Ropinaroihu

Pudotin pyydystämäni peltomyyrän ja rastaan tuoresaaliskasaan, enkä voinut olla mulkaisematta katkerana Kastesulkaa, joka raahasi yksin nappaamaansa pulskaa rusakkoa mukanaan aukion lävitse. Klaanitovereista useampi jäi niille paikoilleen ihastelemaan isoa saalista, ja isämme riensi sisareni luokse hämmästelemään niin kovin ylpeän oloisena, että raidallinen häntäkin hänellä oli pystyssä. Voi tätä ilon päivää, ajattelin.
Varjoliekki auttoi Kastesulkaa tuomaan saaliinsa kasaan. Minä häivyin nopeasti paikalta.
Vaikka auringonlaskun metsästyspartiomme oli tuntunut kestäneen ikuisuuden, halusin lähteä heti takaisin ulos. Huomasin Sadeturkin seuraavan minua katseellaan leirin toiselta puolen, sieltä missä vanhempani useimmat päivät tapasivat oleskella. En osannut tulkita emon ilmettä, mutta toivoin, ettei hän lähtisi perääni. Halusin olla yksin. Enkä muutenkaan jaksanut sitä, kun hän aina kyseli liikoja ja tuntui välillä edelleen katsovan perääni, kuin olisin edelleen pieni pentu. En ymmärtänyt sitä, sillä hoidin kaikki soturin velvollisuuteni kunnolla ja käyttäydyin useimpina päivinä oikeasti ihan hyvin. Sadeturkki antoi minun tällä kertaa kuitenkin poistua leiristä tulematta häiritsemään. Perheeni taisi olla viimeinkin tottunut siihen, ettei minua juuri nähnyt leirissä.

Oli jo myöhä, kun löysin itseni vaeltelemasta nummilta Eloklaanin reviirin eteläpuolella, aivan rajan tuntumassa. Ihailin puiden takana hahmottuvaa taivaanrantaa, joka säteili mahtavasti purppuran, punaisen ja oranssin sävyissä.
Pohdin, mitenköhän kauas aurinko oikein laski. Missä sen pesä sijaitsi? Mitähän kaikkea tuolla kaukana oikein odotti? Entä oliko sellaisia maita tai vuoria, joita yksikään kissa ei vielä ollut nähnyt? Aivan taatusti oli!
Käpäliäni alkoi syyhyttää sillä kummallisella tavalla. Tunsin, miten selkäkarvani kohosivat innostuksesta — tai ehkä jännityksestä, mutta ne olivat minulle oikeastaan sama asia.
Sitten huomasin, että ilmassa leijui uusi haju. Kissan haju. Mutta se ei ollut klaanikissan haju. Vasta silloin tajusin, miksi selkäkarvani todellisuudessa olivat sähköistyneet.
Katselin ympärilleni. Pysähdyin ja madalsin kehoani aivan hivenen. Jännitin koko keskivartalon lihakset. Missään ei näkynyt ketään.
En taatusti kuvitellut hajua. Täällä oli joku.
Haju oli melko tuore, mutta se saattoi myös kantautua kauempaa rajamme toiselta puolen. Paitsi että nyt ei tuullut. Ja se myös hankaloitti kohteen löytämistä.
Jatkoin matkaa rajalla tiedostaen, että nummet eivät tarjonneet minulle juurikaan suojaa. Jos reviirille oli tunkeutunut joku, hän todennäköisesti olisi jo nähnyt minut tähän mennessä.
Olihan rajan tuntumassa ja muuallakin jokusia pensaita sekä alueita, joissa kasvoi korkeaa, tiheämpää heinää. Kivet olivat harvassa. Tumma kivi olisi auttanut minua maastoutumaan lähes näkymättömäksi sitä vasten hämärässä. Kirosin mielessäni, tai oikeastaan puoliääneen kykenemättä hillitsemään itseäni, ettei sellaista näkynyt lähimaillakaan.
Lähestyin paria klaanin rajamerkkeinä toimivaa pensasta, kun kuulin kahinaa. Niskakarvani nousivat pystyyn ja lähdin hiipimään lähempää pensasta kohti.
Silloin onkalosta pensaan alta loikkasi esiin suuri, tumma varjo. Se päästi matalan, mörisevän varoitushuudon ja olin ensin varma, että todistin aavetapahtumaa. Säikähdin niin että pomppasin ilmaan karvat sojossa. Aloin sähistä varjohahmolle uhkaavasti ja kynteni työntyivät esiin valmiina toimintaan. Olento oli nimittäin tehnyt varsin selväksi olevansa uhka.
