Hämärähalla
Ärtymykseni kipinöi suuntaan, jos toiseen. En voinut ymmärtää miksi Pyräkkäpiru ei ymmärtänyt minua. Tämä tilanne oli jo tarpeeksi vaikea ilman Kaamoskukan petoksia. Oli paljon helpompaa sulkea itsensä niiden ulkopuolelle. En minä halunnut tulla petetyksi. En vaikka pettäminen ei ollut todellakaan Kaamoskukan pahin virhe. Oikeastaan, se oli varmaan kollin koko elämän pienin virhe. Tiesin, että Kaamoskukan käpälät olivat tahriutuneet vereen ja minä myös pelkäsin, että pahin oli vasta edessä. Kumppanini oli vaarallinen. Hän kykenisi mihin tahansa. Tulevaisuudessa Kaamoskukka ei pelkästään värjäisi tassujaan vereen, vaan pahimmillaan hän hukkuisi siihen. Ja minä pelkäsin, että tulisin olemaan entistä tiiviimmin osa kollin suunnitelmia. Painoin korvani aivan päälakeeni kiinni ja puristin silmäni kiinni estääkseni kyynelten tulon. Katosin saniaisten joukkoon, mutta takaatani kuuluvasta kahinasta päätellen Pyräkkäpiru seurasi minua.
“Etkö sinä ymmärrä”, ulvahdin ja jatkoin: “Ei tässä ole kyse siitä viihdynkö minä suhteessa Kaamoskukan kanssa vai jakaisinko pesäsammaleeni mieluummin jonkun toisen kanssa.” Pudistelin päätäni tuohtuneena. Eihän se ollut kollin vika, että hän ei pystynyt lukemaan minun ajatuksiani. Tässä hetkessä kaikki kuitenkin ärsytti minua. Kaikki tuntui niin väärältä! Miksi minä jouduin kärsimään siitä, että Kaamoskukka oli valinnut minut pelinappulakseen omaan sairaaseen peliinsä? Muut kissat sanoivat aina, että jokainen kissa saattoi päättää omasta elämästään ja tehdä siitä juuri sellaisen, kun halusi. No, minä pystyin omasta kokemuksestani kertomaan sen olevan täyttä puppua! Jokin Pimeyden Metsän keksimä valhe. Suuttumus roihahti uudelleen liekkeihinsä ja marssin saniaisten joukosta takaisin metsäpolulle. Metsä oli kuitenkin poikkeuksellisen hiljainen. Yleensä tähän aikaan vastaan tuli ainakin yksi partio. Nyt metsässä ei kuitenkaan näkynyt muita kissoja heidän lisäkseen. Sentään heillä oli vähän onnea puolellaan. Muussa tapauksessa joku juorukello olisi saattanut kuulla heidän keskustelunsa ja kiinnostua siitä turhankin paljon. Etenkin kun minä en varsinaisesti edes yrittänyt pitää äänentasoaan matalana. Lopulta Pyräkkäpiru naukui jotain, joka sai minun askeleeni pysähtymään, kuin minun tielleni olisi yhtäkkiä ilmestynyt kokonainen puu. Oma suuttumukseni hieman laski. Minä en todellakaan kuitenkaan halunnut, että Pyräkkäpiru pitäisi itseään jonain leluna, johon pakenin omaa surkeaa elämääni. Pyräkkäpiru todellakin oli pakotieni johonkin toiseen. Kollin kanssa minusta tuntui siltä, että olisin hypännyt jonkun toisen kissan tassuihin ja löytänyt vapauden. Pyräkkäpiru oli avaimeni onneen, mutta kolli oli paljon muutakin. En ollut kuitenkaan voinut kertoa Pyräkkäpirulle miten vaikeaa oma elämäni oli. Se johtui tasan vain siitä, että minä en osannut kertoa. Oli niin vaikeaa pistää elämäni sanoiksi, kun Kaamoskukka vaikutti joka hetki taustalla ja ohjaili sanomisiani, vaikka hän ei olisi ollut itse tilanteessa lainkaan mukana. Huokaisin. Kun minusta tuntui itsevarmalta ja manasin kollin tuonpuoleiseen, jokin käänsi aivoni eri asentoon ja pakotti minut pyytelemään anteeksi, toistelemaan kuinka mahtava Kaamoskukka olikaan… Voi millainen surkimus minusta olikaan tullut! Ja en halunnut myöntää tätä Pyräkkäpirulle, sillä oli tarpeeksi vaikeaa myöntää se ihan vain itselleni. Olin kuitenkin osaltani vain alistunut Kaamoskukan vallalle. Syytin itseäni siitä niin paljon. Jos minä olisin vain taistellut tieni ulos kollin lirkutteluista, olisin ehkä eri tilanteessa. Mutta minä olin vain kuunnellut kollin kauniita sanoja ja nuuhkutellut hänen tuomia kukkasiaan. Minä itse olin osasyy siihen, että joidenkin kissojen elämät olivat tuhoutuneet. Kaamoskukka oli kohdellut niin huonosti meidän pentujamme. Lillukkatassu, voi minun oma kukkaseni. Naaraan itsetunto oli kokenut niin suuren kolauksen, kun Kaamoskukka oli pakottanut hänet harjoittelemaan taistelua yhä uudelleen