Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Palasin leiriin partion hännillä. Pääaukiolla oli paljon kissoja. Kiinnitin huomioni Jyrkänneloikkaan, joka puhui Kuuratassulle melko lähellä tuoresaaliskasaa. Kävelin kaksikon ohitse ja vilkaisin nopeasti isääni. Katseemme kohtasi silmänräpäyksen ajaksi, ja huomasin kollin huomanneen kalani. Se oli oikeastaan ollut tarkoitukseni, sillä halusin hänen huomaavan kalastustaitoni. Laskin kalan ja hiiren tuoresaliskasaan Pimentovarjon perässä. Päätin napata hiiren matkaani sotureiden pesälle. Nälkä kurni jo vatsassani, sillä edellisestä ateriasta oli kulunut tovi. Olin ehtinyt jo tottua lehtikadon vähäiseen ruokamäärään, jonka vuoksi syöminen oli vähällä unohtua toisinaan. Aiemmin Liekkihäntä oli muistuttanut minua syömisestä, mutta nyt minun täytyisi muistaa se itse. Aloin syömään hiirtäni kaikessa rauhassa. Viimeisen suupalan kohdalla huomasin Jyrkänneloikan lähestyvän minua. Kolli piteli hampaissaan kalaa, jonka olin aiemmin kalastanut. Nostin katseeni kolliin ja nyökkäsin tervehdykseksi. Hän nyökkäsi takaisin.
“Lupasin opettaa sinut uimaan ja kalastamaan tänä hiirenkorvana, enkä aio rikkoa lupaustani. Sopiiko sinulle auringonlaskun aikaan kalastusharjoitukset?” kolli kysyi tasaisella äänellä. Nyökkäsin ilman sen suurempia riemun eleitä. Minusta oli mukavaa, että Jyrkänneloikka halusi opettaa minua. Se kertoi, että kolli uskoi minun taitoihini. Jos hän olisi pitänyt minua taidottomana, hän ei haaskaisi aikaansa minun opettamiseeni. Sen sijaan hän varmaankin opettaisi Kuuratassua uimaan ja kalastamaan. Jyrkänneloikan mukaan klaanissa oli aina hyvä olla pari uimaria ja kalastajaa, sillä ne taidot eivät koskaan olleet turhat. Uintitaito olisi voinut pelastaa monen kissan hengen. Tummanharmaa kolli ei sanonut enää mitään, vaan otti kalan hampaisiinsa ja poistui etäämmälle minusta syömään sitä. Minä jäin katselemaan leirin pääaukion kissoja ja odottelemaan auringonlaskua.
Kun aurinko oli ohittanut huippunsa, päätin jaloitella hieman. Kävelin leirin päähän asti lähelle pentutarhan sisäänkäyntiä. Sammalpentu, Mäntyviiksi ja Ruostekukka istuivat sisäänkäynnin ulkopuolella. Ruostekukka oli sulkenut silmänsä ja nautti auringon lämmöstä. Mäntyviiksi taas yritti pitää tyttärensä paikoillaan pestäkseen tuon sotkuista turkkia. Kuningattaren elämä oli takuulla ihan kamalaa. En voinut sietää pentujen liiallista energiamäärää. Minä en halunnut koskaan saada pentuja. Halusin olla erinomainen soturi, enkä mikään pentuja kaitseva kuningatar. Kiersin kaatuneen kuusen toiselle puolelle. Vesiputouksen pauhu voimistui, kun kävelin lammelle. Kumarruin sen yläpuolelle ja join vähän vettä. Vesi oli ihanan kylmää ja raikasta. Sammalpennun raivostuttava kitinä kuului tänne saakka, joten jatkoin matkaani kiertäen lammen. Ohitin Punatähden pesän ja jatkoin matkaani aika piikkihernetunnelille saakka. Juuri silloin Henkäysvarjo astui sisään leiriin. Katseemme kohtasi hetkeksi, ja kolli nyökkäsi minulle tervehdykseksi. Nyökkäsin takaisin. Pihkatassu seurasi mestariaan leirin pääaukiolle. Parin ketunmitan päässä Henkäysvarjo pysähtyi ja sanoi jotain oppilaalleen. Sen jälkeen Pihkatassu katosi kohti parantajan pesää. Harmaa raidallinen kolli palasi luokseni.
“En ehtinyt eilen onnitella sinua”, hän sanoi tasaisella äänellä ja istui alas. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
“No, miltä nyt tuntuu?” Henkäysvarjo kysyi ja virnisti pienesti.
