Pyräkkäpentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Katselin, kuinka Kaamospentu harjoitteli emon kanssa taisteluliikkeitä. Samaan aikaan Myrskypentu tappeli oksan kanssa toisella puolella pesää, ja Orvokkisydämen pennut, Toivepentu ja Pyörrepentu, puuhasivat jotakin keskenään omalla nukkumapaikallaan. Minä istuin lähellä pesän seiniä myrtynyt ilme naamallani. Oli niin kauhean turhauttavaa olla näin kamalan pieni! Olin ihan varma, että vielä soturinakin olisin tällainen sintti, kun taas sisarukseni olisivat siihen mennessä kasvaneet varmaan jo ketun kokoisiksi.
Katseeni harhautui pentutarhan oviaukon suuntaan. Ulkoa kajasti lämmin valo, joka suorastaan houkutteli tulemaan luokseen. Päässäni alkoi raksuttaa idea ulos karkaamisesta sillä välin, kun Pimentovarjo oli kiireinen Kaamospennun kanssa. Tiesin, ettei emo ollut ilahtunut viime kerralla, kun olimme karanneet sisarusteni kanssa etsimään isää, mutta tämä oli eri juttu. Koska oli epäreilua, että Kaamospentu ja Myrskypentu olivat niin isoja verrattuna minuun, niin minusta oli vain reilua, että saisin tehdä retkiä pentutarhan ulkopuolelle omin nokkineni.
Uhkarohkea suunnitelmani oli enää toteutusta vailla. Lähdin hiipimään seinän vierustoja pitkin oviaukkoa kohti. Vilkuilin aina välillä emon ja veljeni suuntaan, mutta he olivat liian kiireisiä huomatakseen aikeitani. Karkaaminen kävi vähän liiankin helposti – toisaalta siitä saatoin kiittää pienuuttani. Pienenä oleminen ei ollut aina niin kamalaa, etenkään silloin, kun tehtiin jotakin sääntöjen vastaista.
Jouduin siristelemään silmiäni kirkkaassa auringonvalossa hetken verran, ennen kuin ne tottuivat siihen. Sen jälkeen suuntasin takaisin niiden pikkukivien luo, joiden päällä olin useampana päivänä nähnyt niiden pienten otusten ottavan aurinkoa. Isä oli kutsunut niitä sisiliskoiksi. Minulla oli mennyt jonkin aikaa oppia lausumaan niin vaikea sana, mutta nyt kun osasin sen, kaikki saivat kuulla siitä taukoamatta.
”Heippa, sisiliskot!” mau’uin tassutellessani kivien luo. Tällä kertaa kivillä ei näkynyt kuitenkaan yhden ainutta sisiliskoa. Kurtistin kulmiani pettyneenä – juuri tänään minun olisi tehnyt mieli katsella sisiliskoja.
Naama edelleen mutrulla rupesin kaivelemaan vanhaa sisiliskon häntää erään kiven alta. Se oli jo kuivahtanut ja kova, mutta pidin sitä tallessa siitä huolimatta. Minusta se oli aluksi ollut vähän ällöttävä, mutta nyt kun olin saanut rauhassa tutkia sitä, se ei tuntunutkaan niin vastenmieliseltä. Minua kiinnosti tietää, miten sisiliskot osasivat tiputtaa oman häntänsä ja miksi ne tekivät niin.
”Hei, pikkuinen.” Takaa kuuluva naukaisu sai minut säpsähtämään. Käännähdin ympäri silmät suurina kohtaamaan kilpikonnakuvioisen naaraskissan, jolla oli keltaiset silmät. ”Mitä sinä täällä yksin teet?”
Tuijotin kissaa hetken jähmettyneenä, miettien, mitä minun kannattaisi sanoa seuraavaksi. En halunnut palata pentutarhalle vielä, enkä varsinkaan jonkun toisen soturin saattelemana.
”Tutkin sisiliskoja”, vastasin sitten hitaasti. ”Se on määräys päälliköltä. Niistä voi olla meille tulevaisuudessa paljon hyötyä. Ne voivat toimia esimerkiksi vakoojina ja sitä rataa. Tiedäthän. Katso: minulla on tässä häntä! Eikö olekin hieno?” Puhetulvan lomassa työnsin kuivunutta sisiliskon häntää vähän lähemmäksi kissaa, ja toivoin, että se harhauttaisi häntä. Hetkinen – harhauttaisi! Liskot varmaankin pudottivat häntänsä hämätäkseen saalistajia!
//Huomen?
