Nopsaliekki
Mustikkapyörteen nojauduttua turkkiini kiinni ja mumistua jotain isästään, rento illanvietto alkoi tuntua vaivaannuttavalta. Nousin ja ravistin turkistani pois hiekkaa. Rannan ainoa huono puoli oli hiekan määrä. Sitä osasikin tunkeutua sitten joka paikkaan.
“Voisimme palata leiriin, vai mitä mieltä sinä olet?” kysyin hymyillen hiukan väkinäisesti. Naaras taisi huomata ilmapiirin muuttuneen. Hän nyökkäsi ja katsoi vettä hetken ennen kuin kääntyi ja lähti metsää kohti. Seurasin perässä pitkin loikin.
“Kisataanko joen ylityspaikalle?” ehdotin pitäen tahdin edelleen reippaana. Nähtyäni kuinka soturitar oli saalistanut viime partiossamme, en enää ollut ihan varma voittaisinko tämän juoksukisassa. Siitä piti siis ottaa selvää ja samalla voisin koittaa hieman piristää toisen mieltä.
“En tiedä”, Mustikkapyörre vastasi, mutta ei näyttänyt täysin pahastuneen ehdotuksestani. Annoin lapojemme koskettaa kävellessämme ja tökkäsin kehoni painolla hiukan toista.
“Tule nyt, ei sitä tarvitse ottaa tosissaan”, nau’uin ja säntäsin juoksuun jäämättä katsomaan tuliko naaras perästä. Harpoin aluskasvillisuudessa koittaen pitää vauhtini kovana, mutta hengitykseni kurissa. Pahin heikkouteni oli kestävyyteni. Kun keuhkoja alkoi polttaa, en enää pystynyt olla huomioimatta lihasten väsymistä. Vaikka alku olikin ollut räjähtävä, oli Mustikkapyörre pian saavuttanut minut. Hän ei näyttänyt lainkaan hengästyvän yhtä pahasti kuin minä. Naaras kiisi jalat rytmikkäästi työskennellen kuin olisi syntynyt juoksemaan.
//Musti?
