Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Mahlahalla tuntui yrittävän aloittaa keskustelua kanssani – miten herttainen ajatus, kun otti huomioon, että olin kohdellut häntä viimeiset kuut kuin häntä ei olisikaan. Kermanvärinen kolli oli ollut velipuoleni yksi läheisimmistä ystävistä; kaverukset olivat aina tehneet kaiken yhdessä. Olin joskus ollut jopa kateellinen kaksikon hyvistä väleistä, koska minulla ei ollut ollut juuri ystäviä oppilasaikoinani, mutta Lauhalaukan jouduttua kaksijalkojen kaappaamaksi, en ollut suonut tämän suremaan jääneelle ystävälle ajatustakaan. Asiat olivat kuitenkin nyt toisin, ja minun oli jälleen aika laajentaa valtauksiani Lauhalaukan mailla.
”Oikein hyvin”, kehräsin vastaukseksi. ”En voisi olla enää onnellisempi. Villisielu ja Mustikkapentu ovat kaikki, mitä tarvitsen.” Ja se oli totta. Ainakin osittain. Minulla oli nyt hyvä asema klaanissa ja perhe. Mitä muuta vaikutusvaltainen kissa saattoi vielä haluta? Valtaa. Niin, nyt kun entinen mestarini Surmakynsi, joka oli myös Kuolonklaanin varapäällikkö, oli kuollut, hänen seuraajastaan Henkäysvarjosta tulisi Punatähden jälkeen uusi päällikkö. Henkäysvarjo oli nuori, helposti höynäytettävissä oleva kissa, ja jos osaisin pelata korttini hyvin, saattaisin pystyä keplottelemaan itseni hänen lähipiiriinsä. Jos kolli ei valitsisi minua varapäällikökseen, ainakin minulla olisi hyvät mahdollisuudet päästä hänen luottokissakseen.
”Kuinka Liekkitassun koulutus etenee?” kysyin puolestani, enhän halunnut antaa uudesta minästäni huonoa kuvaa mahdolliselle uudelle ystävälleni – ystävälle, jonka veisin Lauhalaukalta. Kostaisin hänen hengelleen kaikki kokemani vääryydet ja otin itselleni sen, mikä minulle kuului.
”Hän kehittyy tasaista vauhtia”, kolli vastasi. Hän oli kääntänyt katseensa eteenpäin. Tein niin myös, en halunnut näyttää typerältä muiden silmissä. Mahlahalla pysyi hetken hiljaa, sitten hän avasi suunsa uudemman kerran ja tokaisi: ”Minulla on ikävä Lauhalaukkaa.”
Korvani värähti hänen suuntaansa ja tunsin selkäkarvojen pörhistyvän, mutta en antanut sisäisen tunnekuohuni näkyä kasvoiltani. Luulin pääseeni yli tuosta nimestä. Nimestä, jonka yhdistin aina niihin ärsyttäviin kirkkaansinisiin silmiin, joiden katseesta loisti muka viattomuus. Lauhalaukkako viaton? Tuskin! Hän oli pilannut elämäni syntymällä tähän klaaniin. Hän melkein vei minun kumppanini ja kauniin poikani nenäni edestä, mutta en sallinut sen tapahtua, ja hän oli saanut maksaa synneistään kaksijaloille hengellään. Silti päässäni kummitteli kysymys, kuka Lauhalaukan oli lopulta tappanut: kaksijalat, vai minä, joka johdatti hänet niiden luokse?
”Niin minullakin”, sanoin ja madalsin ääntäni, ihan kuin kollin muisteleminen olisi muka tuottanut minulle ääretöntä tuskaa ja surua. Mahlahalla katsahti minuun yllättyneen näköisenä, muttei sanonut mitään. ”Vaikka olin hänelle kateellinen monista asioista, vaikka inhosin häntä koko sielustani… Hän oli silti minun veljeni, ja tulee aina olemaan.” Pöty puhetta. En todellakaan kaivannut sitä kakaraa pyörimään enää jalkoihini, elämäni oli nyt parempaa kuin koskaan ennen. Olin Lauhalaukalle kiitollinen ainoastaan siinä asiassa, että hän oli kadonnut elämästäni loppuiäkseen.
Näin lehtisateen aikaan pimeä saapui äkkiä. Kävin merkkaamassa rajamerkit uusiksi ja palasin takaisin kävelemään Mahlahallan rinnalle. Meillä oli vielä pari hajumerkkiä tarkastamatta, ennen kuin voisimme palata leiriin. Ehtisin ottaa siitä ajasta kaiken hyödyn irti ja tehdä kermanvärisen soturin kanssa parempaa tuttavuutta.
”No, minulla on nyt rakastava kumppani ja reipas poika. Entäs sinä sitten? Joko olet löytänyt itsellesi jonkun rinnallesi?” nau’uin kiusoittelevaan sävyyn. Mahlahalla huiskaisi hännällään ilmaa, hän vaikutti levottomalta. Siristin hiukan silmiäni. Jos seurani vaivaannutti häntä, tuo voisi yhtä hyvin sanoa sen suoraan. En kuitenkaan viitsinyt huomauttaa kollin hermostuneesta elehdinnästä, vaan odotin kärsivällisesti tämän vastaavan kohteliaasti esitettyyn kysymykseeni.
//Mahla? Toivottavasti en hitannu Mahlaa liikaa!
//496 sanaa
