin suosiolla naaraan toimia sukeltajana. En halunnut epäonnistua – en ainakaan perheenjäsenteni nähden.
“Oletko valmis?” Nokkospilvi kysyi ja nyökkäsin. Naaras sukelsi pinnan alle taitavasti ja jäin odottamaan naaraan yllätysiskua. Hetken päästä jokin – Nokkospilvi – tarttui minua tassuihin ja humpsahdin veteen. Upposin hetkeksi veden viileään syleilyyn, mutta räpiköin itseni pinnalle. Naaras oli kuitenkin itse päässyt jo rannalle karkuun ja hän vielä läimäytti hännällään vettä silmilleni. Kauhoin etukäpälieni avulla itseni rantaan ja ryntäsin naaraan perään. Jouduin kuitenkin vetämään muutaman kerran syvään henkeä. Kuntoni ei ollut omiaan taisteluhetkeen! Minusta oli todella tullut todella rapakuntoinen. Minun onnekseni kumppaninikaan ei ollut kovin nopea ja hän taisi myös antaa minulle hienoisen etumatkan. Loikkasin naaraan kimppuun ja sain kaadettua hänet kumoon. Pyörimme vähän matkaa alamäkeä karvakasana, kunnes sain pysäytettyä kulkumme. Seisoin naaraan päällä ja katsoin häntä suoraan silmiin lempeästi. Mutta kun räpäytin silmiäni, olin näkevinäni Leimusilmän. Katsoin ympärilleni hämmentyneenä. Ei. Minä olin Nokkospilven kanssa. Leimusilmä oli leirissä eikä hän edes ollut kumppanini, Tähtiklaani soikoon! Mitä minä nyt tällaisella hetkellä häntä ajattelin enkä esimerkiksi Nokkospilveä.
“Mitä, sattuiko sinuun?” naaras kysyi kummastellen yhtäkkistä hiljentymistäni. Ravistelin päätäni ja puuskutin.
“Ei, minä en vain taida olla kovin hyvässä kunnossa”, valehtelin naaraalle ja puskin häntä kaulaan.
“Nokkospilvi. Minä rakastan sinua”, sanoin yllättäen. Leimusilmä. Minä rakastan myös sinua, toistin mielessäni puskiessani Nokkospilveä suoraan rintaan. Naaras katsoi minua kirkkain silmin ja työnsi minut lempeästi pois päältään.
“Voi Lieskakajo, minäkin rakastan sinua”, naaras kuiskasi hiljaa ja nousi käpälilleen. “Voi ei, Erhetassu! Harjoitukset!” Nokkospilvi säikähti ja lähti juoksemaan takaisin uintipaikalle. Kiiruhdin naaraan mukaan ja rukoilin Tähtiklaanilta, että Erhetassu ei ollut saanut mieleensä mitään ideaa. Ei ainakaan mitään sellaista mihin vesi olisi liittynyt. Huokaisin helpotuksesta, kun näin kollin puuhailevan joidenkin ötököiden kanssa. Kujekulta olisi todennäköisesti nylkenyt minun jokaisen raajani irti, jos olisimme hukanneet hänen pojan.