“Ihan tavalliselta”, tuhahdin vastaukseksi.
“Niinpä tietenkin”, kolli sanoi hieman huvittuneesti. Minun ilmeeni oli yhä vakava. En nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa.
“Voisit tulla joku kerta minun ja Pihkatassun mukaan harjoituksiin. Punatähti takuulla haluaa jossain vaiheessa sinut mestariksi, joten voisit vähän harjoitella sitä”, raidallinen soturi ehdotti. Ajatus kuulosti hyvältä. Jos Punatähti kuulisi minun harjoitelleen mestarina toimimista Pihkatassun kanssa, hän takuulla antaisi minulle jonkun nykyisistä pennuista oppilaakseni.
“Sopii minulle”, sanoin ja nyökkäsin samaa aikaa. Henkäysvarjo nyökkäsi myös.
“Huomenna me partioimme, mutta sopiiko sitä seuraavana päivänä?” soturi kysyi. Surmakynsi ei ollut antanut tehtäviä vielä niin pitkälle ajalle, mutta uskoin pääseväni Henkäysvarjon ja Pihkatassun mukaan.
“Olen silloin vapaa”, totesin. Henkäysvarjo nyökkäsi tyytyväisenä.
Henkäysvarjo oli pyytänyt minut syömään hänen kanssaan, mutta kerroin syöneeni aiemmin. Sen jälkeen kolli oli jättänyt minut rauhaan, ja olin jäänyt odottamaan auringonlaskua. Kun sen aika viimein tuli, lähdin Jyrkänneloikan kanssa ulos leiristä. Suuri tummanharmaa soturi johdatti minut leirin pohjoispuolen kautta joelle. Emme puhuneet matkalla mitään.
“Muistat ilmeisesti kalastamisen perusteet?” kolli varmisti joelle saavuttuamme.
“Muistan”, vastasin nopeasti ja kohtasin kollin kirkkaanvihreän katseen.
“Kerro ne”, kolli käski.
“Kaiken a ja o on odottaminen ja hiljaisuus. Täytyy olla paikallaan ja välttää varjon heijastumista veteen. Katse pitää pitää koko ajan vedessä. Kun näkee kalan, se pitää heittää ilmaan voimakkaalla iskulla niin, että se lentää rantaan saakka. Sen jälkeen kala tapetaan”, kerroin ilman sen kummempia miettimisiä. Kolli nyökkäsi pienesti, jonka jälkeen hän viittoi minut veden äärelle.
“Näytä miten teet sen”, hän käski vaimealla äänellä. En vastannut enää mitään, vaan kumarruin veden ylle. Odotin tovin aivan hiljaa ja liikkumatta, kunnes huomasin kalan uivan minua kohti. Kun se oli kohdallani, iskin käpäläni veteen. Onnistuin osumaan kalaan, ja se lennähti vedenpinnan yläpuolelle. Isku oli tarpeeksi voimakas, ja kala lennähti rantaan. Loikkasin sen perään ja painoin käpäläni sen päälle, jotta kala ei pääsisi takaisin jokeen. Tapoin sen hieman vaivalloisesti, sillä kalasta oli haastavaa saada otetta. Tämä kala oli pienempi kuin aiemmin saamani kala.
“Havaitsit kalan liian myöhään, kun katsoit aikalailla pelkästään omalle kohdallesi. Ennakoi ja katso sivulle, jotta voit valmistautua paremmin iskuun. Kun tapat kalan, ota siitä kiinni näin ja väännä sitten näin”, kolli sanoi ja näytti samalla esimerkin kuolleella kalalla. Hänen tekniikkansa oli paljon parempi kuin omani.
“Muistan sen ensi kerralla”, lupasin. Soturi nyökkäsi ja viittoi minut taas veden äärelle. Tällä kertaa kallistin päätäni niin, että näin enemmän sivulleni. Kalat tuntuivat uivan hehkulammelta tännepäin, joten katsoin sinne suuntaan.
