Tuhkatassu
Kirjoittaja: Elandra
Emme ehtineet Karhutassun kanssa vastaamaan Pimentotassulle mitään, kun Punatähti julisti partion lähtevän matkaan pikimmiten. Nousin ylös venytellen ja sanomatta sanaakaan lähdin oppilaista ensimmäisenä kohti piikkihernetunnelia. Pimentotassu ja Karhutassu lähtivät heti perääni sen kummempia odottelematta. Kohtasin isäni kirkkaanvihreään katseen. Hänen ilmeensä oli yhtä kylmä kuin Lehtikadon pahimmat pakkaset. Se kertoi, ettei kolli halunnut minun pilaavan hänen mainettaan mahdollisessa taistelussa. Halusin selviytyä siitä erinomaisesti ilman vammoja, jotta soturikoulutukseni ei keskeytyisi edes päiväksi. Punatähti käski oppilaita pysymään toistensa lähellä ja pitämään yhtä mahdollisen taistelun koittaessa. Kun päällikkö oli varmistanut, että partio oli koossa, hän heilautti häntäänsä lähdön merkiksi. Punaturkkinen päällikkö poistui piikkihernetunneliin ensin. Leirin kissat jäivät katselemaan lähtöämme hiljaa. Se oli aika kunniallinen poistuminen, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään iso juttu. Häätäisimme erakot pois reviirimme kupeesta ja sillä siisti. Jyrkänneloikka pujahti piikkihernetunneliin Varjokarvan perässä. Häntä seurasi Liekkihäntä ja sitten oli jo minun vuoroni. Olin oppinut kävelemään hangessa nopeammin, joten perässäni tulevalla Pimentotassulla ei ollut varaa valittaa hitaudestani. Karhutassu kulki Pimentotassun perässä, ja kollia seurasivat Surmakynsi ja Jokimieli.
Auringon ensisäteet heijastuivat lumeen saaden sen suorastaan hehkumaan. Jouduin siristelemään silmiäni totutellessani kirkkauteen. Leirissä piikkihernemuurit olivat olleet vielä äskettäin auringonsäteiden tiellä. Yöllä oli ollut pakkasta, joten hanki oli kovaa. Lähes kaikki soturit upposivat hankeen vähän väliä, mutta hanki kesti minun painoni hyvin. Karhutassu loikki muiden jälkiä pitkin, sillä koskematon lumi ei kantaisi oppilaan painoa. Myös Pimentotassu oli päätynyt valitsemaan muiden jäljet. Jäljissä kulkeminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta minun lyhyille jaloilleni. Huomasin myös Varjokarvan kulkevan omia reittejään muiden vierellä. Musta kolli oli pieni, mutta siitä huolimatta kunnioitettu soturi. Hänen taistelutaitonsa olivat aivan omaa luokkaansa. Kunnioitusta sai myös taitavan taistelijan luonne; hän ei lainkaan kehuskellut taidoillaan. Tuollainen soturi minäkin halusin olla. Varjokarva oli todistanut koko Kuolonklaanille, että koko ei ollut soturin tärkein ase.
Saavutimme kaikessa hiljaisuudessa Hehkulammen. Sen pinta oli jäätynyt entisestään, mutta emme siltikään kulkeneet lammen lävitse. Kiersimme sen ripein askelin. Jännitys oli kadonnut, mutta en malttanut odottaa erakoiden tapaamista. Emme tienneet, olivatko tunkeilijat millä mielin liikenteessä. He saattoivat hyvinkin olla vihamielisiä, mutta sen me kestäisimme. Huomasin Punatähden hidastavan tahtiaan. Olimme pian rajan lähellä. Saatoin haistaa tuntemattomien kissojen hajujälkiä, vaikka ne olivatkin melko laimeita. Mitä lähemmäs rajaa pääsimme, sitä tuoreempia hajujäljet olivat. Kaikki muutkin huomasivat sen, että erakkojoukko oli alkanut merkkaamaan Kuolonklaanille kuuluvia maita omikseen. Se sai minut ärtymään. Huomasin, ettei tunne syntynyt pelkästään minussa. Liekkihäntä näytti ärsyyntyneeltä.
