Taivaspentu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
“Kenen kanssa voimme lähteä?” pienikokoinen tummanruskea pentu miukaisi ja vilkaisi minua meripihkaisilla silmillään kysyvästi. Tiesin, että pennuilta oli kielletty yksin ulos lähtö. Oli sanottu, että mukana pitäisi olla joku joka on asemaltaan vähintään oppilas. En kuitenkaan halunnut ylimääräisiä kissoja mukaan, joille kaikki tuo ulkona oleva olisi arkipäivää. Halusin kokea leirin itse ja tutustua siihen jonkun kanssa, jolle se olisi myös aivan ensimmäinen kerta. En halunnut, että minua ohjattaisiin paikkoihin vaan halusin löytää ne itse. Ei leirissä olisi niin vaarallista etteikö kaksi pentua siellä selviäisi – toivottavasti. Leirin oli oltava turvallinen paikka, sillä kissat uskalsivat nukkua siellä yöllä. Ei olisi vaaraa villieläimistä. Ja sitäpaitsi, olinhan jo käynyt vähän leirissä Pihkapennun ja isän kanssa, mutta harmillisesti sekin matka oli päättynyt oppilaidenpesälle päästyämme.
”Uskon, että selviämme yksinkin. Miksei leiri olisi turvallinen paikka jos muutkin kissat uskaltavat nukkua siellä? Ja siellä on varmasti paljon kissoja suojelemassa meitä jos tulee hätä. Ja pitäähän meidän joskus oppia kulkemaan siellä itsekin ilman avustajia”, selitin melko itsevarmana, mutta samaan aikaan äänestäni tihkui pieni epävarmuus.
“Minkälainen leiri on?” Pikkupentu uteli siirtyen onneksi uuteen aiheeseen. En haluaisi perustella enempää päätelmiäni, sillä en tiennyt osuisinko täysin oikeaan.
”Siellä on tosi kirkasta. Aluksi sattuu silmiin kun maa on niin valkea, mutta siihen tottuu pian. Viimeksi kun pääsin ulos en ehtinyt pitkälle, mutta nyt meillä on oiva tilaisuus lähteä selvittämään sitä, mitä leirillä on meille tarjottavanaan”, naukaisin ja häntäni pörhistyi innokkaana. En osannut lukea sitä mitä mieltä Pikkupentu ajatteli ulos pentutarhasta menemisestä ilman aikuista, mutta hän kuitenkin nyökkäsi hyväksyen suunnitelmat. Voisihan Pikkupentu olla tarkka sääntöjen noudattaja. Hän kuitenkin vaikutti mukavalta ja ehkä siltä, että meistä voisi tullakin ystävät. Viitoin hännälläni tummanruskeaa pentua eteenpäin samalla tarkistaen, että reitti olisi selvä. Olisi tyhmää jäädä kiinni jo ennen kuin päästäisiin ulos. Pujahdimme nopeasti ulos pentutarhan suuaukosta ja kavahdin taas kirkkautta. Totuin kuitenkin valoon viime kertaa nopeammin ja mieleeni palasi eilisen tapahtumat. *Olikohan Pihkapennulla ollut kivaa ulkona? Pitää muistaa kysyä.* Kun Pikkupentu oli toipunut kirkkaudesta käännyin katsomaan naarasta.
”Eikö olekin kaunista?” hymyilin sädehtien. Naaras henkäisi ihastuksissaan ja nyökkäili.
”Meidän on kuitenkin mentävä nyt, ettei meitä huomata!” kuiskasin ja lähdin loikkimaan vaivalloisesti hangessa. Olimme niin pieniä, että liikkuminen oli suuri ponnistus meille. Vaikka leiri oli tassunjälkien peitossa, lumi vaikutti silti suuresti nopeuteemme. Pian kuitenkin tuli paljon tallatumpi kohta johon lysähdin istumaan.
”Tassuni ovat ihan kohmeessa!” hytisin hampaat kalisten. Pikkupentu kipitti perässäni aukiolle ja naukaisi: ”Niin minunkin. Löytyisiköhän täältä mitään kuivaa kohtaa?” Tähyilin ympärilleni ja nopealla vilkaisulla näin pelkkää lunta ympärilläni. Hetken katseltuani huomasin kuitenkin lumisen suuren puun melko lähellä leirin keskustaa.
”Mennäänkö katsomaan tuolta? Tuon puun vieressä on ainakin oppilaiden pesä, mutta mennään katsomaan onko siellä jotain muutakin!” hihkaisin ja varmistin katseellani vielä Pikkupennulta sen, että suunnitelma sopisi hänelle. Naaras hymähti ilkikurisesti ja lähti loikkimaan pennuille hurjalla tahdilla kohti puuta.
”Ota kiinni jos saat!” naaras huudahti peräänsä minulle. *Niin aionkin!* Lähdin loikkimaan lumessa ja kiihdytin liian nopeaan vauhtiin. En enää hallinnut tassujani vaan tömähdin naamalleni lumihankeen ja päästin pienen vinkaisun. Nousin nopeasti pystyyn ja ravisti lumen ja yritin lähteä hallitummin ottamaan kiinni lumesta erottuvaa ruskeaa kissanpentua. Pikkupentu kuitenkin etumatkansa ansiosta saavutti puun ensin ja saavuttuani paikalle lysähdin maahan hengästyneenä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, huomasin erittäin kauniin tummanruskean naaran lähellämme. Hänen ruskeissa silmissään oli ilkeä kiilu, joka sai inhon syttymään sisälläni. En voinut ajatella muuta kuin Jääpentua ja hänen ilkeyttään. Kissa mulkaisi meitä halveksivasti ja lähti tepastelemaan pois.
”Tuolla on varmaan myöskin soturienpesä. Tuo kissa ei näyttänyt oppilaalta”, Pikkupentu tokaisi. Nyökkäsin myöntyvästi.
”Olet oik…”, hiljenin kun tunnistin pesästä lehahtavan hajun. *Isä!* Nykäisin Pikkupentua etutassusta ja pujahdin puun suojiin piiloon. Pikkupentu ehti myöskin piilopaikkaan juuri ajallaan.
”Miksi me..?” siirsin häntäni pennun suun eteen. Piilopaikkamme ohi käveli isän tuttu hopeanvalkoinen hahmo, mutta onneksi hän käveli muualle huomaamatta meitä.
”Se oli isä. Jos hän huomaisi meidät niin joutuisimme varmasti takaisin pesään”, miukaisin haikeina jo miettien ajatusta siitä, että retkemme jäisi lyhyeksi, ”Pitää olla entistä varovaisempi. Leikitään, että ollaan soluttauduttu johonkin muun kissojen yhteisöön eikä meitä saa nähdä!” Mielestäni idea oli mahtava, saisimme päästä kokeilemaan kykyjämme. Pikkupentu suostui ja päätimme lähteä pois pesältä. Sen lähellä olisi liian riskialtista. Palasimme kohtaan, jossa olimme valinneet suunnan viimeksikin. Löysimme siihen helposti seuraamalla tassunjälkiämme maassa. Yksi asia kuitenkin kiinnitti huomioni.
”Pikkupentu?” kysyin katsoen maahan, ”Miksi meidän jälkiemme rinnalla kulkee vielä yhdet pienet pennun tassunjäljet?” Katsoin Pikkupennun meripihkaisiin silmiin ja sen jälkeen ympärillemme. Joku seurasi meitä ja oli seurannut pentutarhasta saakka.
//Pikku? Haahka? Toivottavasti en hitannu Pikkua liikaa cx
713 sanaa
