Mäntyviiksi
Kirjoittaja: Sirius
Vahdin pentuja, hieman kyllästyneenä. Olin komentanut Katajapennun pyytämään siskoltaan anteeksi, mutta silti minusta tuntui pahalta. ’Mäntyviiksi, älä syytä itseäsi. Olet hyvä ja vastuullinen kissa.’ ääni pääni sisällä sanoi hiljaa. ’En minä ole hyvä enkä varsinkaan vastuullinen.’ ajattelin. ’Hyvä ja vastuullinen ikikuningatar olisi hoitanut asiat jo ajat sitten.’ ’Et sinä voi hallita, mitä muut tekevät. Älä syytä itseäsi. Kaikki, ihan kaikki on sen Katajapennun syytä.’ ääni ärähti. Minusta tuntui pahalta. Ei pentua voinut syyttää..mutta ei minuakaan. Ääni oli oikeassa: en voinut hallita muita. Tarkoittiko se että kaikki oli minun syytäni? Pitäisikö minun kertoa Höyhenhallalle? ’En tiedä. Tämä pentu on joutunut kokemaan vaikka mitä. Ties vaikka, että Höyhenhalla ei olekaan hänen emonsa!’ ajattelin hieman varautuneesti. Höyhenhalla saattaisi suuttua pennulleen. Mutta ei ollut mukavaa saada kissojen vihat itsensä niskaan, kun joku toinen oli siinä syypäänä. Katselin hieman ympärilleni. Lintu pyrähti leirin ylitse. ”Minä pysyn hiljaa.” kuiskasin itsekseni. ”Katsotaanpa onko Katajapentu jo hoitanut hommansa.” Astelin pentutarhaan. Pienen pieni virnistys kulki kasvoillani, mutta se hyytyi kun näin hiekanvärisen pennun kyyristelevän nurkassa. Katsoin häntä kummastuneena. Tajusin katsoa Höyhenhallaan. Naaraan kasvoilla näkyi pieni tyrmistys, ja myös vihaisuus. Mitä Katajapentu oli tehnyt? ”Hei. Mitä täällä tapahtuu?” kysyin ystävälliseen sävyyn. Höyhenhalla ei sanonut mitään. Katajapentu näytti pelkäävän emoaan. Uskoin sen. Höyhenhallalla oli suuttuessaan hyvin vahvat tunteet. Vedin henkeä ja astuin heidän eteensä. ”Mäntyviiksi. Olet kiltti, kun autat. Mutta anna meidän hoitaa tämä..keskenämme.” Höyhenhalla naukui terävästi. Katsoin naarasta. Pelkäsin että hän satuttaisi pentua. ’Turha luulo. Ei Höyhenhalla mikään ketunmieli ole. Ei hän tee Katajapennulle mitään, onhan hän hänen emonsa!’ ajattelin. Höyhenhalla laski häntänsä Katajapennun lavoille. Huomasin heidän puhuvan yhdessä hetken. En aistinut ilmassa sähköä, vaikka tuntui painostavalta. Vedin henkeä. Laskin mielessäni sekunteja, että painostava tilanne loppuisi. Vilkuilin ympärilleni, ja kävin vuoteelleni nukkumaan.
”Kataja?”