“Ettäs kehtaavatkin merkata meidän maitamme!” mestarini sihahti niin, että koko partio kuuli sen. Silloin Punatähti pysähtyi.
“He eivät selkeästikään välitä meidän rajoistamme”, päällikkö totesi ja kääntyi partioon päin.
“Niitä voi olla enemmän kuin olemme arvioineet, ja tässä voi käydä miten vain. Jos tilanne näyttää pahalta, jonkun on haettava leiristä apuvoimia”, punaruskea päällikkö totesi. Hän kiersi katseellaaan klaaninsa jäseniä yrittäen kai miettiä, kuka kissoista pääsisi nopeiten leiriin. Päällikön katse pysähtyi partion perälle.
“Karhutassu, saat kunniatehtävän. Jos minä annan sinulle merkin, sinä juokset leiriin niin nopeasti kuin ikinä pääset ja ilmoitat tilanteen Luminenälle. Kerrot hänelle arviosi erakoiden määrästä, ja hän lähettää apujoukot matkaan”, päällikkö naukui matalalla äänellä oppilaalle.
“En tuota pettymystä”, Karhutassu lupasi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Olisin itsekin halunnut jonkin suuren tehtävän, mutta minulla ei ollut pitkiä jalkoja tai edes kunnollisia taistelutaitoja. Olin vain pelkkä oppilas Punatähden silmissä. Päällikkö teki vielä selväksi, että kuolonklaanilaiset saisivat hyökätä vasta hänen käskystään. Kukaan ei väittänyt vastaan.
Jatkoimme matkaa hiljaisuudessa. Ensimmäistä kertaa koskaan astuin Kuolonklaanin rajan yli enemmän kuin parin askeleen verran. Kuolonklaanin haju laimeni entisestään, mitä kauemmaksi kuljimme. Erakoiden tuoksut sen sijaan vain voimistuivat. Niiden haju oli erilainen kuin kuolonklaanilaisten. En tiennyt, mitä erityistä erakoiden hajussa oli, mutta tunnistin siitä Ukkospolun katkun. Kenties erakot olivat oleskelleet paljon Ukkospolkujen läheisyydessä. Mitä kauemmaksi rajasta kuljimme, sitä avoimempaa maasto oli. Olimme kulkeneet pienen metsäpläntin ohitse, mutta nyt eteemme avartui nummimaisema. Kauempana oli pieniä kukkuloita, joiden päällä kasvoi yksinäisiä, lehdettömiä puita. Tämä paikka oli aivan toista kuin Kuolonklaanin reviiri. Kukkulat eivät näkyneet puiden takaa reviirillemme. Punatähti oli ottanut Varjokarvan avukseen. He kulkivat jonkun erakon hajujäljen perässä, tai näin minä ainakin arvelin. Huomasin, että kauempana meistä oli kissojen jälkiä. Yritin pysyä mahdollisimman valppaana, mutta takanamme supisevat Surmakynsi ja Jokimieli vaikeuttivat asiaa. En kuullut mitä he puhuivat, kuulin vain epämääräistä supinaa.
“Pysähdy!” Punatähden voimakas ulvaisu tuli aivan äkkiä. Hän viittoi hännällään merkin, jolloin Jykänneloikka ja Varjomieli lähtivät hänen perässään juoksemaan eteenpäin. Muu partio lähti myös juoksuun, mutta hitaammin askelin. Huomasin kauempana pakoon pyrkivän hahmon, jota Punatähti kiri parhaillaan. Ei kulunut kauaakaan, kun päällikkö loikkasi kissan päälle ja he alkoivat kamppailla hangessa. Lumi pöllysi, enkä tiennyt kumpi oli voitolla.