Sähisin raivoissani varjo-olennolle, joka hahmottui nyt pitkäturkkiseksi savunmustaksi kolliksi. Muukalainen sihisi takaisin selkä köyryssä, kapeat keltaiset silmät uhkaavasti kiiluen.
”Uskallakin tulla lähemmäs Eloklaanin rajaa!” sähähdin, enkä irrottanut raivoisaa katsettani tunkeilijasta.
Tai no… käytännössä kissa ei VIELÄ ollut tullut Eloklaanin reviirin puolelle. Se oli ainoa seikka, joka piti käpäläni aisoissa ja esti minua hyökkäämästä tuon niskaan.
Tunsin, miten irvistäessäni kuola valui avoimista suupielistäni meidän esitellessä ja mittaillessa kulmahampaitamme. Koska tumma kolli oli minua suurempi, koin tarvetta nousta varpailleni ja köyristää selkääni ylös entisestään, vaikka olin selkeästi säikäyttäjääni pienempi. Mutta ei se haitannut. Minä olin soturi, yksi klaanini taitavimpia taistelijoita, ja löisin tuon eksyneen erakko-paran maahan kuin leikillä, jos tämä hyökkäisi päälleni. Ei minulla hätää ollut. Mutta muukalainen vain kehtasi uhata minua edelleen pelottavalla keltaisella tuijotuksella.
Musta kolli astui askeleen lähemmäs, ja reagoin heti samalla sekunnilla nostamalla toisen etutassun maasta.
”Kuulitko? Tiehesi siitä! Vai kerjäätkö sinä kuonoon?” sähisin.
En ollut aivan varma, mutta minusta näytti siltä, kuin pitkät selkäkarvat olisivat alkaneet laskeutua. Tuo hiirenaivo kuitenkin seisoi edelleen samalla paikalla, tuijotti minua, vaan nyt silmät sirillään.
”Et taida tietää ollenkaan mitä sinulla on vastassa… Sinuna loikkisin jo häntä koipien välissä pois. Sillä tämä on Eloklaanin reviiri, ja minä en pelleile mitä tulee klaanini puolustamiseen!” ilmoitin tehdäkseni varoituksen selväksi. Koko kehoni oli hyökkäysvalmiudessa. Suorastaan odotin, että pääsisin pieksemään potentiaalisen reviirille tunkeutujan.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Muukalainen naurahti. Katsoin tätä epäuskoisena.
Mustan kollin selkä suoristui, tämän keho näytti rentoutuvan, mutta hän lähti kävelemään minua kohti.
Hiirenaivo.
”Rauhoitu, tyttönen”, kolli maukaisi leppoisasti. Ja jos jotain niin täysin tilanteeseen sopimattomasti.
Kun välillämme oli enää kolme hännänmittaa, minä hyökkäsin. Pelottelevasta muukalaisesta oli juuri tullut tunkeilija reviirillä. Mikä hiirenaivo!
Kaadoin hänet raivoisasti maahan aggressiivisen ulvaisun kera, mitä seurasi hetken kestävä painiottelu, jonka päätteeksi tönäisin viholliseni takaisin pensaaseen, josta oli tullutkin. On kai myönnettävä, että yllätyin erakon puolustautumistaidoista. Oletinhan sentään, ettei hän ollut saanut minkäänlaista soturikoulutusta. Eihän?
Peräännyin hengästyneenä takaisin Eloklaanin reviirille. Hämmentynyt, kehonkielellään katumusta osoittava kollikissa nousi hitaasti jaloilleen ja ravisteli sotkuista turkkiaan, joka kiilsi kuunvalossa. Muutama savunmusta karvatuppo kyljissä repsotti sinne tänne ja näytti sisältävän oksan palasia.
”Miksi sinä kutsuitkaan minua?” kysyin haastavasti.
Kolli mulkaisi minua tuimasti.
”No en minä nyt tuollaista reaktiota siitä odottanut.”
”Sinä ylitit rajamme hajumerkit. Puolustin vain reviiriä”, sanoin kireästi, ihan kuin en olisi vetänyt kulkuria kuonoon jo pelkän tytöttelynkin vuoksi.
”Kuule. Rajasi on naurettavan pitkä ja neuroottisen tarkkaan merkitty. Minusta tuo on kohtuutonta.”
En ollut uskoa korviani. Tuijotin tikkua varpaanvälistään kiskovaa muukalaista yhä epäuskoisempana.
”Kenen kanssa sinä oikein asut?” kolli kysyi.
”Kuten sanoin, tämä on Eloklaanin reviiri”, vastasin jämäkästi ja olin menettää malttini aivan totaalisesti.
