Hellehehku
Hellehehkulle oli aivan se ja sama kummasta heistä tulisi ensimmäisenä päällikkö! He molemmat olivat mahtavia ja hurjia. Kuolonklaani alistuisi kumman tahansa edessä. Lopulta Pörräistassunkin epäilevä katse kirkastui hieman.
“Meidän pitää tehdä jotain oikein näyttävää. Kuvittele! Olemme rajakahakassa, voitamme kokonaisen partion. Isoemosi on pakko nähdä meidän potentiaali!” Hellehehku haaveili silmät suurina ja kuvitteli kuinka he raivaisivat taistellen tiensä Eloklaanin johtoon. Sama epäilys palasi kollin silmiin.
“Meillä on vain yksi ongelma. Me emme saa poistua ilman soturia leiristä ja toisekseen, he eivät päästä meitä lähellekään rajoja”, Pörriäistassu huokaisi, mutta Hellehehkulla oli siihenkin vastaus valmiina.
“Pölhö! Tietenkin me odotamme, että sinä olet saanut nimesi ja että Korppitähti taas luottaa meihin. Minä olen varma, että Kuolonklaani juonii jotain. Ne on sellaisia nahjuksia, että he eivät voi jättää meitä rauhaan!” Hellehehku pulputti lähes suoraan ruskeaturkkisen kollin korvaan. Hellehehku oli täynnä energiaa. Hän pääsi poistumaan leiristä harvoin ja sammalten vaihtaminen alkoi jo kyllästyttää kollia. Kolli kaipasi toimintaa! Hellehehku oli varma, että jos hän ei pian pääsisi kunnolla juoksemaan, hän räjähtäisi tänne leiriin ja silloin hänen tiellään ei kannattaisi olla.
“Arvaa muuten mitä isäni keksi?” Hellehehku vaihtoi kepeästi aihetta ja Pörriäistassun kasvoille kohosi utelias ilme. Kolli oli vuodattanut ystävälleeni kaiken Lieskakajosta. Hän oli ehkä Hellehehkusta sittenkin hiirenaivoisin isä koskaan.
“No, hän haluaisi viedä meidät kaikki kalastamaan. Eikä hän edes itse osaa kalastaa! Hän varmasti juonii jotain. Eihän häntä ole pitkään aikaan kiinnostanut meidän hyvinvointi”, kollikissa mäkätti Pörriäistassulle ja huokaisi suurieleisesti. Ensin Lieskakajo oli kadonnut kuoreensa ja nyt hän halusi tulla takaisin. Hellehehku ei kuitenkaan ollut varma voisiko hän enää luottaa isäänsä.
