Mustikkapyörre
Vesipisarat laskeutuivat päälleni kimallellen auringon valossa. Ne lensivät silmieni edestä, takaa ja ympäriltä. Silmäni ikuistivat hetken suurin pupilleihini, en koskaan unohtaisi tätä hetkeä Nopsaliekin kanssa.
Tunteeni Nopsaliekkiä kohti oli muuttunut ystävyydestä joksikin muuksi ei rakkaudeksi, mutta joksikin ystävyyttä vahvemmaksi. Ajattelikohan Nopsaliekki millään tavalla minusta samoin? Olisinko hänelle vain jokin ohimenevä kaveri?
Auringon valon määrä tippui pikkuhiljaa kohti olematonta, kohti metsän takana olevaa horisonttia. Olimme edelleen veden vierellä, mutta nyt hieman kauempana niin etten voinut enää leikkiä sillä. Tämä vapaa tunne oli harvinainen sisälläni, mutta nyt minusta tuntui kuin olisin pieni pentu leikkimässä Kuusihännän kanssa pentutarhalla. Kuusihäntä.. Isä… Mennyt…
”Haluan takaisin isäni luokse”, supatin kohti Nopsaliekkiä ja nojasin siihen, tai sitä minkä kuvittelin olevan hän.
Nopsaliekki tuntui muistuttavan minua isästäni. Isäni, joka tuntui edelleen kuuluvan elämääni, vaikka hän oli ollut poissa jo pitkään.
Silmäni kimmelti viimeisten auringonsäteiden alla. Kun kyynel meinasi valua Nopsaliekin turkille, pyyhin sen pois tassullani ettei Nopsaliekki vain huomaisi suruani.
”Anteeksi”, nousin ryhdistäytyneenä takaisin seisomaan, tajuttua tilanteen nolouden. Ei hän ollut henkilökohtainen mielenparantaja. Tein niin kuin oikea soturitar tekisi.
//Nopsis?