Kolli kohotti päänsä ja loi minuun uteliaan katseen keltaisilla silmillään.
”Mikä on klaani?” hän uteli.
Ei voinut olla totta.
Tuijotin kollia.
Eloklaani ei selkeästi tarkoittanut hänelle mitään. Nyt ainakin sain varmistuksen siitä, ettei hänellä ollut klaanitaustaa. Oliko hän siis erakko? Kulkukissa? Kujakissa? Hän ei haissut kaksijaloille, ja raju ulkonäkö oli heti paljastanut, ettei tämä kulkija ainakaan ollut kotikisu. Luultavimmin kolli oli siis erakko. Mietin, oliko hän tullut kaukaakin.
”Klaani on sellainen monen kymmenen kissan joukko, joka elää metsässä omalla reviirillään ja jonka jäsenet huolehtivat toisistaan ja… klaanin tavoista ja perinteistä.”
”Siis joku kultti vai?” kolli kysyi.
”Ei! Se ei ole mikään kultti.”
Kolli virnisti. Mikä nyt muka noin huvitti? Toivoiko tuo sotkuinen karvapallo, että pieksisin hänet uudelleen?
”Hyvä on, anteeksi nyt. Mikä sinun nimesi muuten on? Että en sitten kutsu sinua enää väärällä nimellä”, pieni virne pysyi mustan kollin kasvoilla ja mietin, yrittikö hän tahallaan ärsyttää minua vai oliko joku oikeasti tuollainen.
”Ropinaroihu.”
”Onpa outo nimi.”
”Se on soturinimi”, tokaisin. ”Mikä sinun nimesi on?” tiedustelin.
”Olen Huima. Hauska tutustua”, kolli kurnutti iloisena.
”Juu, on ihan tosi hauska”, töksäytin.
Kahden sekunin hiljaisuuden jälkeen Huima revähti nauruun. Jostain syystä minuakin alkoi hymyilyttää. Kun ajattelin kohtaamistamme ja painiottelua uudelleen, se alkoi nyt yhtäkkiä huvittaa minua.
”Pidän sinusta. Olet hauska”, kolli maukaisi.
”Okei”, sanoin välinpitämätön ilme kasvoillani.
Minä en ollut vielä päättänyt, mitä mieltä olin tästä Huimasta, mutta tähän mennessä hän oli ollut lähinnä ärsyttävä. En tiennyt osasiko hän olla muuta. Toisaalta en voinut olla panematta merkille, että hän oli lähes suorapuheisempi tapaus kuin minä… Mutta en kai minä nyt noin ärsyttävä ollut? Ainakaan en puhunut noin paljon…
”Mutta kerro lisää siitä klaanistasi. Miten noin monen kissan joukko voi muka elää sovussa keskenään? Ettekö te tappele koko ajan? Et voi väittää, etteikö kukaan varastaisi toisilta ruokaa”, Huima sanoi skeptiseen sävyyn.
Mietin, paljonko tuntemattomalle kannatti kertoa. Mutta eiväthän vastaukset tämän kysymyksiin nyt olleet mitään salaisuuksia. Ainakaan tähän mennessä.
”No, meillä on päällikkö, joka on ylimmässä virassa ja tekee suurimmat päätökset klaanin sisällä”, aloitin.
”Eli se on kultti”, kolli totesi pilke kapeissa keltaisissa silmissään.
”Se ei ole kultti!” puuskahdin. ”Haluatko kuulla vai et?”
”Kuuntelen.”
”Toisiksi ylimmässä virassa on varapäällikkö. Sitten klaanilla on parantaja, joka hoitaa sairaita. Suurin osa eloklaanilaisista on kuitenkin sotureita, kuten minä. Me metsästämme, tarkistamme rajoja ja koulutamme nuoremmista kissoista uusia sotureita. Niin ja tietenkin puolustamme klaania vaikka henkemme edestä. Mitä ruokaan tulee, me jaamme kaiken tuoresaaliin klaanin kesken, tietenkin. Kellään ei ole tarvetta varastaa. Kaikki hoitavat oman tehtävänsä”, tiivistin kollille, jonka oletin sulattelevan kuulemaansa jonkin aikaa.
Mahdoimme elää hyvin erilaista elämää…
Huima nyökytteli mietteliäänä, mutta vaikutti niin kiinnostuneelta, että en halunnut antaa tälle mahdollisuutta esittää lisää kysymyksiä. Nyt oli minun vuoroni.
”Mistä sinä oikein tulet? Tai siis, että missä sinä asut? Oletko liikkunut kauan rajamme lähistöllä?” utelin kykenemättä hillitsemään itseäni. Tuo kissa saattoi olla nähnyt paikkoja, jollaisia en osannut kuvitellakaan!