ja uudelleen. Optimistipuoleni ajatteli, että soturikolli oli ajatellut Lillukkatassun oppivan. Että Kaamoskukka oli halunnut naaraan oppimaan taistelemaan ja puolustamaan itseään. Realistipuoleni tiesi, että Kaamoskukka oli vain halunnut nöyryyttää ruskeankirjavaa naarasta. Lillukkatassu oli nimittäin epäonnistunut yhä uudelleen ja uudelleen. Pienet arvet ja huono itseluottamus olivat ainoat asiat mitä naaraalle oli jäänyt tassuihinsa. Ja mitä minä olin tehnyt? Olin vain katsonut vierestä, raahannut Lillukkatassua harjoituksiin ja pakottanut hänet harjoittelemaan. Olin itsekin vienyt naarasta taisteluharjoituksiin. Minun oli ollut pakko yrittää jotain. Oli ollut pakko yrittää saada Lillukkatassu onnistumaan ja oppimaan taistelemaan. Minä nimittäin pelkäsin, että naaraan isä saattaisi tehdä jotain pahaa hänelle eikä Lillukkatassu voisi taistella vastaan – hän ei osaisi taistella vastaan. Nielaisin ja siirtelin tassujani hermostuneena. Lillukkatassu, Vanamotassu, Puhuritassu ja Käkitassu saisivat pian soturinimensä. Kaikki kolme muuta pentua osasivat taistella Lillukkatassua paremmin. Naaras oli jäänyt pahnan pohjimmaiseksi. Mutta hänessä oli myös jotain sisukkuutta, mitä Vanamotassulla taas ei ollut. Lillukkatassu oli sisimmältään taistelija, vaikka hänen taitonsa taas… No, mitäpä minä enää niillä päätäni vaivaisin. Minulle Lillukkatassu oli täydellinen, vaikka hän ei sitä itse tiennytkään. Taas yksi syy miksi minä olin huono emo. Niitä syitä minulla riittikin. Ehkä se oli yksi syy miksi minä olin välillä niin vihainen. Olisi ollut todella helppoa väittää Kaamoskukan olevan tarinan ainoa pahis. Että minä olisin ollut vain se avuton naaras, joka oli manipuloitu ja pakotettu jäämään suhteeseen. Mutta en minä ollut. Minullakin oli omat huonot puoleni. Ja minä pelkäsin niin paljon, että jos Pyräkkäpiru näkisi ne, hän pettyisi minuun ja jättäisi minut. Sitten Kaamoskukka iskisi ja olisin entistä syvemmin hänen pelissään mukana. Ehkä minun itse luottamuksen viimeisetkin rippeet katoaisivat ja luovuttaisin elämisen suhteen. Vilkaisin kolliin katse hieman avuttomana. Taas kerran minä toivoin, että kollisoturi olisi voinut lukea ajatukseni ja tietää, että en minä tarkoittanut mitään pahaa, vaikka suutahdinkin tuon tuosta. Ja että en minä oikeasti syvällä sisimmälläni välittänyt Kaamoskukasta, vaikka välillä muuta väitinkin. Ja vaikka en tiennyt uskaltaisinko minä koskaan erota kollista. Pelkkä ajatuskin tuntui itsemurhalta. Saman tien minä olisin vain voinut vetää kuolonmarjoja. Se olisi ollut kivuttomampi tapa lähteä.
“Pyräkkäpiru, tämä on vain niin vaikeaa. Et sinä ja minä. Tai siis se vasta onkin vaikeaa, mutta en tarkoita meidän välejämme.. Vaan koko elämääni. En minä tiedä miten mistään voi tulla mitään, kun hän on koko ajan täällä”, puuskutin ja osoitin päätäni. Ajatukseni ja mielipiteeni poukkoilivat sitä rataa, että en itsekään pysynyt niiden perässä. Tabbykuvioinen kollikissa katsoi minua suoraan silmiin korvat vääntyillen, hämmentyneenä. Voi Pyräkkäpiru, näytin aivan yhtä hämmentyneeltä sisältäpäin. Olisin halunnut sanoa Pyräkkäpirulle vaikka ja mitä. Olisin voinut aloittaa vaikkapa siitä, että sydämeni todellisuudessa kuului hänelle eikä todellakaan Kaamoskukalle. Mutta minä olin saaliseläin ja Kaamoskukka saalistaja. Ja vaikka todellisuudessa Kaamoskukka ei saanut yleensä mitään saalista kiinni, niin tässä toisessa todellisuudessa hän oli verenhimoinen susi ja minä vain pienen pieni hiiri. Värähdin. Otin muutaman askeleen kohti Pyräkkäpirua ja rykäisin kurkkuani, mutta sanat jäivät kurkkuuni, kuin sitkeä lihanpalanen. Suuni avautui raolleen, mutta sanat meinasivat tulla ulos pelkkänä huutona, joten suljin suuni ja puhumisen sijaan painauduin Pyräkkäpirun kaulaa vasten.
“Rakastan sinua, Pyräkkäpiru”, kuiskasin kollin korvaan. Tällä kertaa sanani olivat tarkoitettu vain Pyräkkäpirun omille korville. Kukaan muu ei saisi kuulla niitä – varsinkaan Kaamoskukka.
//Pyrtsipoju? 🙁
