Lauhapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Seurasin Mahlapentua syvemmälle pesään. Väkevä haju tunkeutui nenääni ja pisti minut irvistämään. Mahlapennun mukaan haju tuli yrteistä. En tiennyt, mitä ne niin kutsutut yrtit olivat, mutta jo tämän perusteella osasin sanoa, etten halunnut tehdä niiden kanssa läheisempää tuttavuutta.
”Mitä täällä tehdään?” kysäisin Mahlapennulta, joka oli pysähtynyt katselemaan ympärilleen. Kolli vilkaisi suuntaani vihreillä silmillään, mutta käänsi sitten katseensa takaisin eteenpäin.
”Parannetaan kissoja”, hän vastasi. Tassutin hänen vierelleen.
”Miten?”
”Yrteillä varmaankin.”
Juuri kun olin aikeissa esittää lisäkysymyksiä, varjoista esiin astui pikimusta hahmo, jonka valkeat tassut pistivät erityisesti silmääni. Naaraaksi olettamani kissa tuli lähemmäksi. Hänen kasvoillaan oli lämmin hymy, eikä tämän keltaisissa silmissä ollut viittaustakaan vihamielisyyteen.
”Oletko sinä varjo!” henkäisin. Ääneen lausuttuna se oli kuulostanut typerältä, ja tajusin sen nyt. En kuitenkaan irrottanut katsettani naaraan silmistä.
Kissa naurahti selvästi huvittuneen oloisena ja sanoi sitten pehmeällä äänellä:
”En, minä olen parantaja. Nimeni on Hehkuaskel.”
”Hehkuaskel”, makustelin nimeä kielelläni. Minusta se oli oikein hieno nimi.
”Minä olen Lauhapentu, ja tuo tuossa on minun ystäväni, Mahlapentu!” kerroin kainostelematta. Vilkaisin sitten kermanvärisen pennun suuntaan pahoittelevasti, sillä en tiennyt, olisinko saanut esitellä häntä tämän itsensä puolesta.
”Mitä te kaksi teette täällä? Eivätkö Ruostekukka ja Mäntykukka huolestu, jos saavat kuulla teidän pyörineen näin kaukana pentutarhasta?” Hehkuaskel epäili.
”He ovat tuossa ulkona ottamassa aurinkoa”, Mahlapentu ehti sanomaan väliin ja viittoi hännällään pesän uloskäynnin suuntaan.
”Tjaa”, parantajanaaras silmäili meitä mietteliäänä. ”Hyvä on sitten.”
Vaikka olin alunperin vannonut itselleni, etten ottaisi lähikontaktia niiden haisevien yrttien kanssa, uteliaisuuteni pääsi kasvamaan liian suureksi, enkä voinut olla kysymättä:
”Millaisia ne sellaiset yrtit ovat?”
”Kasveja, joilla on parantavia ominaisuuksua”, Hehkuaskel vastasi epäröimättä. Tämä oli hänelle ilmeisesti jo tuttua puuhaa, ja esittämäni kysymys niin puhki kysytty, että hän osaisi vastata siihen vaikka unissaan.
”Saanko nähdä?” kysyin oikein kauniisti.
Naaras tuumi hetken. Sitten hän kääntyi ympäri ja katosi pesän pimentoon. Hetken jo ehdin luulla, että hän oli jättänyt meidät tänne ja palannut omien puuhiensa pariin, mutta sitten hän palasi takaisin mukanaan tuppo tuoksuvia lehtiä. Aivan oikein: Nämä lehdet eivät haisseet, ne tuoksuivat – ja vieläpä hyvälle! Hehkuaskel laski lehdet eteemme, mutta aikoi selvästikin pitää huolen siitä, ettei yksikään lehti katoaisi kummankaan pennun kurkusta alas.
”Mitä tuo on?” kysyi Mahlapentu, joka kallisti päätään ja katsoi lehtiä.
”Minttua, sitä käytetään kuoleman hajun peittämiseen”, parantaja kertoi.
”Haiseeko kuolema yhtä pahalta kuin pesäsi?” halusin välttämättä saada tietää. Jälleen kerran purin huultani, kun tajusin vasta jälkeenpäin kuulostaneeni hyvin töykeältä, vaikka kysymystäni ei ollutkaan tarkoitettu ilkeäksi tai edes herjaksi.
”Hehkuaskel? Tulin siivoamaan”, uusi ääni pesän suulta keskeytti meidät, ja sai myös toivoakseni typerän kysymykseni haihtumaan toisten mielestä.
Käännyin katsomaan oranssinruskeaan tabbykuvioiseen kolliin, jolla oli tosi pitkät jalat. Ihan kuten velipuolellani Karhutassulla. Siitäpä minulla heräsi ajatus, olisiko tuokin kissa voinut olla minulle sukua.
Hivuttauduin lähemmäksi Mahlapentua. ”Kuka tuo on?” kuiskasin hänelle. Pentu oli minua parilla kuulla vanhempi, joten oletin, että hän olisi saattanut tietää tästä minulle uudesta kissasta jotakin.
//Mahla ja Pihka?
//463 sanaa