Harjoittelureissuni Nokkospilven ja Erhetassun kanssa oli onnistunut paremmin kuin hyvin. Taisteluharjoitusten jälkeen olimme Erhetassun pyynnöstä menneet vielä harjoittelemaan kiipeilyä. Vaikka minä tai Nokkospilvikään ei ollut saanut lainkaan saalista, oli Erhetassu onnistunut nappaamaan yhden oravan. Nuori kolli vaikutti suorastaan loistavan kiipeilyssä. Saalistaminen ei kuitenkaan ollut kenenkään meidän vahvuus, joten orava oli jäänyt ainokaiseksi tuomiseksi. Koska kummallakaan heistä ei ollut nälkä, päähäni oli syttynyt idea, johon liittyi parantajanpesä ja paras ystävä. Minua oikeastaan hävetti. En ollut käynyt tervehtimässä Haavemuistoa aikoihin. Kolli oli ollut paras ystäväni aivan toisen pentuajoista lähtien. Olin jopa päässyt hänen mestarikseen, mutta Haavemuiston vanhemmat olivat kokeneet heidän sydämensä vetävän erakkoelämään. Silloin minulle oli paljastunut, että kollin todellinen nimi oli Kharon. Kun muut eivät olleet kuulolla, minä kutsuin kollia oikealla nimellään. Lopulta hän oli palannut klaanien reviirille, mutta Kujakissayhteisön kanssa. Kolli oli asettunut Eloklaania vastaan, mutta lopulta kääntynyt heidän puolelleen. Jossain vaiheessa oli kuitenkin tapahtunut jotain omituista. Kharon oli mennyt huonoon kuntoon eikä hän ollut tänäkään päivänä oma itsensä. Olin surullinen, mutta minusta myös tuntui, että kolli oli ainoa, joka saattoi ymmärtää minua ja sitä mitä minä ajattelin. Olimme molemmat olleet siinä pisteessä, että emme voineet tehdä velvollisuuksiamme – vaikkakin aivan täysin eri syistä. Yrttien tuoksu pöllähti nenääni välittömästi, kun astuin parantajanpesään. Aivastin muutaman kerran ja pälyilin ympärilleni. Toivottavasti Kharon ei ollut nukkumassa. Olin törmännyt kollin poikaan, Rauhalauluun aukiolla. En edes tuntenut Kharonin perhettä, miten surkea paras ystävä minä olinkaan! Pitiköhän hän minua enää edes sellaisena? Ehkä Kharon ymmärtäisi, jos minä selittäisin. Selittäisin kuinka yhtäkkiä kaikki asiat olivat alkaneet tuntua mahdottomilta ja aivan liian vaikeilta. Että välillä minä olin halunnut luovuttaa ja heittäytyä pimeyteen vellomaan. Säpsähdin kun näin Leimusilmän suoraan edessäni. Kuonomme saattoivat melkein koskettaa toisiaan.
“Le-leimusilmä”, takeltelin hämmentyneenä ja pimeyden sijasta upposinkin kollin silmiin. Parantaja hymyili varovaisesti.
“Lieskakajo, kuinka sinä… voit? Olen vielä pahoillani Unikkohämystä”, kolli totesi hiljaa enkä voinut laskea katsettani, vaikka olisin halunnut.
“Minä… Unikkohämy… Utusielu…” takeltelin epäselvästi. “Minä voin ihan hyvin. Tulin tänne tervehtimään Kh- Haavemuistoa”, kerroin lopulta ja Leimusilmä astui syrjään. Todellisuudessa minä halusin kollin rakastavan minua niin, että keuhkoni räjähtäisivät. En tietenkään voinut sanoa sitä ääneen. En etenkään nyt, kun halusin myös Nokkospilven rakastavan minua. Nokkospilven rakkaus oli kuitenkin erilaista. Siinä mikään ei räjähtäisi. Mutta en kuitenkaan tiennyt kumpi olisi parempi vaihtoehto.
“Ai, niinpä tietenkin. Minäpä tästä tuota, olinkin lähdössä keräämään yrttejä. Jätän teidät kaksin”, täpläturkkinen naukui nopeasti ja kiiruhti aukiolle. Jäin vielä katsomaan hänen peräänsä ja kun kollikin kääntyi katsomaan, katseemme kohtasi jälleen.
“Kharon?” huhuilin kollia ja lopulta erotin hänen eripari silmät kiiluvan pimeässä. Voi Kharon.
“Saat, tietenkin sinä saat. Tämä on kokonaan sinulle”, naukaisin ja laskin pörröhäntäisen eläimen kollin pedille. Itse istuin hieman kauemmaksi ja katselin, kun kolli hotki saalista parempiin suihin.
“Erhetassu saalisti sen. En.. en tiedä oletko tavannut häntä, mutta hän on pennunpentuni. Ihan hauskan oloinen kissa. Hän vaikuttaa kovasti pitävän etanoista enkä tiedä kiinnostaako soturius häntä paljoakaan, mutta kyllä Eloklaaniin erilaisia kissoja mahtuu. Eikö? Kumppanini, Nokkospilvi opettaa häntä. Totta puhuen minä en edes muistanut – tai tiennyt -, että hän on Erhetassun mestari. Kuinka surkea kumppani minä olenkaan”, huokaisin Kharonille, joka edelleen puuhaili oravansa kimpussa.
“Ja oikeastaan, minä olen todella pahoillani siitä, että minua ei ole näkynyt. Minun on pitänyt käydä niin monta kertaa tervehtimässä, mutta…”, korahdin. “Kaikki on ollut niin vaikeaa. Käärmekulta vei minun mahdollisuuden varapäällikkyyteen, onneen. Minä vihaan häntä. Kharon, minä vihaan häntä niin paljon, että minuun sattuu. Tunnen itseni surkeaksi kissaksi, mutta en minä voi sille mitään. Hän pilasi elämäni, hän teki minusta tällaisen kun minä olen nyt. Miksi minua ei valittu? Mikä minussa on vikana? OLen tehnyt kaikkeni Eloklaanin eteen. Partioinut enemmän kuin kukaan, taistellut Eloklaanin rinnalla ja kouluttanut oppilaita. Pakko minussa on olla jotain vikaa. Luulin, että minua arvostettiin. Mutta ethän sinä vihaa minua? Olet minulle yksi rakkaimmistani ja olen niin monta kertaa halunnut käydä luonasi. Ja joskus olen käynytkin, mutta olet ollut nukkumassa tai sitten…” vuodatin aivan kaiken Kharonille. Kaiken paitsi Leimusilmän. “Joskus et ole arvostanut käyntiäni. Mutta ei se haittaa, minä ymmärrän. Haluaisin vain, että me molemmat voisimme paremmin. Joten jos minä voin tehdä jotain ja saada sinut tuntemaan olosi paremmaksi, kerrothan.” Kharon jos joku ymmärtäisi miltä minusta tuntuu. Hän oli vihannut Mesitähteä tai vihasi edelleen, en ollut varma. Ehkä kolli ei tuomitsisi minun ajatuksiani.
“Totta puhuen, minä en ole kertonut kenellekään muulle mitä minä todella tunnen Käärmekultaa kohtaan. Miten minä edes voin olla uskollinen Eloklaanille, jos minä en ole uskollinen toiselle johtajista?” huokaisin syvään ja suljin silmäni. Olin minäkin ystävä, kun tulin hänen seuraan ja vuodatin yhtäkkiä koko painolastini. Ties vaikka kollikin vihaisi minua tästä hyvästä. Kharon ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta tai pettyneeltä. Kollin katseessa oli oikeastaan jotain inhimillistä, jos minä nyt enää osasin tulkita ystäväni eleitä oikein.

//Kharon? D:

Author: Aura