Katajatassu
Kirjoittaja: Sirius
Heräsin pesästäni. Minulla oli paha olo. Paha olla. Kaikki oli väärin. Sota alkoi, säännöt olivat täyttä ketunläjää. Henkäystähti oli hirveä, täysi hiirenmieli. Olin puoliverinen, eli minulta riistettiin hurjasti oikeuksia. Samoin oli käynyt emolleni Höyhenhallalle. Vaikka hän oli puhdasverinen. Kun olin saapunut klaaniin, en ollut arvannut, että siellä olisi niin hirveää. Silloin vallassa oli ollut Henkäystähteä paljon parempi päällikkö, Punatähti. Minua suututti. En halunnut asua täällä! Miksi minun piti tulla tänne? Miksen voinut asua Jupiterin kanssa, ihan kuin Salamanterikin? Katselin sisariani. Tuijotin heitä surun sekaisin silmin. Valkoiset naaraat nukkuivat kylki kyljessä. ’Eipä heitä varmaan harmita! He saavat kehuja ja ovat muutenkin parhaita kaikessa.’ ajattelin katkerasti. Mutta toisaalta, tiesin että heille tulisi paha mieli jos lähtisin. Muille ei varmaan tulisi. Muistin kyllä, että jotkut kuolonklaanilaiset olivat lähteneet klaanista erakoiksi. Tai, kuten heitä nyt kutsuttiin, luopioiksi. Minusta he olivat tehneet ihan oikein lähtiessään. Mutta, kuka tälläistä pientä, surkeaa oppilasta kuuntelisi? Silmäni kipinöivät. Minua suututti. Hetki hetkeltä, halusin lähteä ja unohtaa kaiken. Unohtaa koko elämäni. Alkaa uudelleen erakoksi. Hiekanvärinen turkkini pörhistyi. Yritin vältellä katsomasta muita. Joku voisi nähdä minut, joku puhdasverinen kissa. Astelin ulos pesästä. Katselin ympärilleni. Toivoin, että kukaan ei huomaisi että olin lähdössä. Yhtäkkiä näin Pikiturkin. Hän oli varmaan tulossa herättämään minua! Syöksyin äkkiä oppilaiden pesän taakse. Kuulin, kuinka Pikiturkki asteli sisään. ”Huhuu, Katajatassu! Herätys!” kuulin hänen huutonsa. Yritin pysyä piilossa. Hetken päästä Pikiturkki asteli pois hämmästyneenä. ”Katajatassu ei ole vuoteessaan.” hän mutisi Lehtituulelle, joka oli tulossa myös pesälle. Lehtituuli näytti hämmentyneeltä. ”No, kaipa hän on tervehtimässä Höyhenhallaa tai jotain.” hän vastasi kohauttaen olkiaan. Pikiturkki lähti paikalta. Arvelin hänen lähtevän etsimään Höyhenhallaa. Näin, kuinka Lehtituuli käveli sisään. Hetken päästä hän tuli ulos uniset Untuvatassu ja Hahtuvatassu mukanaan. Minua alkoi väkisinkin surettaa. Olin lähdössä, enkä edes kertonut emolleni ja sisarilleni! Olin huono kissa. Vedin henkeä, ja varmistin ettei kukaan mestari ollut paikalla. Kun olin todennut, ettei kukaan ollut paikalla, menin soturien pesään. En nähnyt Pikiturkkia, mutta Höyhenhalla lepäsi vuoteessaan. Kiirehdin emoni luokse. Tökkäsin häntä kuonollani. ”Katajatassu, huomenta.” hän tervehti raukeasti. En vastannut, tuijotin vain.
”Huomenta.” emo sanoi jo hieman ärtyneenä. ”No huomenta.” totesin.
”Miksi noin surullinen ilme?” hän kysyi.
”Kuule, emo, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu. En tiedä…miten tämän kertoisin..mutta minä lähden. Minä lähden pois klaanista.” sanoin heikosti. Tuntui vapauttavalta saada kertoa jollekin. Hetken aikaa näin Höyhenhallan ilmeen helpottuvan. Yhtäkkiä hän väänsi kasvoilleen vihaisen ilmeen. ”Ei käy. Sinä et lähde.” hän maukui lujasti.
”Miksi en? En halua olla täällä.” sanoin hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Höyhenhalla ponnahti seisovilleen.
