Uivelotassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
En tiennyt, kuinka kauan olin maannut jo hereillä, tuijottamassa mustuuteen katoavaa kattoa. Välillä jokin osa siitä liikahti – kai tuulen seurauksena -, ja hetken ajan mielikuvissani olin jonkin suuren, pimeydestä koostuvan olennon sisällä. Ne mielikuvat hälvenivät kuitenkin olemattomiin kuin arka usva auringon paahteessa, kun joku tuli sisälle pesään ja kutsui Poppelitassua. Kuulin turkin kahinaa ja loittonevia käpälänaskelia vierustoverini lähdettyä mestarinsa perään.
Kohta äänet pesässä lisääntyivät yhä useampien kammetessa itsensä jaloilleen ja poistuessa pesästä. Minäkin liikahdin vuoteessani, ensin ihan vain vähän, sitten niin, että sain kieräytettyä itseni kyljelleni selältäni. Kuononi oli suunnattuna ulkoa tihkuvaa valoa kohti, joka piirsi Maatassun istuvan hahmon tumman siluetin itseään vasten. Nopealla vilkaisulla totesin meidän kahden olevan viimeiset lähtijät, ja päätin ruveta itsekin toimeutumaan. Olivathan tänään kuitenkin tiedossa ensimmäiset harjoitukseni oman mestarini kanssa.
Siistin turkkini hieman hajamielisesti. Sieltä täältä sojotti epämääräisiä karvatukkoja, mutta minusta se näytti hyvältä. Nousin ylös ja seurasin juuri pesästä poistumassa olevan Maatassun perässä aukiolle.
Jouduin siristelemään hetkisen silmiäni uuden aamun kirkkaudessa, ennen kuin sain siirrettyä katseeni vaaleanharmaan ja valkoisen kirjavaan soturiin, joka istui ilmeisesti minua odottamassa vähän matkan päässä oppilaiden pesästä. Lokkimielen naama vääntyi hymyyn – sellaiseen, josta ei pystynyt lukemaan, millaisia ajatuksia toisen pään sisässä oikeasti liikkui – ja hän toivotti minulle huomenet pitkän ohjelitannian kera. Rekisteröin siitä vain sen, että minun odotettiin jatkossa heräävän aamulla epäkissamaiseen aikaan ja kököttävän ulkona kylmässä odottamassa mestariani.
“Huomenta”, mutisin ja pyöräytin silmiäni hänen huomaamattaan. “Tietysti, mestari.”
Lokkimieli oli emoni ystävän – joka sattumalta oli myös minun isäni sisko ja sitä kautta tätini – poika. Aaltosalama ja Sulkavirta olivat olleet molemmat ratketa ylpeydestä, kun Henkäystähti oli valinnut hänet minun mestarikseni. Heistä se oli kaiketi kohtalon sanelema polku, koska he itse olivat olleet erottamattomat nuoresta iästä asti, ja nyt naaraat luultavasti olettivat saman, erityislaatuisen siteen jatkuvan omien pentujensa kautta.
Hah, tuskinpa vain.
Laahustin Lokkimielen perässä metsässä. Olin toki vaikuttunut maisemanlaajenemisesta, mutta huomasin kyllästyväni siihen äkkiä. Joka puolella oli vain puita ja isoja kiviä, aivan yhtä tylsää ja väritöntä kuin leirissäkin. Tosi mälsää.
Olimme mestarini kertoman mukaan matkalla jonnekin Lehtikuusilaaksoon, missä se sitten ikinä lienikään. Arvatakseni sieltäkin löytyisi vain puita ja kiviä. Niitä tämä klaanin reviirillä tuntui riittävän.
Katseeni lipui ympäristöstä takaisin Lokkimieleen, joka oli esittänyt minulle kysymyksen riistanpyytämiseen liittyen. Jäin hetkeksi pohtimaan vastausta. Aaltosalama oli taitava saalistaja ja hän oli kertonut minulle perusasioita. Harmi kyllä monesti minua ei ollut kiinnostanut kuunnella häntä, joten iso osa opeista oli kulkenut korvasta sisään ja saman tien ulos toisesta korvasta. Mieleeni muistui kuitenkin muutama asia.
“Siinä vaaditaan kärsivällisyyttä ja tietoisuutta omasta ympäristöstään”, vastasin soturin kysymykseen lapoja kohauttaen. “Ja on kai jotenkin otettava huomioon tuulen suunta tai jotain.”
//Lokki??
SuperKP-boosti käytössä