Lopetimme kalastamisen vasta silloin, kun aurinko oli jo kadonnut näkyvistä. Olimme hyödyntäneet viimeisetkin auringonsäteet, ja lopulta olin saanut kiinni kolme kalaa. Kaikkiaan kolme oli päässyt karkuun, ja Jyrkänneloikka oli laittanut ne huonon tuurin piikkiin. Hän oli neuvonut minulle parhaan asennon odottaessani kalaa ja parhaan tekniikan iskuun. Isäni oli erinomainen opettaja. Otimme kalat kantoon ja lähdimme kohti leiriä. Taivas oli pilvetön, ja tähdet olivat jo ilmestyneet taivaalle. Saavuimme leiriin ja veimme kalat tuoresaaliskasaan. Kävelimme yhtä matkaa kohti sotureiden pesää. Jyrkänneloikka pysäytti minut ennen kuin ehdimme pesälle.
“Oletko jo miettinyt, kenet aiot ottaa kumppaniksesi?” kolli kysyi matalalla äänellään. Kysymys yllätti minut täysin. Käännyin katsomaan kysyvä ilme kasvoillani tummanharmaata soturia.
“Miten niin kenet aion ottaa kumppanikseni? En minä halua kumppania, haluan kehittyä soturina ja kasvattaa kokemustani. Ei minulla edes olisi aikaa sellaiselle”, tuhahdin vastaukseksi. Jyrkänneloikan ilme muuttui tuimaksi.
“Sinun täytyy kantaa vastuusi Kuolonklaanin vahvistamisessa. Jokainen vastuullinen soturi hankkii itselleen vastuullisen kumppanin ja saa hänen kanssaan pentuja”, kollin ääni oli tiukka. Hän todella halusi minun alkavan jonkun soturin kumppaniksi vain siksi, että Kuolonklaani saisi pentuja. Ajatus ei ollut järjetön, mutta minä en siitä pitänyt.
“Ei Kuolonklaanissa ole ketään kunnollista kollia”, sanoin ja yritin päästä pois tuskallisesta tilanteesta. Jyrkänneloikka pudisti päätään.
“Ota Henkäysvarjo”, kolli ehdotti, vaikka se kuulosti enemmän käskyltä. En voinut uskoa korviani. Oliko hän juuri ehdottanut, että olisin ottanut Henkäysvarjon kumppanikseni?!
“Hän ei ole sopiva”, sanoin viileällä äänellä peittäen ärsytyksen.
“Miten niin ei ole? Henkäysvarjo on uskollinen ja hyvä soturi. Lisäksi hänellä on erinomainen maine, ja te tulette toimeen kahdestaan. Ei sinun häntä tarvitse rakastaa, vaan ajatella Kuolonklaanin parasta. Toinen vaihtoehtosi on Kaaostuho”, kolli ilmoitti äänellä, joka kertoi ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Olisin halunnut väittää vastaan, mutta Jyrkänneloikan katse sai minut vaikenemaan.
“Olen ylpeä sinusta”, kolli naukui ja poistui sotureiden pesään. Niin epäreilua! Miksi hänen piti asettaa minut tällaiseen tilanteeseen? Miksi en voinut vain olla rauhassa ja kehittyä soturina? En minä halunnut kumppania, ja vielä vähemmän halusin pentuja! Olisin halunnut huutaa soturin perään kieltäytyväni, mutta en voinut. Jyrkänneloikka oli tehnyt kaikkensa kasvattaakseen minusta hyvän soturin, joten en minä vain voinut heittää sitä kaikkea hukkaan. Hän kai tiesi parhaiten mitä tehdä. Minun täytyisi ottaa Henkäysvarjo kumppanikseni, koska en halunnut olla pettymys isälleni tai Kuolonklaanille. Tyydyin kohtalooni ja poistuin Jyrkänneloikan perässä sotureiden pesään. Asetuin sammalvuoteelleni ja yritin nukahtaa. Uni ei kuitenkaan tullut. Katseeni harhaili Henkäysvarjon suuntaan. Kolli nukkui omalla sammalvuoteellaan melko lähellä pesän keskustaa. Pedin olinpaikka kertoi siitä, että Henkäysvarjoa kunnioitettiin soturina. Jyrkänneloikka oli sanonut, ettei minun tarvitsisi rakastaa häntä. Ehkä ajatus ei ollutkaan niin kamala. Henkäysvarjo kumppaninani voisi nostaa arvoani Punatähden ja muiden silmissä, joka olisi vain hyvä asia. Mutta pentuja hänen kanssaan minä en missään nimessä halunnut! Paikkani oli sotureiden pesässä, ei pentutarhalla. Ehkä minulla olisi vielä aikaa, tuskin Jyrkänneloikka odotti minun tekevän pentuja ihan vielä. Kyllä minulla oli vielä aikaa.
// 1258 sanaa
