Lokkimieli
Kirjoittaja: Koivu
Lokkimieli istui oppilaiden pesän edustalla tyynenä kuin jää. Hän katseli, miten soturit kävivät vuoron perään herättämässä oppilaitaan. Pari oppilasta oli osannut sentään tulla itsekin ulos pesästä. Kun Tuiskutassu lähti Lätäkkölemmen mukaan, tuli hiljaista. Lokkimielen laskujen mukaan pesässä oli enää kaksi oppilasta. Hetken päästä pesästä alkoi kuulua kohinaa, sitten sieltä kiiruhti ulos Maatassu, jonka hännillä päivänvaloon lampsi Lokkimielen oma oppilas, tummanharmaa naaras, jonka oranssi katse kiinnittyi oitis Lokkimieleen. Valkoharmaa soturi loihti kasvoilleen geneerisen hymyn.
”Hyvää huomenta, Uivelotassu. Jatkossa toivon, että olet valmiina piikkihernemuurin vieressä heti auringonsäteiden saavuttaessa puiden latvat. En pidä ajan hukkaamisesta.”
Hymy katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmennytkin, kun soturi nousi ylös ja lähti oitis johtamaan ensimmäistä oppilastaan piikkihernetunnelin suulle. Hän kuuli etäisesti oppilaan vastaavan jotain, joka sisälsi ainakin sanat ”huomenta” ja ”tietysti” ja ”mestari”, mutta kuittasi vastauksen vain heilauttamalla toista korvaansa taaksepäin. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut kuunnella. Mitä ikinä Uivelotassu mutisikin, oli tämän parasta vain totella. Soturin piti kyetä noudattamaan ohjeita sekä tottelemaan auktoriteettejä. Se oli yksi koulutuksen perusteista. Mikä tärkeämpää, Lokkimieli ei voinut sietää, että mokomakin pennun turhake pilaisi hänen suunnitelmansa päivän kulusta tai koulutuksen tahdista.
Vaikka Lokkimieli oli äärimmäisen tyytyväinen siitä, että oli viimeinkin saanut oman oppilaan koulutettavakseen, oli hän lievästi ilmaistuna tympääntynyt siitä, että Uivelotassu oli naaras. Hän piti tietenkin huolen, ettei ilmaissut näitä ajatuksia kellekään missään muotoa. Toisaalta Lokkimieli kyllä ajatteli myös, että naaraan kouluttamisessa kollisoturin tasoiseksi olisi mukavasti haastetta. Kuitenkin vain aika näyttäisi, olisiko Uivelotassusta siihen tai edes lähelle sitä — tai edes mihinkään alkuunkaan. Oli lopulta hyvin todennäköistä, että Uivelotassu olisi pelkkä turhake, siihen kolli oli varautunut jo mielessään. Naarasta tuli kohdella kuten naarasta, siitä mikään ei muuttaisi Lokkimielen näkemystä, joka oli kiistämättä objektiivisesti ainoa oikea näkemys. Naaraat olivat heikkoja niin kehollisesti kuin mieleltään. Isoimman hyödyn niistä sai kollisoturien synnyttäjinä, se oli fakta. Osasivat jotkut naaraat metsästääkin ihan hyvin, mutta Lokkimieli ei nähnyt siinä mitään mieltä, että naarassotureita laitettaisiin taistelukentälle, jos kollisotureita oli riittämiin. Kaikesta huolimatta Lokkimieli aikoisi tehdä kokeen. Hän tekisi kaikkensa kouluttaakseen Uivelotassusta kollin, vaikka se vaatisi lukemattomia ylimääräisiä harjoitustuokioita. Tai no, ainakin niin lähelle kollisoturin tasoa, että tummanharmaata naarasta vastaan taistellessa voisi luulla taistelevansa kollia vastaan. Olihan sekin totta, että myös naaraat pystyisivät kehittämään lihasvoimaansa sekä -massaansa, Lokkimieli puntaroi mielessään.
Piikkihernetunnelista ulos tupsahdettuaan Lokkimieli ei vilkaissutkaan taakseen, vaan jatkoi matkaa rivakasti olettaen oppilaan olevan edelleen hänen kintereillään. Lokkimieli teki lievän käännöksen vasemmalle. Hän kuuli Uivelotassun loikkivan hänet kiinni. Näkökentän oikeassa reunassa pilkotti häiritsevän oranssi silmäpari.
”Menemme Lehtikuusilaaksoon”, Lokkimieli lausui rauhallisesti, mutta tunteettomasti, ennen kuin saisi päälleen miljoona kysymystä. Se oli ehkä ärsyttävin asia oppilaissa. Se, että ne vain kyselivät ja kyselivät, useimmiten vieläpä aivan tyhmiä tai turhia kysymyksiä, kuten millaisia myyränkolot ovat tai kauanko tämä partio kestää. Lokkimieli ei voinut käsittää, miten hiirenaivoisia oppilaita Kuolonklaaniin syntyi. Suurin osa mestareistakin oli kyllä surkeita, hän ajatteli. Etenkin, kun iso osa niistä oli naaraita.
”Aloitamme tänään saalistuksen perusteista ihan vain siitä syystä, että pystyt osallistumaan kanssani metsästyspartioihin mahdollisimman pian”, Lokkimieli maukui ja puhutteli oppilasta tällä kertaa katsoen tätä silmiin. Harmaalaikkuinen soturi porasi analysoivan katseensa oppilaaseen ja yritti arvioida, millainen yksilö hänen oppilaansa oikein mahtoi olla. Kolli ei ollut ehtinyt tarkkailla Uivelotassua vielä juurikaan. Olihan tästä tullut hänen oppilaansa vasta eilen, eikä Lokkimieli todellakaan jaksanut käyttää aikaansa pentujen katselemiseen.
”Selvä”, Uivelotassu naukaisi nyökäten ja käänsi sitten katseen muualle.
Tummanharmaa naaras tarkkaili ympäristöä korvat höröllä, mutta Lokkimieli ei osannut arvioida miten kiinnostunut oppilas oikeasti oli, sillä tämän pään liikkeissä oli jotain apaattisen oloista hitautta. Lokkimielen pitäisi testata Uivelotassua eri tavoin saadakseen selville, mikä tämä oikein oli kissojaan. Miten paljon tuollainen rääpäle oikein kestäisi?
”No mutta, kerrohan, Uivelotassu… Mitä kaikkea tiedät valmiiksi riistan pyydystämisestä?” Lokkimieli kysyi lämpimästi hymyillen.
Uivelotassu vilkaisi vasempaan yläkulmaan pohtivan näköisenä. Lokkimieli tutki oppilaan kävelytyyliä ja hännän asentoa. Tumma häntä laahusti perässä kuin pakotettuna kulkemaan mukana. Sitten soturi siirtyi tarkkailemaan oppilaan kasvoja, aivan kuin olisi voinut löytää heikon kohdan jostain tulenväristen silmien sopukoista. Hän arvioi oppilasta kuin riistaa. Soturi siirteli terävää katsettaan hienovaraisesti niin, että ulkopuolelta olisi voinut luulla hänen tarkastelevan kulmikasta kiveä, jonka päälle hän kenties aikoisi kiivetä.
Kun oppilas avasi suunsa, Lokkimieli käänsi katseensa rauhallisesti takaisin menosuuntaan.
//Uivelo?
KP-boosti käytössä
