Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä ja käskenyt mukaansa. Ehdin hetken harkita koko liittolaisuutemme unohtamista, sillä silmäluomeni tuntuivat tavattoman raskailta ja sammalet niin pehmeiltä ja mukavilta – olisi ollut niin helppoa vain kääntää kylkeä ja jättää Henkäysvarjon käsky huomiotta. Lopulta kuitenkin pakotin itseni ylös syvään huokaisten.
Siristin silmiäni kun huomasin, että Henkäysvarjo oli pyytänyt luokseen myös Jääviillon. En kuitenkaan kauaa ehtinyt harmitella asiaa, sillä Henkäysvarjo meni suoraan asiaan heti kun olimme kuuloetäisyyden ulkopuolella sotureiden pesästä.
Varapäällikkö kertoi, että Punatähti oli poistunut pesästä. Oli vaikea uskoa, että hän olisi lähtenyt pelkälle kävelylle keskellä yötä. Henkäysvarjo esittikin huolensa siitä, että päällikkö saattaisi lähteä tapaamaan erakoita, joita parhaillaan oltiin surmaamassa. Siitä ei seuraisi mitään hyvää; saisimme kaikki heittää hyvästit Kuolonklaanille, jos Henkäysvarjon suunnitelma selviäisi. Harmaa kolli esittikin, että minun ja Jääviillon olisi varmistettava, ettei Punatähti pääsisi erakoiden luo.
”Ja mitenköhän meidän on häntä estettävä?” kysyin, vaikka aavistelin jo, mitä Henkäysvarjo vastaisi. Toivoin vain kovasti, että olisin väärässä, eikä varapäällikkö olisi aivan niin julma kuin kuvittelin. Jätin Jääviillon kommentit huomiotta, kun katsoin Henkäysvarjoa terävästi silmiin odottaen tämän vastausta.
”Jos hän tosiaan on menossa Lehtikuusilaaksoon, teidän on tapettava hänet.”
Juuri noita sanoja olin pelännyt. Pudistin päätäni katsoen varapäällikköä epäuskoisesti: miten hän saattoi pettää Punatähden? Toisaalta selkäänpuukotus oli tapahtunut jo silloin, kun hän salasi päälliköltään suunnitelmansa – kenties vielä aikaisemmin. Enkä minä ollut yhtään sen parempi. Siltikään en voinut kuvitella tappavani Punatähteä: vaikka emme olleet kovin läheisiä, arvostin häntä suuresti. Hän oli ollut Kuolonklaanin päällikkö koko elämäni ajan ja johtanut klaanin monien vaikeiden aikojen läpi. Kaiken kukkuraksi hän oli ollut myös minun mestarini; sain kiittää häntä paljosta.
Henkäysvarjo ei kuitenkaan hyväksyisi kieltäytymistäni. Sitä paitsi, tämä olisi erinomainen tilaisuus todistaa hänelle uskollisuuteni.
”Kuulostaa loistavalta”, Jääviilto tokaisi virnuillen. Vilkaisin soturia kylmästi; kenties voisin Punatähden lisäksi tappaa hänetkin. En ehtinyt vastaamaan punaruskean soturin kommenttiin, kun yhtäkkiä kuulimme jonkun lähestyvän. Yön pimeydessäkin tunnistin Kaamoskukan harmaansiniset silmät. Sydämeni alkoi pamppailla hiukan nopeammin; en todellakaan halunnut, että yksikään pennuistani sotkeutuisi Henkäysvarjon juoniin. Toivoin, ettei hän ollut kuullut mitään, mutta tietenkään mikään ei koskaan mennyt kuten halusin.
”Haluan mukaan”, Kaamoskukka sanoi katse Henkäysvarjossa. Siristin silmiäni: nuorella soturilla ei selvästi ollut mitään itsesuojeluvaistoa. Jos hän olisi tiennyt, mikä hänelle oli parhaaksi, kolli olisi jo kiirehtinyt vähin äänin takaisin nukkumaan. Pudistin päätäni ja astuin lähemmäs Kaamoskukkaa.
”Ei missään nimessä”, sihahdin katsoen häntä terävästi silmiin. ”Sinä et sekaannu tähän.”
”Hän on tainnut jo sekaantua”, Jääviilto kommentoi virnistäen. Soturi oli oikeassa, mutta jätin hänet huomiotta ja katsoin anoen Henkäysvarjoa.
”Älä vain päästä häntä mukaan. Hän olisi muutenkin vain tiellä, minä ja Jääviilto selviämme kyllä kahdestaankin.”
//Jää tai Kaamos?
