Karhutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Jukra! Olet todellakin surkea!” Turmatassu iski puolustukseni läpi jo kolmatta kertaa ja kaatoi minut taas. Hangessa oli jäljiltäni komea rivi mitä eriskummallisimman näköisiä painaumia, enkä voinut sanoa olevani ylpeä niistä nähtyäni Surmakynnen paljon puhuvan katseen.
”Yritätkö sinä edes?” eteeni seisahtunut suuri tummanharmaa oppilas tirskahti minua katsellessaan. Hän selvästikin nautti siitä, että sai olla tilanteen yläpuolella ja lyödä minut kerta toisensa perään maahan. Olkoon niin, jos se hänen itsetuntoaan pönkitti, mutta minä en aikonut antaa periksi näin helposti. Osoittaisin vielä mestarilleni, että minusta oli soturiksi.
Kömmin ylös ja ravistelin lumet turkistani. ”Enpä tiedä. Yritätkö sinä? Minähän vasta lämmittelen ja otan tuntumaa tantereeseen”, vastasin tyynesti ja tutkailin kollin kasvoja arvioiden, ja sanoisin olevani tyytyväinen nähtyäni niissä häivähdyksen hämmennystä.
”Ihan miten vain”, Turmatassu tuhahti ja tassutteli kauemmaksi. Katselin hänen jälkeensä hiljaa virnistellen, mutta se virne pyyhkiytyi pois nopeasti, kun Surmakynsi huusi vähän matkan päästä Luminenän viereltä meille seuraavat ohjeet:
”Vaihto! Tällä kertaa Karhutassu hyökkää ja Turmatassu puolustaa!”
Oletin että varapäällikkö oli kyllästynyt seuraamaan tohelointiani, mutta en ottanut pahakseni vaihdosta, sillä hyökkääjänä olisin omassa elementissäni. Voisin käyttää nopeuttani hyväkseni ja tehdä siirtoni niin, ettei Turmatassu ehtisi edes tajuta, mikä häneen iski. Loistavaa!
”No, antaa tulla, Liukastassu”, Turmatassu härnäsi paikaltaan ja otti asemansa. ”Varo ettei pää tule pipiksi kun lennät taas maahan!” Varoisi vain itse, sillä minä en aikonut säästellä voimiani käydessäni tuon puhuvan ketunläjän kimppuun.
Syöksähdin varoittamatta Turmatassua kohti. Maa jalkojeni alla olikin odottamaani liukkaampi, sillä etenin kovaa vauhtia puoliksi luistellen ja puoliksi juosten harjoittelijatoveriani päin, joka näytti nyt myös tajunneen, ettei tilanne ollut enää hallittavissani. Kollin keskittymiskyky selvästi herpaantui ja hän yritti ehtiä pois tieltäni. Tein kaikkeni, jotta olisin saanut vauhtini hidastumaan, mutta epäonninen yritys päättyi eittämättä siihen, että törmäsin päistikkaa Turmatassun kylkeen ja me molemmat kaaduimme nietoksiin ulvahtaen.
”Vie ne luonnottoman pitkät kinttusi kauemmaksi minusta!” soturioppilas mylvi allani ja puski minut pois päältään. Hoipertelin nopeasti pystyyn ja käännyin kohtaamaan mestarini kasvot, joista kuvastui ehdottomasti turhautuminen, ellei jopa pettymys.
”Eiköhän tämä ollut tässä tältä erää”, hän murahti tylysti. ”Palataan leiriin.” Sen sanottuaan naaras käänsi minulle selkänsä, antoi Luminenälle ja Turmatassulle hännällään merkin seurata ja lähti kulkemaan edeltä. Tukahdutin huokauksen ja hölkkäsin mestarini perään, pysytellen kohteliaan välimatkan päässä tuosta.
Samassa tunsin lämpimän henkäyksen korvannipukassani ja katsahdin vierelleni jättäytyneeseen Luminenään. Naaraan silmissä oli ystävällinen tuike, joka omasta mielestäni oli enemmän kuin epäilyttävää, mikäli tunsi yhtään Kuolonklaanin kissoja. Oliko hän jotakin vailla? Vai halusiko hän vain tulla onnittelemaan totaalisesta epäonnistumisestani harjoituksissa ja siitä miten sain soturiesi-isäni kääntymään haudoissaan?
