Kujekulta
Kujekulta istuskeli hieman vaivaantuneena Lieskakajon, isänsä vierellä. Kolli oli ollut jo kuiden ajan omituinen ja etäinen, mutta nyt kolli tuntui yrittävän ryhtiliikettä. Kujekulta oli nähnyt hänet pentujensa kanssa ja naaras oli näystä iloinen, mutta hieman huolissaan. Mitä jos Lieskakajo taas vetäytyisi kuoreensa ja hänen pentunsa pettyivät? Naaras yritti suhtautua asiaan rennosti, mutta Järviloiste oli suhtautunut asiaan vielä viileämmin. Kollisoturi oli sanonut, että Lieskakajolla ei olisi mitään asiaa hänen pentujensa elämään. Kujekulta kuitenkin ajatteli, että hän oli pentujen toinen vanhempi ja myös hänellä oli sana sanottavana. Ei Järviloiste yksin voisi päättää kuka saisi viettää aikaa HEIDÄN pentujensa kanssa. Naaras katsoi Lieskakajoa kulmiensa alta ja huokaisi. Lieskakajo säpsähti ja palasi ajatuksistaan tähän maailmaan.
”Ethän sinä taas katoa?” Kujekulta mutisi turkkiinsa ja Lieskakajo joutui pitämään korvansa höröllä kuullakseen mitä naaraalla oli sanottavaan. Viime aikoina kollin korvat olivatkin olleet tukossa, ties mitä vaikkua ja muita roskia niissä oli. Joinain päivinä kolliin ei ollut saanut mitään kontakita. Sitten Lieskakajo pudisteli päätään ja yritti hymyillä, mutta hymy jäi hänen suupieliinsä.
”En minä. Tai siis… Yritän olla katoamatta”, Lieskakajo vastasi ja naurahti hermostuneesti. Kujekulta tiesi, että Lieskakajo itsekään ei uskonut omia sanojaan. Ties mikä vastoinkäyminen tulisi ja veisi taas Lieskakajon omiin maailmoihinsa. Siitä Kujekulta oli kuitenkin isänsä kanssa samaa mieltä, että varapäällikkyys olisi kuulunut hänelle.
