Rosmariinikynsi
Kirjoittaja: Saaga
Kumppanini sanat Katajanoesta toivat mieleeni useamman kissan. Hiljaisuusvarjon etenkin. Muistin kollin flirttailun turhankin hyvin sekä sen kuinka inhottava tunne siitä oli minulle jäänyt. Tiesin, että ystäväni sai iloa moisesta käytöksestä, mutta sanat olivat muistuttaneet minua Lepakkohuudosta. Kaikki elämässäni johti aina Lepakkohuutoon.
“Varaudu murskahäviöön!” kiljaisin lähtiessäni jahtaamaan Lepakkohuutoa pitkin polkua. Suuntasimme lehtikadon vaalentamassa metsässä kohti jokea. Toisaalta en halunnut asioiden johtavan keneenkään muuhun kuin Lepakkohuutoon. Hän oli kumppanini. Minun oma kumppanini ja eläisimme yhdessä Kuolonklaanissa hamaan loppuun saakka.
Käpäläni tömisivät maata vasten, kun saavutin vain parilla loikalla Lepakkohuutoa. Hän oli kestävämpi juoksija kuin minä, joten pitkällä matkalla olisin saattanut hävitä hänelle. Joelle ei onneksi ollut juurikaan taivalta. Pitkien jalkojeni ansiosta varpaani hipoivat joenrantaa juuri vähän ennen Lepakkohuutoa.
“Minähän sanoin, että voittaisin”, ylpeilin hengästyneesti. Sydämeni tykytti ja minua pyörrytti hiukan noin kovan ponnistuksen jäljiltä. Mieleni oli edelleen surun varjostama ja kaikki tämä tuntui aivan liian todelta. Ravistelin turkkiani lujaa. Lujempaa. Ehkä pääsisin eroon turkkiini jääneistä lumipaakuista.
//Lepa?