”Tällä hetkellä asun täällä”, Huima vastasi.
Katsoin tätä hämmentyneenä. Kurtistin kulmiani.
”Missä?”
”Tässä näin. Tuossa pensaassa. Tai siis teknisesti ottaen tuossa vanhassa kaninkolossa”, erakko sepusti.
En tiennyt, mitä sanoa. Tuijotin vain kollia suu auki.
”Miksi ihmeessä?” kysyin epäuskoisena, painottaen jälkimmäistä sanaa.
Jos kolli puhui totta, niin miten kukaan ei ollut löytänyt aivan rajamerkkien toisella puolen oleilevaa Huimaa ennen kuin minä nyt?
”Mukava paikka. Suojaisa, rauhallinen. Ja kulttikaverisi ajavat jäniksiä tänne päin lähes päivittäin. Ne melkein pomppivat suoraan käpäliini, ihan tosi, sinun pitäisi nähdä!”
Tuijotin savunmustaa kollia tuimasti.
”Ai, että sitä ollaankin riistavarkaita!” sähähdin.
Ja hiirenaivo vielä antoi itsensä ilmi ihan itse! Minun oli nyt pakko miettiä, pitäisikö minun viedä tuo lurjus suoraan leiriin ja ilmiantaa hänet Korppitähdelle.
Huima näytti säikähtäneeltä. Hänen korvansa kääntyivät taakse.
”Ei, ei, en minä teidän reviirin puolelta niitä ole napannut”, Huima vakuutteli ensimmäistä kertaa ripaus hätäännystä äänessään, selkeästi tietoisena siitä, että jos vain halusin, voisin viedä hänet mukanani leiriin, koska voitin hänet ottelussa jo kertaalleen. En voinut olla varma, puhuiko erakko totta.
”Okei sitten”, sanoin painavan hiljaisuuden jälkeen. ”Uskotaan. Mutta en halua nähdä sinua rajalla enää kertaakaan, tuliko selväksi? Minulla on velvollisuus raportoida sinusta.”
”Hyvä on, hyvä on. Paikanvaihdos ei ole minulle mikään ongelma”, Huima vakuutti. ”Se on oikeastaan kaikki, mitä teen”, hän jatkoi vinosti hymyillen.
Nyökkäsin hyväksyvästi.
Tunsin kateuden pistoksen käpälissäni. Saisinko koskaan kokea edes sitä pientä janoamaani seikkailua reviirin ulkopuolella?
”Ja se mistä tulen… no… siihen on vaikeampi vastata. En tiedä, tiedänkö itsekään. Tulen kaukaa. Vaelsin kuita tänne siltä seudulta, jossa elin pentuna”, erakko kertoi. Jokin tämän katseessa muuttui haikeaksi.
”Etkö sitten vaella enää?” tiedustelin.
”En tällä hetkellä.”
”Miksi et?” ihmettelin.
Pitkäkarvainen kolli kohautti hartioitaan.
”Tämä on hyvää seutua. Jäin alunperin kyllä parantamaan polkuanturoitani, mutta sitten äkkäsin että kaksijalkalasta tuolta päin…”, Huima nyökäytti päätään sivulle, ”saa vaikka minkälaista paikallista purtavaa, jollaista en ollut koskaan ennen maistanutkaan. Ja täällä nummilla saa olla ihan omassa rauhassa. En ole vielä kyllästynyt maisemiin.”
Minä olen, ajattelin. Voi pojat, kun tuo erakko tietäisi, miten kyllästynyt olinkaan näihin maisemiin!
Vai… näkyikö se läpi minusta? Toivoin, että se ei paistaisi läpi.
Erakko hymyili minulle, eikä päästänyt veikeää keltaista katsettaan irti minusta. En kuitenkaan vastannut hänen hymyynsä.
”Minkälaista siellä sitten oli? Siis siellä, mistä sinä tulet? Näitkö vuoria matkallasi?” kysyin kykenemättä piilottamaan kiinnostustani.
”Kylllä vain, paljonkin. Minkälaista vuorta sinä etsit?”
”En minä tiedä. Tai siis, en minä mitään etsi. Olen vain aina asunut täällä, enkä ole koskaan ollut vuorilla. Mutta olen haaveillut välillä vuorelle kiipeämisestä”, mau’uin.
Liikuttelin etutassujani maassa ja tein tomuun pyörteitä.
”Mikset sitten mene vuorille? Et uskalla lähteä matkaan, niinkö?” musta kolli yritti saada selkoa minusta.
