Karhutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Seisoskelin erään suuren, sammaloituneen kivenlohkareen päällä, ja jostain kumman syystä Hämypilvi piti minulle seuraa. Naaras oli tullut herättämään minut aamulla hyvissä ajoin, eikä hän ollut suostunut kertomaan, minne olimme menossa. Olin seurannut vanhempaa soturia kuitenkin yllättävän luottavaisin mielin. Ehkä hän ei teurastaisi minua.
Vilkaisin kilpikonnakuvioiseen kissaan ohimennen. Hän näytti katsovan taivaalle. Muttei kylläkään pelkkää sinistä taivaankantta, vaan sinne itseään hyvin verkkaisesti hinaavaa aurinkoa, joka päivä toisensa jälkeen varasti valokeilan yötä valaisevalta kuulta. Hämypilvi väräytti korvaansa ja kääntyi katsomaan minuun päin. Nielaisin tahtomattakin.
”On aika”, kirjava soturi maukui kylmäävän rauhallisella äänellä, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Minkä aika? Mitä seuraavaksi oli tapahtumassa?
Luisuin alas kiven päältä ja tömähdin maahan naaraan viereen. ”Mitä arvon vanhempi soturi mahtaa tarkoittaa?” kysyin varovasti. Hämypilvi katsoi minua harmaansinisillä silmillään tietävän näköisenä, mutta hän ei selvästikään ollut valmis raottamaan minulle tätä salaisuuksien verhoa, jota hän piti yllä.
”Muistat varmaan, miltä mestarisi tuoksuu”, naaras sanoi yhtäkkiä. Nyökkäsin hyvin hitaasti, jääden pohtimaan, mitä soturi mahtoi ajaa takaa tällä kaikella. ”Sinun tehtäväsi on jäljittää hänet. Hän on jossain päin reviiriä. Sinulla on aikaa auringonlaskuun asti, mutta sinuna yrittäisin suoriutua tästä aikaisemmin – tuskin haluat viivytellä varapäällikköä koko päivää”, Hämypilvi hymähti ja nuolaisi käpäläänsä, jolla sitten pyyhki korvantaustansa.
Kieltämättä tämä oli hyvin eriskummallinen tapa aloittaa aamun harjoitukset, mutta Surmakynnen tuntien sen täytyi olla tehokas. Olin jo lähtemässä loikkimaan yhteen suuntaan, kun tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, mistä etsiä. Käännyin takaisin Hämypilven puoleen.
”Mistä minun pitäisi etsiä häntä?”
”Käytä nenääsi.” Sen sanottuaan soturi oikaisi selkänsä ja loikkasi ketterästi vieressään nököttävälle kivelle, jonka päällä olin vielä hetki sitten kuluttanut aikaani.
Pitäisikö minun siis yrittää paikantaa Surmakynsi tuolta jostain pelkästään nenääni käyttäen? Voi pojat – tässä tulisi kestämään kauan. En aikonut kuitenkaan luovuttaa. Siispä yritin ajatella järjellä: Minun olisi yritettävä löytää naaraan hajujälki – mistä se sitten ikinä alkoikaan. Vain sillä tavoin minulla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus suoriutua tehtävästä tämän päivän aikana.
Lönkyttelin leirin suuntaan. Oletettavasti sieltä löytyisi vihiä mestarini olinpaikasta; ainakin muistelisin haistaneeni Surmakynnen pähkinämäisen tuoksun poistuessamme leiristä Hämypilven kanssa aikaisemmin aamulla.
Vähän ennen leiriä onnistuin saamaan vainun. Surmakynnen ominaistuoksu oli yhä selvästi havaittavissa, mutta se oli alkanut sekoittumaan muuhun hajumaailmaan. Minun täytyisi siis kiirehtiä, mikäli mielin seurata näkymätöntä polkua, jonka Surmakynsi oli jättänyt jälkeensä.
Nostin vauhtini hölkäksi. Harpoin metsän poikki korvat höröllään ja kuono korkealla. Aikaa kului, ja pian sainkin huomata, että kohta olisi jo aurinkohuippu. Enkä ollut juuri edennyt etsinnöissäni. Ehkä siksi, että Surmakynsi näytti pujotelleen ympäri metsää ilman minkäänlaista logiikkaa. Jäljittäminen kävi aina vain vaikeammaksi mitä pidemmälle kuljin.
Pieneksi hetkeksi ehdin vaipua epätoivoon, kunnes taas onnistuin saamaan kiinni hajusta. Tällä kertaa liikkeeni olivat määrätietoisia, ja tiesin mihin olin menossa. Suuntasin metsän halki rajaa kohti. Haju voimistui joka laukalla.
Näin edessäpäin hahmon. Oli kamalan kuuma, ja pelkäsin näkeväni harjoja. Mutta hahmo ei kadonnut. Näin sen edelleen selvästi. Harmaan pitkäkarvaisen hahmon, joka ei voinut olla kukaan muu kuin…
”Surmakynsi!” helpotuksen huokaus karkasi suustani. Naaras katsoi minua keltaiset silmät viiruina. Mutta tunnistin hänestä jotain, jota en ollut oikeastaan koskaan ennen häneltä saanut: varapäällikkö näytti ylpeältä.
”Hyvin tehty, Karhutassu”, Surmakynsi antoi myönnytyksen. Rintakehäni kohoili kiivaasti, olin yhä hengästynyt matkasta, eikä se ollut mikään ihme, mikäli otti huomioon porottavan auringon, jolta ei meinannut saada suojaa edes metsässä.
”Kierrämme vielä rajat. Sen jälkeen voit palata takaisin leiriin ja ottaa hieman jotakin syömistä”, hän jatkoi ja lähti tassuttamaan suuntaan, missä tiesin Lehtikuusilaakson sijaitsevan. Väsymykseni unohtui hetkessä ja olin jälleen toimintavalmiina. Olin iloinen siitä, että olin onnistunut tässä tehtävässä. Se voisi olla ratkaiseva soturinkoulutukseni kannalta.
//564 sanaa
