Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Oppilaani Kettutassu oli joutunut parantajan pesään sairastuttuaan viheryskään, joka edelleen jylläsi klaanissa. Tiputassu oli menettänyt henkensä siihen, enkä halunnut soturioppilaalleni samanlaista kohtaloa. Itse olin selvinnyt ilman tartuntaa, vaikka oppilaani kanssa olin ollutkin paljon tekemisissä. Oppilaillani vaikutti olevan taipumus jostain syystä luistaa irti käpälistäni. Edellistä oppilaankloppia en halunnut edes ajatella. Luotin siihen, että Hehkuaskel hoitaisi Kettutassun kuntoon, vaikkei ollut onnistunutkaan parantajaoppilasta hengissä pitämään. Klaani oli jäänyt tuolloin vaille piikikkäitä huomioita. Lehtituulen suru sisarustaan kohtaan oli suuri, ja koska en oikein koskaan ollut oppinut miten tällaisessa tilanteessa olisi kuulunut toimia, päätin antaa naarassoturille omaa aikaa ja tilaa, sillä sitäkin hän varmasti tässä tapauksessa tarvitsi. Mitäpä minusta olisi ollut häntä häiritsemään muutenkaan.
Ajatusteni loikkiessa asiasta toiseen jolkottelin Pikkukaaoksen johtamaan partioon. Haukkasiipi oli kolmantena jäsenenä. Nyökkäsin partiolaisille nopeasti.
“Lähdetään!” Pikkukaaos ilmoitti, “nyt olisi vielä kirkasta ja valoisaa, joten yritetään olla ripeitä. Ei se pieni lumisade nyt varsinaisesti haittaisi, mutta kyllä se olisi välillä mieluisampi hoitaa tällaiset rajapartiot ilmankin. Eikö vain?”
Haukkasiipi tuhahti jotain soturille takaisin ja sulkeutui sitten omiin ajatuksiinsa, tai ainakin siltä se vaikutti näin ulkopuolisen silmin. Itse kirin Pikkukaaosta kiinni jättäen kuitenkin partion johtajalle luontaisen etumatkan. Verkkaisin askelin tarvoimme edellisten valmiiksi tallaamaa polkua. Enää ei satanut niin paljoa lunta, sillä se oli onneksi hieman rauhoittunut. Oli huomattavasti helpompi liikkua, kun hanki ei upottanut polkujen jäljiltä. Siellä täällä risteili askelia, eniten leirin lähistöllä. Mitä lähemmäksi rajaa saavuimme, sitä harvemmaksi risteilevät polut kävivät ja vähitellen supistuivat yhdeksi käytäväksi, mitä edellinen partio oli mitä ilmeisemmin hyötykäyttänyt käydessään merkkaamassa rajaa tältä puolelta reviiriä. Huomasin matkalla, kuinka Pikkukaaos yritti vähän väliä puhella meille kahdelle, mutta kummastakaan ei ollut hänelle mieluista seuraa. Naaras pysyi silti tyynenä ja aloitti käskyjen jakamisen, kun olimme vihdoin päässeet rajalle asti.
“Tuimakatse, ota sinä tuo puoli niin minä ja Haukkasiipi hoidamme tämän”, tummanruskea naaras virkkoi ja osoitti suuntia hännän kärjellään.
“Selvä”, lausahdin ja aloitin heti. Kuulin takanani, kuinka Haukkasiipi alkoi selittämään, että olisi voinut hoitaa kaistaleen yksinkin. Pikkukaaos kuitenkin näpäytti takaisin ja näin kumpikin hiljeni työhön. Tai sitten heidän äänensä vain sekoittuivat tuulen huminaan jättäessäni partiolaiset jälkeeni.
Ilta alkoi jo hämärtymään, kun palasin takaisin muiden luokse. Kahdestaan he olivat olleet tietenkin nopeampia. Lähdimme kulkemaan kohti leiriä. Käytimme hyväksemme samaa polkua, jota pitkin olimme kulkeneet aikaisemminkin. Pakkanen alkoi kiristymään, kuten se tuppasi tekemään aina yön lähestyessä. Metsällä oli tapana hiljentyä tähän aikaan, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Korvissa kuului vain tuuli sekä narskuvat askeleemme lumihangessa. Tällaisen partion jälkeen oma sammalvuode tuntui hyvin houkuttelevalta ja uni maistui parhaimmalta.
// 403 sanaa