Kun saavutimme päällikön ja tuntemattoman kissan, Punatähti nosti päänsä ylös ja painoi erakon hankeen. Erakko oli naaras. Hänen turkkinsa oli siniharmaa, mutta käpälät ja hännänpää olivat valkeat.
“Missä leirinne on?” päällikkö kysyi äänellä, joka takuulla välitti vieraalle viestin siitä, että emme olleet iloisella asialla liikkeellä. Keskikokoinen naaras yritti riuhtaista itsensä irti Punatähden otteesta, mutta kollilla ei ollut vaikeuksia pitää kissaa allaan. Erakko oli nopeasti arvioituna nuoren soturin ikäinen.
“Missä leirinne on?” Punatähti kysyi entistä piinaavammalla äänensävyllä. Naaras empi hetken, mutta vastasi sitten:
“Voin viedä teidät sinne.” Punatähti löysäsi otettaan ja antoi naaraan nousta ylös. Erakko ei yrittänyt mitään, vaan ravisti turkkinsa lumesta ja mulkaisi päällikköä vihaisesti.
“Sitä ennen haluan tietää, keitä te olette”, naaras tuhahti.
“Minä olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Tässä on pieni osa klaaniani, ja tahdomme selvittää teidän kanssanne pari asiaa. Siksi tahdonkin tavata päällikkönne”, Punatähti naukui rauhallisella, mutta kylmällä äänellä. Erakko ei vastannut, vaan kääntyi oikealle ja lähti loikkimaan eteenpäin. Punatähti käski meidän seurata, joten niin me teimmekin.
Ei kulunut kauaakaan, kun saavuimme erakoiden niin sanotun leirin luokse. Aurinko oli jo noussut sen verran, että oli valoisaa. Leirillä ei ollut muureja, mutta satunnaiset pensaat toimivat kai erakoiden pesinä. Ainakin viisi kissaa katsoi meitä tällä hetkellä. Osa heistä näytti pelokkailta, mutta joidenkin kasvoilla oli vihamielinen ilme.
“Meripihka!” naaraskissa huudahti ja pysähtyi. Esiin astui ainakin neljä muuta kissaa. Heistä kaksi tulivat lähimmän pensaikon alta. Muut jäivät taka-alalle, mutta suuri kellanpunainen kolli asteli meidän luoksemme. Kissan turkki oli melko rähjäinen, huomasin saman piirteen myös muissa paikalla olevissa kissoissa. Hänen silmänsä olivat meripihkan väriset, ja kollin ilme oli yllättynyt.
“Keitä te olette?” kissa esitti matalalla äänellään saman kysymyksen kuin naaras aiemmin. Punatähti ei hermostunut siitä, vaan istui alas kaikessa rauhassa.
“Olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Te olette tunkeutuneet reviirillemme ja saalistaneet riistaamme, jonka takia vaadin teidän lähtevän pois täält”, päällikkö esitti vaatimuksensa viileästi. Soturit olivat levittäytyneet niin, että vain oppilaat olivat heidän takanaan. Minä seurasin tapahtumia Liekkihännän ja Punatähden välistä. Pimentotassu pysyi parin hiiremitan päässä minusta, mutta Karhutassu oli siirtynyt toiselle puolelle mestarinsa Surmakynnen luokse. Meripihkaksi kutsuttu kollikissa puhkesi raikuvaan nauruun, joka sai myös muut hänen toverinsa nauramaan. Siniharmaa naaraskissa ei kuitenkaan nauranut. Hän pysyi vakavana.
“Luuletteko todella, että me tottelisimme teitä? Tämä on nyt meidän kotimme, ja te saatte hyväksyä sen tai emme vastaa seurauksista”, Meripihka irvisti ja vakavoitui heti. Myös muut hiljenivät. Tilanne vaikutti nyt uhkaavalta, joten aloin arvioimaan vastustajiemme kokoa, kuntoa ja ikiä. Suuri osa kissoista oli kolleja, mutta joitakin naaraita oli paikalla. Enemmistö oli myös suurikokoisia, vaikkakin joukkoon mahtui myös pienempiä yksilöitä. Pystyin laskea, että kissoista ainakin kolme vaikutti alle soturi-ikäisiltä.