”Uskallan”, tokaisin väläyttäen erkolle ärtyneen ilmeen.
”Mutta minulla on täällä velvollisuuksia”, selitin kohottaen leukaani.
Huima siristi silmiään.
”Pakottaako kulttisi sinut-”, hän aloitti.
”Klaani”, murahdin.
”Onko teillä uskontoa?” Huima katsoi minua arvioiden.
”On. Mutta minä en usko siihen”, vastasin topakasti.
Kulmiaan kohottava Huima oli kuitenkin tehnyt pointtinsa selväksi. Voi ei, ajattelin. Eloklaani taatusti kuulosti nyt vain todella omituiselta ja epäilyttävältä kultilta erakon mielestä… En kuitenkaan tiennyt, miten olisin antanut hänelle siitä paremman, todenmukaisemman kuvan. Sitä paitsi kolli oli ilmeisesti jo päättänyt, mitä mieltä hän oli klaanistani.
”Miksi et?” hän kysyi.
”Koska se on täyttä puppua. Puheet Tähtiklaanista ovat vain pentujen tarinoita, jotka joku hörhö päätti joskus ottaa vähän liian tosissaan. Se on mitä minä uskon”, sanoin suoraan, kerran kukaan klaanitovereistani ei ollut kuulolla.
”Mutta älä kerro sitä emolleni”, lisäsin virnistäen. ”Hän saa kohtauksen.”
”Lupaan yrittää hillitä haluani kertoa emollesi”, Huima maukaisi, ja oli ensimmäistä kertaa oikeasti ihan hauska.
Sitten musta kolli vakavoitui.
”Mutta miksi sinä sitten haluat elää siellä ku- klaanissa? En käsitä, miksi kukaan haluaisi elää noin rajoitetusti omasta tahdostaan.”
”Ei klaanielämä ole mitenkään rajoittunutta”, väitin tympääntynyt ilme kasvoillani.
”Mikä tämä sitten on?” Huima naukaisi näsäviisaasti.
Hän astui toisella etujalallaan Eloklaanin rajamerkin kohdalle haastava ilme kasvoillaan.
Käänsin selkäni erakolle kimpaantuneena ja lähdin marssimaan pois taakseni katsomatta. Hänen puheensa olivat osuneet niin kipeään kohtaan, että en halunnut enää jatkaa keskustelua. En halunnut jatkaa, koska pelkäsin hänen olevan oikeassa.
Erakon tapaaminen oli saanut minut vain entistä vakuuttuneemmaksi siitä, miten janosin vapautta. Tai seikkailua ennen kaikkea. Tähtiklaani sentään, tarvitsin edes jotain tavallisesta arjestani poikkeavaa!
Mutta ongelmani eivät kuuluneet tuolle tungettelevalle karvaturrille, eivät sitten tippaakaan! Hän ei tiennyt mitään elämästäni.
”Mihin sinä menet? Hei, odota!” kolli huusi, mutta jatkoin matkaa. Ainakaan tuo juntti ei ollut lähtenyt perääni Eloklaanin reviirille. Sillä jos olisi, en olisi yllättynyt.
”Ropinaroihu!” erakko kutsui nimeäni anovasti.
Talssin edelleen pois päin määrätietoisesti.
”En minä tarkoittanut tuomita. Jokainenhan saa elää kuten itse tykkää. Olen vain kiinnostunut”, Huiman mau’unta kuului yhä etäämpää.
Pysähdyin.
Entä jos ei itse tiennyt, mitä halusi? Jos ei osannut päättää? Jos halusi kahta tärkeää asiaa, joita ei vain voinut olla samaan aikaan? Tunsin, miten silmäni kostuivat, mutta räpyttelin pisarat äkkiä pois.
Kadehdin valtavasti Huimaa, joka oli saanut nähdä maailmaa vaikka miten paljon, vaikka oli tuskin kovinkaan paljoa minua vanhempi.
Minun oli myönnettävä itselleni, että sieluani kutkutti edelleen saada tietää lisää siitä, mitä erakko oli matkoillaan nähnyt.
”Voin opastaa sinut lähimpään vuoristoon, jos tahdot. Siellä on salainen niitty jossa kasvaa käsittämättömän hyvältä tuoksuvia, värikkäitä kukkia. Ja siellä on suuri vesiputous. Ja paljon isoja lintuja. Vaarallisia, mutta herkullisia!”
Oli hyvin mahdollista, että tuo voimakas palo nähdä maailmaa oli myös paistanut lävitseni. Että Huima oli kenties aistinut sen kysyttyäni vuorista. Äh!
