Loiskevarjo
Kirjoittaja: Sirius
//TAISTELUTARINA\
Astelin jännittyneenä edestakaisin. Tämän oli hyökkäyspäivä. Muuten minusta olisi ollut ihan sama, vaikka olisimme hyökänneet, mutta nyt minulla oli pentu ja kumppani. Rakkaimmat asiat minulle. En voinut vain hyökätä! Minulle kävisi tietenkin jotain! Entä jos kuolisin? Latvaruusu ja Neilikkapentu surisivat hirveästi. En kuitenkaan voinut pettää klaaniani. ”Loiskevarjo!” Latvaruusun sähähdys herätti minut ajatuksistani. ”Mitä nyt?” kysyin. ”Minulla on puhuttavaa.” Latvaruusu murahti.
”Entä Neilikkapentu?” kysyin.
”Hän on Mäntyviiksen kanssa.” Latvaruusu vastasi. Siirryimme aukion perimmäiseen nurkkaan.
”Loiskevarjo! Etkö ymmärrä, mitä menetät?” Latvaruusu sihisi. Säikähdin. Mitä hän tarkoitti?
”M-mitä sinä tarkoitat?” kysyin hämmästyneenä. ”Hyökkäystä! Sinä olet mukana! Entä jos kuolet? Ajattelepa sitä!” kumppanini ärisi.
”Mitä minä voin vaikuttaa, olenko mukana vai en?” kysyin hämmästyneenä. ”Voithan sinä! Kieltäydyt vain.” Latvaruusu vastasi.
”Etkö muka nähnyt, mitä Mäyräkynnelle tapahtui? Hän kuoli uhmatessaan Henkäystähteä. Hänet tapettiin. Haluatko sinä että minulle käy samoin?” kysyin häneltä hieman ärsyyntyneesti.
”En tietenkään! Minusta olet hiirenaivo, kun suostut tähän!” Latvaruusu murahti.
”Mitä vaihtoehtoja minulla muka sitten on?” kysyin. ”Ei olekaan. Pidä itsestäsi huolta, Loiskevarjo.” Latvaruusu henkäisi.
Kävelin muiden kuolonklaanilaisten, ja Kujakissayhteisön kissojen kanssa. Pimentovarjo ja Keijukainen johtivat joukkoa.
’Voin vielä perua tämän.’ ajattelin pelokkaana. Vedin henkeä. Hetken päästä saavuimme Eloklaanin reviirille. Muut olivat kokoontumisessa, joten tästä tulisi helppoa. Hetken päästä Eloklaanin leiritunneli tuli esiin. ”Hyökätkää!” Keijukainen ulvoi. Kissajoukko painoi täyttä vauhtia sisään. Vain muutama kissa seisoi aukiolla.
”Mitä täällä tapahtuu?” toinen heistä kysyi ärtyneenä. ”Mietipä sitä!” kuulin Pimentovarjon ärähdyksen. Kissat hyökkäsivät toistensa kimppuun. Olimme ylivoimaisia: heikoilla eloklaanilaisilla ei olisi mitään mahdollisuutta. Tähtäsin erääseen harmaaseen pieneen kissaan. Upotin hampaani tämän selkään. ”Lopeta! Surkimus, ketunläjä, hiirenaivo!” harmaa kolli sähisi.
”Sanoillako yrität voittaa?” kysyin ivallisesti ja vetäisin tätä kuonoon. Olin varma, että voittaisin. Hän näytti pieneltä oppilaalta. Oppilas hyökkäsi päälleni. ”Minä opetan sinut kunnioittamaan eloklaanilaisia!” tämä karjaisi ja yritti purra minua. Väistin ja sivalsin häntä kylkeen. Isku näytti tepsivän: kolli jäi huohottamaan. En jättänyt häntä rauhaan vaan kaadoin hänet maahan. Ympärilläni taistelu pauhasi hurjasti, mutta meillä oli selvästi ylivoima. Paljastin hampaani ja asetuin kollin päälle. Tämä murisi.
”Ole kiltti, älä tapa minua.” tämä kuiskasi. ’Tee se. Tuollaisesta rääpäleestä ei ole Eloklaanillekaan mitään hyötyä.’ ääni pääni sisällä totesi. Hellitin otettani.
”En tapa sinua nyt. Vielä. Häivy siitä!” sähähdin ja löin kollia selkään. Kun olin varmistanut, ettei hän ollut enää näkyvissä, selkääni loikkasi joku. Rääkäisin kun tunsin terävät kynnet niskassani. Heitin päätäni sivuun ja karistin kissan päältäni. Tämä loikkasi viereeni ja sähisi raivokkaasti. Arvasin tämän olevan Hillasielu. Kolli iski minua lujasti rintaan. Verta pirskahti ympäriinsä. Irvistin kivusta. Syöksähdin vetäisemään tätä lapoihin. Purin häntä lujasti selkään. Hillasielu heitti minut selästään ja alkoi hakata minua. Väistin ja iskin tämän suojattomaan vatsaan. Iso, ammottava haava näytti kamalalta.
”Painu siitä, eloklaanilainen.” sähisin. Kuulin korviahuumaavaa kiljuntaa. Niskaani lennähti joku. Selvästikin hänen kyntensä olivat terävät. Hän tappeli hurjasti. Syöksyin naarasta päin ja painoin tämän maahan. Yhtäkkiä tunsin, kuinka hän hellitti otettaan. Hillasielu oli karkaamassa. Kolli yritti päästä pakoon.
”Sinä et koske meihin.” naaras sähisi raivokkaasti. ”En vai? Koskin jo!” ärähdin ja löin tätä raivokkaasti lapoihin. Naaras sivalsi minua kuonoon. Nenästäni purskahti verta. ’Ole varovainen, Loiskevarjo.’ Latvaruusun ääni kaikui päässäni. ”Minä teen tämän Latvaruusun tähden!” karjaisin ja heitin naaraan kumoon. Yhtäkkiä hän heittäytyi minua päin. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Hetken päästä näin Usvakatseen repimässä häntä raivokkaasti. ”Minä autan.” sihahdin. Sivalsin häntä kylkeen, joka sai naaraan kirkumaan tuskasta. Verta roiskui ympäriinsä. Irvistin kivusta. Puristin kynteni maahan ja heitin naaraan kauemmas, Jääviillon ja Narsissitassun eteen. Tiesin että hänelle ei kävisi hyvin. Vilkuilin ympärilleni. Joka puolella näkyi sauhuavia kynsiä ja hampaita. Yhtäkkiä näin jonkun nuoren kissan, joka oli menossa sisäänkäynnille. Otin tämän kohteekseni. Ennen kuin hän olisi ehtinyt livahtaa, iskin hampaani tämän häntään. Tunnistin hänet Närhitassuksi. ”Minne sinä olet menossa? Kertomaan Mesitähdelle, vai? Etpäs pääse, anteeksi vain!” murisin. Kissa näytti pelokkaalta. ”Lopeta, ole kiltti!” hän vinkaisi.
”En todellakaan.” sähähdin ja tähtäsin tämän etujalkaan. Yhtäkkiä kipu iski kovasti. Lyyhistyin maahan. Näin oppilaan juoksevan tiehensä. Suljin silmäni hetkeksi. Taistelun äänet kuuluivat. Yhtäkkiä kuulin jonkun voitonriemuisen ulvahduksen. Nousin pystyyn ja näin Jääviillon kynsivän jotakin naarasta raivokkaasti. ’Miten tämä päättyy?’ ajattelin tuijottaen taistelua.
//Kaikki hyökkääjät saa jatkaa? Vain alimmainen kappale on tästä tarinasta taistelua\