“Jos alatte hankalaksi, ainoa vaihtoehto on selvitä tästä taistelemalla. Ennen kuin teet päätöksen, haluan sinun tietävän, ettei tässä ole puoliakaan minun klaanistani. Te voitte lähteä tai kuolla, päätös on yksin sinun”, Punatähti naukui voimakkaalla äänellä ja nousi seisomaan. Minäkin nousin ylös ja paransin ryhtini. Häntäni heilui puolelta toiselle. Meripihka virnisti, ja kaikkien yllätykseksi kääntyi. Soturi otti askeleen eteenpäin. Silmänräpäyksessä kolli kuitenkin oli jo syöksynyt Punatähden kaulaan ja huusi kuin leijona. Erakot lähtivät ripein askelin juoksemaan meitä kohti. Kuolonklaanilaiset levittäytyivät, jotta taistelulle olisi enemmän tilaa. Pimentotassu pysyi minun lähelläni aivan kuten olimme sopineet.
“Tästä se lähtee”, tokaisin Pimentotassulle ikään kuin varmistaen, että hän oli perillä tapahtumista. Naaras nyökkäsi ja keskittyi hyökkääviin kissoihin.
Suuri tummanruskea raidallinen kolli juoksi meitä kohti. Kissa ei ehtinyt edes kahden ketunmitan päähän meistä, kun Liekkihäntä loikkasi sen tielle. Kaksikko aloitti tasaisen taistelun ja jakeli kynsillään iskuja toisilleen. Pimentotassu lähti ripein askelin kulkemaan kauemmaksi mestaristani. Jyrkänneloikka heitti valkean oranssilaikukkaan naaraan hankeen ja keskittyi toiseen kimpussaan olevaan kissaan. Huomasin, että oppilastoverillani oli sama ajatus kuin minulle, ja juoksimme kohti maahan heitettyä kissaa samassa tahdissa. Kun naaras oli noussut ylös, hän kääntyi meidän puoleemme. Arvelin, että kissa oli meitä vanhempi. Hänen kasvoilleen piirtyi huvittunut virne. Hetken ajan naaras vaihteli painoa etukäpäliensä välillä, kunnes hän syöksyi minua kohti. Olin kaiken ajan ollut valppaana, joten kissan hampaat haukkasivat ilmaa. Pimentotassu loikkasi erakon selkään, jolloin erakko keskittyi toveriini. Naaras heitti oppilaan nopeasti pois selästään. Pimentotassu onnistui juuri ja juuri laskeutumaan jaloilleen kissan toiselle puolelle. Laikukas naaras katsoi vuorotellen minua ja Pimentotassua. Kehitin päässäni nopean suunnitelman. Kun erakko seuraavan kerran vilkaisi minua, käänsin hänelle hetkeksi selkäni ja potkin kaikin voimin lunta hänen päälleen. Hämäys antoi Pimentotassulle aikaa hyökätä. Naaras loikkasi erakon vierelle ja iski kyntensä kissan kylkeen. Ennen kuin erakko ehti reagoida siihen, syöksyin suoraan edestä naaraan kimppuun. Iskin hampaani naaraan etujalkaan ja nykäisin kaikin voimin sitä taaksepäin. Erakko menetti tasapainonsa, joten Pimentotassu loikkasi hänen päälleen. Kun olin loikkaamassa kauemmaksi erakon hampaista, hän tarttui häntääni ja repi minut mukanaan maahan. Naaras upotti kyntensä takajalkoihini ja hivuttautui kohti kylkiäni. Yritin potkia häntä pois, mutta en osunut naaraan kuonoon kertaakaan. Toivoin vain, että Pimentotassu auttaisi minua kuten hän oli luvannut.
//Pimento ja Karhu? Sori en oo kirjottanu taistelusta piiitkään aikaan joten pahottelut tosta laadusta 😀
// 1504 sanaa