”Ei käy. Et voi lähteä. Tämä on nyt kotisi. Jos lähdet, et voi palata takaisin!” emoni sanoi ääni käheänä. Yhtäkkiä hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
”Ei. En halua! En voi menettää sinuakin!” hän vaikeroi. Tunsin surua emoani kohtaan. Hänelle oli varmasti raskasta menettää kumppani, pentu, ja vielä toinen pentu päälle. Ties vaikka Jupiter ja Salamanteri eivät olisikaan enää elossa!
”Minä lähden, emo. Anteeksi hurjasti. En voi enää olla täällä. Etsin isän ja Salamanterin.” sanoin. Höyhenhalla näytti olevan surusta sekaisin. Sitten hän nyökkäsi hitaasti. ”Selvä on. Tee niin kuin sydämesi käskee. Onnea, Katajatassu. Minä rakastan sinua.” Höyhenhalla naukui hiljaa. Käännyin raskaasti.
”Sano Untuvatassulle ja Hahtuvatassulle.” kuiskasin vielä ja lähdin pois. Tassutin aukion poikki hiljaa. Mietin, missä siskot ja mestarit olivat. Ehkä he etsivät minua. Oli hyvä, että lähdin. Tuotin heille vain vaivaa. Minun teki niin mieli mennä hyvästelemään, mutta siihen ei ollut aikaa. Nielin kurkussani olevan palan. Tassutin ulos leiristä äkkiä. Toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt minua! Nimittäin, jos olisi, hän kertoisi Henkäystähdelle ja joutuisin pahaan pulaan. Kiirehdin äkkiä kukkulan yli. Yhtäkkiä kuulin vaimeaa puhetta. Näin Pikkukaaoksen tassuttavan yksikseen pensaan takana. Silmäilin äkkiä ympärilleni. Toivoin että hän ei katsoisi taakseen. ’Kenelle hän puhuu?’ ajattelin tuijottaen häntä tuskissani. Pikkukaaos vilkaisi taakseen. Hyppäsin äkkiä pensaan alle. Minua pelotti. En ehkä pääsisi pois reviiriltä, jos hän huomaisi minut! Purin huultani, ja pinkaisin juoksuun. Juoksin hurjan kovaa Pikkukaaoksen ohi. Pikkukaaos näytti hämmästyneeltä.
”Hei, miksi juokset?” hän kysyi. En vastannut, sillä hän olisi voinut tunnistaa ääneni. Sanoin vaisulla äänellä: ”Ai, anteeksi! Huomasin..öö…saaliseläimen!” Pikkukaaos astui viereeni.
”Katajatassu! Etsin sinua! Miksi karkasit? Nyt heti leiriin!” hän huudahti. Säikähdin. Ampaisin juoksuun ja toivoin, ettei hän löytäisi minua.
”Anteeksi! Tiedät sitten joskus!” huusin taakseni ja juoksin rajalle. Käpäläni rummuttivat kosteaa maata. Juoksin yli Kuolonklaanin rajasta. Edessäni oli vielä kukkulat, sitten olin turvassa. Vasta hetken päästä tajusin, että kukkuloiden toisessa päässä oli Eloklaanin leiri. Kukaan ei ottaisi hyvällä, että Kuolonklaanin oppilas pelmahtaisi heidän reviirilleen! Kaikki pitäisivät sitä vain ansana. Haistoin rajaa. Eloklaanin haju oli laimea. Rajalla tuoksui veri. Ampaisin rajan yli. Toivoin, etten kohtaisi yhtäkään Eloklaanin partiota. Jossain vaiheessa he kumminkin saisivat tietää, että olin käynyt siellä. Juoksin yhä lujempaa. Pian uskoin, että pääsisin rajan yli helposti. Raja oli jo lähellä! Juoksin hajulinjan ohi nopein askelin. Syöksyin äkkiä eteenpäin. Vedin henkeä ja vilkaisin taakseni. ’Ai niin, Pikkukaaos! Oliko hän nähnyt, minne olin mennyt?’ ajattelin tuskissani. Jos hän oli nähnyt, olin tuhon oma. Minun piti löytää isä ja Salamanteri äkkiä! Kiirehdin nopeasti eteenpäin. Yhtäkkiä haistoin hirveän hajun. Yritin muistella, mikä se oli. ’Se…se on ukkospolku!’ muistin pelokkaana. Kaikki ne tarinat pentuajoilta…ukkospolut olivat pahoja! Mietin, miten ikinä selviäisin tästä.
