Kiurusulka
Kiurusulka löntysti Talvikkitakun kannoilla hieman väsyneenä mutta silti valpastuneena. Vanhempi soturi oli tiuskinut hänelle aurinkohuipusta asti, ja Kiurusulan piti olla koko ajan valppaana ettei hän vahingossakaan astuisi tämän käpälille tai suututtaisi naarasta yhä enemmän. Olivatko kaikki vanhemmat Eloklaanin soturit näin ynseitä ja ankeita? Tulisiko hänestäkin ajan mittaan samanlainen, kunhan hän viettäisi enemmän aikaa muiden soturien seurassa? Kiurusulka teki itselleen lupauksen – hänestä ei koskaan tulisi penseä tai töykeä, olipa hän ollut soturina vaikka kuukaupalla.
Metsässä astellessaan Kiurusulka hengitti samalla raikasta ja puhdasta viherlehden ilmaa, johon sekoittui tuoreiden yrttien ja riistaeläinten haju. Linnut visersivät puissa toisilleen ja hypähtelivät oksalta toiselle. Kiurusulka piti tarkasti silmällä puita, ettei mikään lintu näkisi heitä ja varoittaisi lajitovereitaan vaarasta. Hän ei ollut kuitenkaan huomannut edessään lojuvaa, kuivaa oksanpätkää, joka napsahti poikki hänen sen päälle astuessaan. Se oli kai riittänyt varoitusmerkiksi linnuille, sillä koko parvi lennähti taivaalle toisilleen huutaen ja lensi pois. Kiurusulka potki kepin äkkiä piiloon mustikkapensaan alle ja tuijotti käpäliinsä nolona. Talvikkitakku ei ollut onneksi huomannut hänen töppäilyään, vaikka tämän häntä nyki vieläkin ylös alas ärtyneesti. Kiurusulka huokaisi mielessään helpotuksesta.
Heidän vähän aikaa saalistettuaan Talvikkitakku oli sihahtanut Kiurusulalle merkiksi pysyä liikkumattomana. Tiheiden saniaisten takaa kuului liikehdintää ja matalaa murinaa, mutta äänistä päätellen se ei voinut olla kissa. Sitten Kiurusulka näki punaruskean, laihan suippokuonoisen hahmon tunkeutuvan läpi saniaisista.
“Kettu!” hän huudahti ja kiepsahti ympäri valmiina puolustautumaan. Petoeläin ei kuitenkaan antanut heille sen enempää miettimisaikaa. Sen pienet silmät kiilsivät ahneesti, kun se loikkasi päin Kiurusulkaa ja tarttui hänen häntäänsä piikinterävillä hampaillaan. Kiurusulka ulvahti kivusta ja yritti tempoa kaikin voimin itseään irti, kunnes hän tunsi kipeän vihlaisun ja tukko ruskeaa karvaa putosi maahan. Sillä aikaa Talvikkitakku oli jo mäiskimässä ketun silmiin hyvin tähdättyjä iskuja. Kettu ulvahti joka kerta, kun soturin terävät kynnet viilsivät sen silmää. Kiurusulka liittyi taistelun tiimellykseen ja vetäisi kettua korvaan. Kettu rääkäisi tuskissaan ja huitaisi kohti Kiurusulan lapaa. Verta purskahti maahan, kun hänen lavassaan olevasta haavasta alkoi vuotaa verta. Kipu sumensi hetkeksi hänen ajatuksensa. Hän ei ollut koskaan tuntenut näin kovaa kipua.
Sitten Kiurusulka ryhdistäytyi, selvitti ajatuksensa ja upotti hampaansa ketun selkään, samalla kun Talvikkitakku jakeli iskuja tarkasti suunniteltuna sarjana. Kettu yritti panna hanttiin, näykkiä heitä käpälistä ja ravistella Kiurusulkaa päältään, mutta sillä oli selkeästi nyt alivoima. Kiurusulka hellitti otettaan ja kettu singahti suoraan juoksuun rajan yli ulvoen.
“Perään! Meidän pitää katsoa, että se kapinen otus lähtee pois reviiriltämme.” Talvikkitakku sähähti ja pinkoi sinne minne kettu oli kadonnut. Kiurusulka seurasi tätä siihen asti, että raja tuli vastaan. Ketusta ei näkynyt enää jälkeäkään, paitsi muutamia veritippoja maassa. Petoeläin oli nyt hoidettu, eikä se varmasti tulisi enää näyttämään naamaansa Eloklaanin reviirille!
// Tale jos haluut vielä jatkaa
Author: Yuzu
Päivittelen joskus 😉