Käännyin takaisin, mutta astelin vain puolikkaan matkan takaisin Huiman luokse. Minun pitäisi olla jo pesässä nukkumassa. Jättää tämä erakko puhumaan itsekseen.
Mutta uteliaisuus vei voiton, ja vastasin sittenkin kollille aikaisempaan kysymykseen, koska tajusin ylireagoineeni:
”Minä synnyin Eloklaaniin. Koko elämäni on täällä. Perheeni. Soturin velvollisuuteni. Eloklaani tarvitsee minua.”
Sanat lausuttuani muistin taas, kuinka minulla ei ollut yhtäkään ystävää sisareni lisäksi.
”Koko elämäsi on edessäsi”, Huima sanoi. Voi miten paljon toivoinkaan sen olevan totta katsellessani mustan kissan takana hahmottuvaa maisemaa…
Kuunvalo sai kollin turkin kimmeltämään erikoisesti.
”Kerro lisää siitä vuoristosta”, pyysin.

Auringonnousun ensisäteet kimposivat jo taivaalle Kuolonklaanin reviirin suunnalla kohoavien puiden takaa, kun kiidin hirmuista vauhtia takaisin leiriin.
En ollut kyennyt lopettamaan kyselytulvaani, eikä Huima selvästikään ollut ainakaan minua parempi lakkaamaan puhumasta. Kolli oli pälättänyt pälättämistään vauhtiin päästyään, eikä jutulle ollut meinannut tulla mitään loppua. Erakko oli myös ollut omituisen kiinnostunut Eloklaanista. Jopa siihen pisteeseen asti, että minun oli tarvinnut kierrellä vastauksissani, sillä en voinut tietää, oliko siihen muukalaiseen luottamista.
Eihän sekään ollut mitenkään mahdoton ajatus, että Kuolonklaani olisi lähettäny Huiman tänne urkkimaan. En tosin pitänyt sitä todennäköisenä, koska kolli vaikutti ihan aidosti tilannetajuttomalta juntilta, ja minun oli hyvin vaikea kuvitella Pimentotähteä luottamaan sellaiseen kissaan. Kuitenkin periaatteesta en koskaan luottanut tuntemattomaan kissaan — en ennen kuin saisin jotain luotettavuutta puoltavia todisteita.
Pujahtaessani leiriin johtavaan tunneliin yritin saada erakon kuvailut kaikista niistä vuoriston kauniista näkymistä pois ajatuksistani. Näyttäisin epäilyttävältä, jos saapuisin leiriin aamuyöstä leveä hymy kasvoillani. Jos nyt kukaan sattuisi olemaan hereillä. En tosin uskonut, että kukaan vielä tähän aikaan olisi noussut ylös pesästä… Eihän? Teknisesti ottaen oli vielä yö…
Sen vuoksi ajattelin mennä hetkeksi torkkumaan sotureiden pesään, ja raportoida päällikölle erakosta vasta auringonnousun aikaan. Kenties kävisin aamukävelyllä ja kertoisin nähneeni erakon silloin. Kukaan ei saisi tietää, että olin ollut ulkona koko yön. Ja Huima saisi lisäaikaa häipyä toisaalle, niin vähät kuin siitä välitinkin, mitä erakolle kävisi.
Aukiolle saavuttuani pysähdyin hämmentyneen syyllinen ilme kasvoillani.
Hiirenpapanat!
Käärmekulta oli jo astellut pesästä ulos venyttelemään, varmaankin aikeissa alkaa jo suunnitella tulevan päivän partiokokoonpanoja.
”Voi ketunläjät!” kuiskasin itsekseni ja mulkaisin yläluomiani.
Lähdin astelemaan kohti sotureiden pesää ja sen edessä kaulurikarvojaan sukivaa varapäällikköä. Jospa hän ei huomaisikaan minua, ajattelin toiveikkaana.
”Huomenta, Ropinaroihu. Mistäs sitä tullaan näin varhain?” Käärmekulta maukui ja kallisti päätään. Pikemminkin myöhään, ajattelin, ja pelkäsin möläyttäväni sen ääneen.
Istahdin vaaleanruskean naaraan viereen ja työntelin kynsiäni maahan. Varapäällikkö katsoi minua tutkivasti.
”Heräsin hetki sitten, enkä saanut enää unta, joten lähdin kävelylle ja ajattelin että se auttaisi”, sopersin. Oikea korvani vääntyi sivulle.
”Ymmärrän. Yökävelyt tekevät välillä ihan hyvää”, varapäällikkö maukui, joten rentouduin hieman.
”Mutta sitten törmäsin tunkeilijaan rajalla. Nummien puoleisella. Melko harmiton erakko vain, mutta hänen häätämisessään kesti tovin”, sanoin katsoen varapäällikköä silmiin. Pelkäsin tämän huomaavan, että jätin jotain kertomatta.
