Keijukainen
Kirjoittaja: Elandra
Astuin mestareidemme perässä piikkihernetunneliin, jota kautta olimme saapuneet leiriin. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja olisin vain halunnut mennä nukkumaan. Ikäväksemme nämä kaksi hyvin epäpätevältä näyttävää kissaa olivat halunneet viedä meidät tutustumaan Kuolonklaanin reviiriin.
Olin kiilannut Tyrskytassun edellä sisään tunneliin, ja kolli ärähti jotakin perässäni. Vilkaisin hänen suuntaansa leveästi hymyillen.
Leirin ulkopuolella mestarit lähtivät johdattamaan meitä leiristä katsottuna vasemmalle. Olimme tulleet juuri toisesta suunnasta. Puut ympärillämme tihenivät ja maasto muuttui kivikkoiseksi. Suuret kivenlohkareet lepäsivät maassa lumen alla. Mitä pidemmälle menimme, sitä enemmän inhosin tätä metsää.
”Kuolonklaanin perustaja nimesi tämän metsän aikoinaan Kuolonmetsäksi. Nykyään sitä nimeä ei kuitenkaan turhan usein kuule käytettävän”, savunharmaa kollikissa selitti. Vilkaisin Sinilintua, joka oli minun mestarini. Valkean naaraan katse oli kohdistettu puiden latvoihin, eikä naaras tuntunut olevan juttutuulella. Hiljaisuus laskeutui taas yllemme. Vilkaisin Tyrskytassua, joka kulki rennosti eteenpäin ja tarkkaili ympäristöään. Minä en pystynyt rentoutumaan. Ympärillä leijaili lukuisten kissojen ja metsän eläinten hajujälkiä. Mistä minä tiesin, jos joku niistä kuului vaikka ketulle tai mäyrälle? Olin kuullut, että petoeläimet voisivat tappaa kissan silmänräpäyksessä.
Viimein reviirikierros oli tullut päätökseen. Aurinko oli jo kadonnut puiden latvojen taakse ja kuu oli ottanut paikkansa taivaalla. Tähdet kimmelsivät sen rinnalla, mutta muuten oli pimeää. Ellei valkeaa lunta olisi ollut, metsä olisi takuulla ollut pilkkopimeä. Nyt jo oli vaikea nähdä eteensä. Kaipasin kaksijalkalaa ja kujien tähtiä.
Varsin vähäpuheiset mestarimme esittelivät meidät joillekin oppilaista ja neuvoivat, kuinka vuoteet tehtiin. Haimme sammalia parantajan pesäksi kutsutusta kolosta ja veimme ne oppilaiden pesään. Tyrskytassu löysi kahdelle kissalle sopivan paikan pesän taaimmaisesta nurkasta, jonne me sitten asetuimme.
Muutama oppilas nukkui sikeästi vuoteillaan, kun ahersimme omiemme parissa. Olisin halunnut kirota Kuolonklaanin, metsän, sammalet ja Tyrskytassun, mutta pelkäsin jonkun kuulevan, joten pysyin hiljaa.
Kun sammalet olivat valmiit, asetuimme nukkumaan. Vatsani huusi tyhjyyttään, eikä uni tullut. Vilkuilin Tyrskytassun ja muiden oppilaiden suuntaan. En tuntenut täältä ketään, enkä tiennyt klaanikissojen tavoista sen enempää. Mistä minä tiesin, jos joku päättäisi kesken unien tappaa minut?
Ajatukset kiusasivat minua pitkälle yöhön, kunnes uni viimein saapui. Se oli rauhaton ja katkonainen, mutta oli sitä huonomminkin nukuttu.
”Herätys”, heleä ääni tunkeutui uniini. Räpyttelin silmiäni ja nostin ärsyyntyneen katseeni valkeaan naaraaseen. Tuon syvänsiniset silmät tuijottivat minua tarkkaavaisesti, ja naaraan kasvoilla oli vieno hymy.
”On aika lähteä ensimmäisiin harjoituksiimme”, Sinilintu totesi tyynesti ja lähti sitten peruuttamaan kohti pesän uloskäyntiä. Vasta nyt havahduin siihen, miten tyhjä pesä oli. Tyrskytassu oli kadonnut omalta vuoteeltaan, eikä pesässä ollut lisäkseni muita. Auringonvalo siivilöityi sisäänkäynniltä kapeina kaistaleina pesään. En olisi millään tahtonut, mutta pakotin itseni ylös. Venyttelin ja sipaisin muutaman kerran kielelläni turkkiani. Sitten minä keräsin hetken ajan voimia voidakseni esittää taas jotakin, mitä en todellakaan ollut.
Sinilintu odotti minua pesän ulkopuolella. Hänen katseensa oli edelleen yhtä tarkkaileva kuin aiemminkin. Se oli jopa vähän ahdistava. Yritin epätoivoisesti etsiä Tyrskytassun raidallista turkkia kissajoukosta, mutta sitä ei näkynyt. Oli melko orpo olo yksin tuntemattomassa paikassa, ilman yhtäkään tuttua.
