Aaltopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aaltopentu loikki takaisin pentutarhalle jokainen karva innostuksesta pystyssä sojottaen. Hän pyrki pitämään pokerinaaman sukeltaessaan kivien välistä peremmälle pesään, sillä ei halunnut herättää tarpeetonta huomiota pesän muissa asukeissa. He saisivat uskoa, että Aaltopentu oli juuri käynyt ulkona haukkaamassa nopeasti happea, eikä juonittelemassa täysikasvuisen kissan kanssa leiristä karkaamisesta.
Mutta kun hän ehti Tattipennun kohdalle, hänen pokkansa oli jo pettämäisillään. Veljen kohotetuista kulmista tiesi jo, että tämä epäili jotakin. Aaltopennun turkkia pisteli hermostuneesti; velipoika oli tällä hetkellä suuri riski heidän suunnitelmilleen. Jos kolli saisi selville Aaltopennun heikot kohdat ja menisi laulamaan ne Ruostekukalle, hän voisi yhtä hyvin unohtaa yöllisen seikkailun leirin ulkopuolella.
Aaltopennun pitäisi siis vain pysytellä tyynen rauhallisena ja olla aivan muina kissoina, jos mieli Sulkavirran mukaan. Ei se nyt niin kovin vaikeaa voinut olla?
”Hei, Tattipentu, kuinka hurisee?” Heti avattuaan suunsa Aaltopentu tiesi sössineensä. Kuka muka puhui tuolla tavoin? Täysin hiirenaivoinen ajatus, hän ajatteli itseään paheksuen ja yritti vielä korjata tilannetta vetämällä kasvoilleen rennon letkeän virnistyksen, joka kuitenkin sai Tattipennun rypistämään otsaansa entistä epäileväisemmän näköisenä.
”Ihan hyvin, luulisin”, veli kuitenkin vastasi lopulta, vaikkakaan ei kovin vakuuttuneena sisarensa huterasta esityksestä.
Aaltopentu tukahdutti helpotuksen huokaisun, kun Tattipentu kutsui hännän heilautuksella hänet mukaansa katsomaan pentutarhan uusinta tulokasta, Kettupentua. Hän lähti enemmän kuin mieluusti kollin mukaan, sillä ei halunnut tämän saavan lisää vihiä hänen ja Sulkavirran aikeista.
Aaltopentu avasi silmänsä kuullessaan outoa ääntä. Hän kohottautui vuoteessaan sen verran, että näki pentutarhan suuaukolle, josta erottui pimeyttä vasten vain aavistuksen verran vaaleampi siluetti. Siinä samassa pesään lensi pikkuinen kivi, joka päästi lattiaan osuessaan napsahduksen. Aaltopentu höristi korviaan uteliaasti ja kapusi sitten pois sammalista.
Hän tassutti kylmän lattian poikki pesän suulle, kurkisti varovasti sammalverhon ali sen toiselle puolelle ja näki käpälät edessään. Työntyessään kokonaan ulos hän tajusi katselevansa Sulkavirtaa, jonka hännänpää nyki hieman ärtyneesti. Aaltopentu ei tiennyt, kuinka pitkään naaras oli joutunut häntä täällä odottamaan.
”Odotitko jotakuta muuta, kun näytät niin yllättyneeltä?” Sulkavirta puuskahti. Aaltopentu loi häneen pahoittelevan katseen. Hän ei ollut aikonut odotuttaa soturia tahallaan; he olivat leikkineet Tattipennun ja muiden kanssa hippaa ennen nukkumaanmenoa, joten uni oli vienyt hänet heti mukanaan, kun hän oli kömpinyt pentuetoverinsa viereen.
Punaruskea pentu hiippaili Sulkavirran perässä syvemmälle aukion varjoihin, jossa he olisivat vähän paremmin suojassa. Hän kohotti katseensa Sulkavirtaan odottavasti. Naaras oli sanonut kertovansa hänelle lisää auringonlaskun jälkeen ensi yöstä, jona heidän oli määrä panna suunnitelma käytäntöön.
//Sulka?
//377 sanaa