”Käyn vain raportoimassa Korppitähdelle, ja palaan sitten nuk-”.
En voinut pidättää haukotusta, joka tuntui ottavan koko kehoni valtaansa.
”Ei tarvitse, minä voin kyllä kertoa hänelle. Saat nukkua aamupartioiden ylitse, minä pistän sinut myöhempään partioon. Hienosti toimittu”, Käärmekulta maukui hymyillen.
”Kiitos”, nyökkäsin naaraalle, ja hipsin sitten pesään omalle paikalleni sisareni viereen.
Yllätyksekseni Kastesulka nosti päänsä pystyyn ja kohdisti kysyvän katseensa minuun.
”Missä sinä oikein olet ollut?” hän sihahti korvaani.
”Olin vain kävelyllä. En saanut unta”, mutisin asettaessani pääni mukavasti etukäpälien päälle.
Silmäni menivät kiinni itsestään ja tunsin jo unen vetävän minua vauhdilla puoleensa. Kun sisareni ei kuitenkaan vastannut mitään, raotin toista silmääni.
”Sinä valehtelet”, Kastesulka maukui. ”Et koskaan tullut pesään.”
Syyllisyys tarrasi sieluuni kuin vanhaan häntäänsä juuttunut sisilisko. Oliko Kastesulka valvonut koko yön minua odottaen?
”Älä kerro kellekään. Ethän, Kastesulka?” pyysin unisena pahoittelevaan äänensävyyn.
”Haiset oudolta. Missä sinä oikeasti olit?” sisareni vaati tietää.
Puoliunessa yritin rakentaa Kastesulkaa tyydyttävää vastausta ulos suustani.
”Minäö… näin er… näin e-erikoisia vuoristokukkia.”
En ollut varma kuulinko Kastesulan tuhahtavan vai naurahtavan lauseelleni, mutta jopa silmät kiinni näin kuinka hän nyt pudisti päätänsä ja käänsi kylkeä sammalillaan.
Sisareni oli varmasti vain huolissaan, mutta hän oli huolissaan aivan turhaan. En halunnut antaa hänelle lisää syitä huoleen, saati uusille kysymyksille, joihin en ollut nyt halukas tai edes kykeneväinen vastaamaan.
Ehkä vielä kertoisin hänelle erakosta. Ei, minä varmasti kertoisin hänelle. Mutta kertoisinko hänelle Huimasta? Siitä, mitä kolli oli kertonut matkoistaan? En uskonut sen olevan kovin hyvä ajatus…
Yksi asia oli selvä. Kukaan ei saisi tietää, miten kauan olin todellisuudessa jutellut tuon erakon kanssa. Ei edes sisareni. En kuitenkaan tiennyt, kykeninkö pitämään kaikkea tätä intoa sisälläni. Ja enhän minä tiennyt, vaikka Kastesulkakin innostuisi vuorista! Vaikka tiesinhän minä sen, ettei hän innostuisi…
Ennen nukahtamista tumman kollin kuvajainen piirtyi eteeni. ”Nähdään taas!” erakko oli naukaissut, kun olin tajunnut, että minulla tulisi kiire takaisin leiriin.
Mutta emmehän me näkisi, koska olin käskenyt kollin muuttaa kauemmas, häipyä pois rajamme tuntumasta.
Äkkiä minua alkoi kaduttaa, vaikka tiesin toimineeni ihan oikein. Salaa jokin osa minussa kuitenkin toivoi, että törmäisin siihen erakkoon vielä joskus uudelleen; pääni oli suorastaan räjähtää kysymyksistä koskien kaikkia minulle tuntemattomia maita. En kuitenkaan uskonut, että niin enää kävisi. Erakko oli poissa. Ja hyvä niin.

Aurinkohuipun aikoihin raahustin ulos pesästä tokkuraisena. Minua hävetti, kun huomasin, että aurinko oli jo lähes korkeimmassa pisteessään, eikä pesässä ollut herätessäni enää ketään muuta soturia. Pahus… Miksei Kastesulka ollut herättänyt minua? Eikä edes Sadeturkki tai Varjoliekki. Tai itse Käärmekulta.
Ravistelin takajalkaani ja taivutin sen sitten pitkälle taakseni makoisaan venytykseen. Kävelin leirin keskiaukiolle etsien varapäällikköä katseellani.
Kun vaaleanruskeasta naaraasta saati tämän partiokäskyistä ei kuulunut mitään, jäin siistimään sotkuista turkkiani unihiekkaa silmissä.
