Salamapentu
Kirjoittaja: Auroora
Eräänä aamuna tapahtui harvinainen sattuma. Salamapentu ei ollutkaan ensimmäinen, joka heräsi, vaan hän itse asiassa tuli herätetyksi. Valkoinen kolli säpsähti hereille, kun jonkun suuri kuono tökki hänen kylkeään. Hän sadatteli kimeällä äänellään ja käänsi kylkeään haluten vielä jatkaa uniaan, mutta tökkijä osoittautui jääräpäiseksi. Lopulta Salamapentu avasi tuhahtaen silmänsä. Kun hänen katseensa tarkentui herättäjän kasvoihin, oli hän hiukan yllättynyt – mutta positiivisesti yllättynyt – huomatessaan isänsä tai emonsa kasvojen sijaan Myrskymahdin leveän hymyn valtaaman naaman.
”Salamapentu! Huomenta!” vaaleanharmaa naaras hihkaisi ja näytti siltä, että oli räjähtää innosta. Se sai Salamapennunkin ponkaisemaan jalkeille. Hän piti Myrskymahdista: naaras oli kannustava, hauska ja aina valmis riehumaan ympäri pentutarhaa Pimentovarjonkin tuomitsevan katseen alla. Itse asiassa etenkin niissä olosuhteissa.
Mustan kuningattaren ilme oli tutun hapan, kun Salamapentu vilkaisi emoaan. Hän tiesi naaraan nauttivan rauhasta ja hiljaisuudesta, ja Myrskymahti tuntui olevan noiden kahden asian täysi vastakohta. Salamapentu osasi itsekin olla villi, mutta hänkin huomasi jäävän kakkoseksi Myrskymahdin valtavalle persoonalle.
”Tänään minä näytän sinulle leiriä”, harmaa naaras hihkaisi ja laskeutui sitten maahan vatsalleen. ”Hyppää kyytiin!”
Salamapentua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän säntäsi nauraen kookkaan siskonsa luo ja kapusi tämän selkään. Hän vilkaisi Loskapentua, joka loikoili Pimentovarjon vierellä.
”Loskapentu, tule niin mennään”, hän lähes aneli: Loskapentu tuntui harvoin innostuvan mistään. Hänestä olisi kuitenkin paljon hauskempi viettää aikaa myös veljensä kanssa, vaikka pelkästään Myrskymahdinkin kanssa päivästä tulisi mitä mahtavin. Loskapentu katsoi kaksikkoa hetken ja pudisti sitten päätään, mutta Myrskymahti vain tuhahti ja asteli pikkuveljensä luo. Salamapentu pani merkille, miten Pimentovarjo käänsi katseensa muualle tyttärensä lähestyessä; Salamapentu ei ymmärtänyt miksi, mutta jostain syystä hänen emonsa ei vaikuttanut olevan kovin läheinen pentujensa kanssa.
”Sinulta ei kysytä”, Myrskymahti sanoi ilkikurisesti ja nosti Loskapennun vastalauseineen selkäänsä. Salamapentu tarrasi kynsillään tiukasti vaaleanharmaaseen turkkiin, kun Myrskymahti lähti jo tömistelemään ulos pesästä. Hän oli kuvitellut Pimentovarjon vastustelevan, mutta Myrskymahdille ei tuntunut kukaan voivan sanoa ei, ei edes hänen emonsa.
”Minun isällänikin oli tapana kuskata minua ja veljiäni selässään tällä tavalla”, Myrskymahti naukui, kun kolmikko kiersi leiriä. Maankamara tuntui Salamapennusta olevan todella kaukana, kun hän katsoi alaspäin; hänen siskonsa oli sitten suuri!
”Joskus – tai oikeastaan aika usein – ikävöin niitä aikoja. Nauttikaa pentuajoistanne vielä kun voitte.”
Myrskymahdin äänensävy sai Salamapennun katsahtamaan siskonsa kasvoihin. Vaikka naaras hymyili, hänen silmissään näkyi myös surua, mikä aiheutti Salamapennullekin ikävän tunteen. Kollipentu tiesi, että Myrskymahdin, Kaamoskukan ja Pyräkkäpirun isälle oli tapahtunut jotain, sillä hän ei enää ollut Kuolonklaanin keskuudessa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut kertonut hänelle ja Loskapennulle Pimentovarjon entisestä kumppanista. Kaikista vähiten asiasta tuntui haluavan puhua Pimentovarjo itse, joka antoi Salamapennun uteliaille kysymyksille vastauksiksi vain vihaisia tiuskaisuja.
”Mitä sinun isällesi tapahtui?” Salamapentu kysyi Myrskymahdilta, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Myrskymahti vilkaisi häntä lapansa yli iloton mutta hellä hymy kasvoillaan.
”Kerron sinulle, kun olet vanhempi. Uskon, että hän olisi pitänyt sinusta todella paljon. Jotenkin muistutatkin häntä.”
