Varpulaulu
Kortetuike kysyi miltä minusta tuntui. En ollut varma miten kysymykseen kuului vastata. Enkö ollut ilmaissut tarpeeksi… mitä tunnetta minun kuului edes tuntea. Tunsin liikaa tunteita, jotta olisin voinut edes ajatella yhden nimeämistä.
“Olen iloinen puolestanne”, toistin saman lauseen uudelleen. Kortetuike hymähti ja näytti nolostuvan hiukan. Hän räpytteli silmiään ja nuolaisi rintaansa kuin hänen kysymyksensä olisi ollut tyhmä ja hän olisi nyt katunut sitä.
“Tietysti. Sanoit sen jo”, vaaleaturkkinen soturi naurahti. Hän vaikutti enemmän vaivaantuneelta kuin iloiselta.
“Oletko itse iloinen asiasta? Vaikutat hieman…” aloitin, mutta päätin muuttaa sanojani. Ei olisi kilttiä sanoa toisella pahasti nyt. Kumppanuudessa oli varmasti paljon sisäistettävää.
“Et vaikuta omalta itseltäsi.”
Ilmeeni oli muuttunut selvästi varsin huolestuneeksi, koska Kortetuike hätääntyi hieman. Hän kiemurteli paikallaan yrittäen nähtävästi keksiä miten vastaisi.
Meidän molempien käytös oli aivan outoa ja ei lainkaan samanlaista kuin aikaisemmin. En voinut olla huolehtimatta vähän menettäisinkö ystäväni nyt hänen päädyttyä siskoni kumppaniksi…
Sisälläni pilkahti pieni itsekäs toivo, että Kortetuike ja Korpikaste eivät sopisi toisilleen sittenkään ja suhde vaihtuisi takaisin platoniseksi. Sitten minulla olisi vielä toivoa kollin suhteen. En kuitenkaan päästänyt ajatusta pidemmälle. Vihasin itseäni jo sen pelkästä tiedostamisesta!
//Korte?