Kuulin askelia, ja yhtäkkiä Korppitähti ilmestyi vasemmalle puolelleni.
Lopetin turkkini sukimisen. Käännähdin hämmentyneenä päällikön puoleen.
”Päivää, Korppitähti”, maukaisin.
”Hei. Olenkin etsinyt sinua”, valkomusta naaras naukaisi.
Olin yhtäkkiä täysin hereillä. Olinko minä pulassa? Pidätin hengitystäni. Tunsin Korppitähden vaaleanvihreän katseen tunkeutuvan syvälle sieluuni.
”Missä päin nummia sinä näit sen erakon? Aion vahvistaa rajapartiointia kyseisellä alueella ainakin muutaman päivän ajaksi”, onnekseni päälliköllä oli tapana mennä suoraan aiheeseen. Naaras ei ollut puheliaimmasta päästä.
En minä ollut ongelmissa, päin vastoin. Ja miksi olisin ollut? Olin uskollinen soturi, kyllähän kaikki tiesivät sen. En ehkä ollut päällikön tai varapäällikön suosikki, sillä osasin olla hankala ollessani eri mieltä jostakin. Mutta minusta näki, että otin soturiuden tosissani.
Räpyttelin silmiäni.
”Ai niin, se. Joo, tuota… en muista ihan tarkkaan. Se taisi olla rajan keskipaikkeilla.”
En tiennyt, miksi reaktioni oli ollut valehdella, sillä muistin hyvin viime öisen kohtaamisen tarkan sijainnin. Kaduin sitä heti. Yleensä sanat vain tulivat ulos suustani ennen kuin ehdin harkita niitä. En oikeasti tiennyt, mikä minussa oikein oli vikana.
”Et muista?” Korppitähti lausui hitaasti ja varsin viileästi.
”No muistan minä. Tarkoitan vain, että en osaa kuvailla maamerkkejä kovin tarkasti”, korjasin, mikä oli oikeastaan ihan totta.
Katsoin päällikköä kulmat kurtussa. Hänen äänensävynsä ärsytti minua.
”Hyvä. Menet seuraavaan rajapartioon näyttämään kohdan”, Korppitähti sanoi. Hän heilautti pienesti häntäänsä kohti etäämpänä pönöttävää soturikolmikkoa.
Nyökkäsin ja olin jo aikeissa poistua, kun valkomusta naaras kröhäisi kuuluvasti.
”Odota. Minkä näköinen tämä tunkeilija oli?” päällikkö kysyi.
Aivan… Olin hiirenaivo. Ymmärsin nyt, että minun olisi pitänyt raportoida asiasta huolellisemmin.
Jokin osa minusta vain… ei tuntunut haluavan antaa informaatiota tuosta erakosta. Huima oli lopulta osoittautunut varsin hölmöksi tapaukseksi, enkä uskonut tästä oikeasti olevan minkäänlaista uhkaa klaanille. Mutta protokollaa tuli silti noudattaa. Se ärsytti minua. Ruoskin itseäni siitä, että Käärmekulta oli nähnyt minun palaavan leiriin yöllä. Tämä oli ajanhukkaa!
En kuitenkaan voinut sanoa erakon olleen harmiton tapaus. Miten minä mukamas olisin perustellut olevani siitä varma, ilman että paljastaisin vahingossa rupatelleeni muukalaisen kanssa puoliyötä?
”Harmaaturkkinen.”
Noniin, hienoa. Tosi hienoa. Tätä valhetta en voisi enää korjata.
Veri pakeni poskipäiltäni.
Korppitähti nyökkäsi. ”Kiitos. Voit nyt mennä.”
”Selvä. Päivänjatkoja”, mau’uin, ja lähdin sitten kävelemään ripeästi odottavan partioni luokse.
Minulla oli sellainen tunne, kuin kaksi voimaa olisivat taistelleet pääni, oikeastaan koko kehoni sisällä. Ne riuhtoivat minua eri suuntiin, repivät ja venyttivät, kuin molemmat olisivat tahtoneet sydämeni pumppaavan vain toiseen suuntaan.
Minä halusin olla suuri soturi, arvostettu soturi. Ihailtu. Halusin osoittaa uskollisuuteni ja rohkeuteni Eloklaanille. Puolustaa klaaniani henkeni uhalla. Kouluttaa taitavia taistelijoita klaanilleni. Minä halusin olla vapaa. Riippumaton. Kahlitsematon. Saada tietää, mitä kaikkea suuri maailma oikeasti piti sisällään. Halusin kuunnella sydäntäni. Mutta se ei kyennyt valitsemaan.

Author: Koivu