”Metsästyspartio saapui juuri. Käy valitsemassa itsellesi tuoresaalis ja syö. Lähdemme heti sen jälkeen”, Sinilintu ilmoitti ja viittoi minut kohti kasaa, jossa lojui joitakin saaliita. Tuoresaalis, pelkkä sana kuulosti yhtä typerältä kuin klaaninimet. Se ei tosin yllättänyt minua lainkaan. Klaanikissat olivat tyhmiä.
Väläytin mestarilleni pehmeän hymyn ja kipitin kevein askelin saaliiden luokse. Katsoin tabbykuvioisesta kissasta mallia, kun tämä nappasi hampaisiinsa yhden kasan saaliista. Valikoin mukaani hiiren, joka oli vielä lämmin. Sen huumaava tuoksu sai minut pauloihinsa. Vein saaliin lähelle oppilaiden pesää ja aloin syödä.
Samalla tarkkailin herkeämättä ympäristöäni. Katselin, miten Sinilinnun luokse asteli kaksi kissaa. Toinen heistä oli kookas, paksuturkkinen harmaa kolli, jonka turkkia koristivat paksut raidat. Toinen kissa oli naaras ja pienempi, väriltään harmaanruskea. Naaraankin turkilla risteili tummia raitoja. Molempien raidallisten kissojen kehoissa oli merkkejä taisteluista. Toisen korva oli revennyt ja toisen silmäkulmassa oli arpi.
Seuraavaksi katseeni siirtyi pesään, jota oli kutsuttu pentutarhaksi. Sen edustalla temmelsi tummanharmaa pentu. Pieni, tabbykuvioinen naaras istui ylväänä pennun lähettyvillä ja tarkkaili sen toimia tarkasti. Olisin voinut vannoa, ettei tuo naaras ollut edes ikäiseni, mutta tuon katse kertoi minun olevan väärässä. Katseesta paistoi elämän tuoma kovuus ja kokemus.
Leirissä liikkui myös muita kissoja, mutta kaikki vaikuttivat melko tavanomaisilta kissoilta. Ei mitään kovin erityistä.
Syötyäni Sinilintu tuli luokseni ja ilmoitti, että nyt oli lähdön aika. Nimi ei näyttänyt olevan kovinkaan osuva siivettömälle oliolle. Tosin olin itsekin elävä esimerkki siitä, miten harhaanjohtava nimi saattoi olla. Olikohan klaanikissojen nimillä mitään tarkoitusta? Täytyisi kysyä sitä Tyrskytassulta.
Aivan kuten ennakoin, siirryimme taas piikkihernetunnelin kautta leirin ulkopuolelle. Tänään Sinilintu ei ollut yhtä hiljainen kuin eilen. Heti ulos päästyämme hän avasi keskustelun:
”Osaatko sinä saalistaa?”
Kysymys tuli yllätyksenä, mutta ei sinällään yllättänyt minua. Tyrskytassu oli kertonut, että klaanissa jokainen saalisti oman ruokansa. Pudistin päätäni.
”Olen aina asunut kaksijalkalassa. Metsässä ollessamme Tyrsky huolehti saalistamisesta”, kerroin rehellisesti. Se ei ollut valehtelemista, jos jätti joitain asioita – kuten esimerkiksi muut ystävämme – kertomatta.
”Ei se mitään, kyllä sinä opit. Minäkään en-”, lause keskeytyi, kun Sinilintu pysähtyi varoittamatta. Olin vähällä törmätä häneen. Ellen olisi kaiken aikaa keskittynyt esittämään jotakin, olisin varmasti alkanut räyhäämään naaraalle. Pysyin kuitenkin rauhallisena ja astelin Sinilinnun vierelle. Seurasin katseellani naaraan katsetta korkealle taivaalle. En nähnyt muuta kuin muutaman pilvenhattaran ja jossakin korkeuksissa lentävän lintuparven. Saiko naaras jonkin kohtauksen? Ikuisuudelta tuntuvan ajan soturi tuijotti taivaalle.
”Onko kaikki hyvin?” päädyin lopulta kysymään, kun hiljaisuus oli venynyt kiusallisen pitkäksi. Naaras säpsähti ja käänsi nopeasti sinisen katseensa minuun.
”Anteeksi, ajatukseni herpaantui. Nuo taisivat olla viimeiset muuttolinnut”, valkoruskea kissa totesi ja jatkoi matkaansa aivan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.
Aloin entistä enemmän epäillä tämän yksilön älykkyyttä. Olivatko kaikki klaanikissat jotenkin outoja?
Harjoitukset sujuivat kohtuullisesti. Sinilintu oli suorastaan surkea opettaja. Hän ei tuntunut tietävän oikein mitään saalistamisesta. Sen sijaan olin saanut oppitunnin lintujen ja muiden metsän pienten eläinten käyttäytymisestä. Sinilintu oli kertonut tarkkailleensa niitä joskus.
”No, mitä sinä opit tänään?” Tyrskytassu kysyi, kun olin saapunut leiriin ja löytänyt rakkaan valekumppanini. Käänsin pirteän katseeni kohti kollia.
”Voi, opin vaikka ja mitä! Nyt tiedän kaiken siitä, miten hiiret piilottavat pähkinöitä juurakkoon ja mitkä linnut viihtyvät vedessä ja mitkä muuttavat pois lehtikadon tullen”, selitin lämpimästi hymyillen, ”mitä sinä opit, kultaseni?”
//Tyrsky?
// 969 sanaa