”Vaikka sinulla olikin tänään epäonnea matkassa, hyökkäykselläsi oli potentiaalinen alku. Onnistut varmasti paremmin ensi kerralla.” Katsoin Luminenää pitkään. Yritin tulkita naaraan levollisia kasvoja ja löytää niistä merkkejä, jotka olisivat saattaneet viitata siihen, että tämä piti minua pilkkanaan. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oliko vanha naaras todella tarkoittanut sanomaansa, vai vain tavanmukainen kannustuspuhe, jolla hän yritti nostattaa surkeasti suoriutuneiden oppilaiden taisteluhenkeä? Joka tapauksessa nyökäytin tälle pienesti päätäni kiitokseksi ja käänsin katseeni takaisin menosuuntaan. Naaras ei kuitenkaan olettamani mukaan poistunut viereltäni, vaan tokaisi:
”Sinun pitäisi käydä parantajalla, kunhan saavumme leiriin. Muut saattavat erehtyä luulemaan, että olet pomppinut okapensaassa.” Sen sanottuaan hän vihdoin kiri Surmakynnen kiinni ja jätti minut rauhaan. Rypistin hieman ihmeissäni otsaani ja katsahdin tassuihini, tajuten sillä silmänräpäyksellä vuotavani verta; olin kaiketi onnistunut hiertämään polkuanturani auki yrittäessäni jarruttaa jään ja lumen kovettamalla maalla. Luminenä oli oikeassa: Minun olisi paras piipahtaa Hehkuaskelen luona leiriin palattuamme, harjoitukset olivat tuottaneet jo ihan tarpeeksi murhetta yhdelle päivälle ilman vereslihalle raapiutuneita tassunpohjiakin.
Perillä otin päämääräkseni parantajan pesän. Nyt kun tiedostin auki hankautuneet polkuanturani, nipistelevä kipu pääsi kulkemaan hermostoihini asti ja jo pelkkä seisominenkin tuotti tuskaa, mutta kiitos Pimeyden Metsän, pakkaslumi jalkojeni alla turrutti hieman kipua ja pystyin kävelemään aukion poikki irvistelemättä kovin suurieleisesti.
”Hehkuaskel!” murahdin astuttuani hiljaiselle sairasaukiolle. Ei kulunut pitkääkään hetkeä, kun pikimusta naaras tassutteli jostain pesänsä perältä luokseni. Hänen katseensa hakeutui käpäliini ja maahan jääneisiin verijälkiin, ikään kuin hän olisi tiedostanut pulmani jo ennen kuin olin ajatellutkaan parantajan luona käymistä.
”Karhutassu, eikö niin?” nuori naaras hymyili iloisesti. ”Istu vain alas odottamaan, niin käyn noutamassa sinulle yrttejä.” Jättämättä minulle tilaisuutta vastata, hän kiepsahti kannoillaan ja katosi jonnekin pesänsä syövereihin. Räpyttelin silmiäni yhä häkeltyneenä, mutta tajusin kuitenkin sulkea auki loksahtaneen suuni, ennen kuin parantaja palasi takaisin yrtteineen.
”Näytäpä niitä tassujasi”, Hehkuaskel naukui ja annoin hänen tutkia jäseneni kaikessa rauhassa. ”Näyttäisi siltä että tarvitset siteet ainoastaan etukäpäliin, takatassuihin voisin sivellä vähän salvaa, sillä ne eivät ole niin pahat.” Naaras valikoi tuomistaan yrteistä pari ja ryhtyi jauhamaan niitä suussaan tahnaksi, jonka tämä sitten levitteli takajalkojeni polkuanturoihin. Irvistin hieman ja tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn, kun lääke alkoi vaikuttaa, mutta kului silmänräpäys ja toinenkin ja kipu laantui tasaiseksi, kuumaksi tykytykseksi. Soin itselleni luvan huokaista huojennuksesta. Vielä ennen kuin sain luvan lähteä, Hehkuaskel levitti etukäpäliinikin samaa salvaa, mutta paineli niiden päälle vielä jotakin lehtimurskaa, jonka jälkeen sitoi ne hämähäkinseitillä.
”Kiitos”, mumisin hiljaa naaraan saatua työnsä päätökseen ja kokeilin nousta seisomaan. No, hyvä juttu oli ainakin ettei käpäliäni enää särkenyt, mutta käveleminen tuntui harvinaisen epämiellyttävältä, kun tassut olivat tahmaiset ja ne haisivat voimakkaasti yrteiltä. ”Voin kaiketi nyt mennä?” Katsahdin parantajaan kysyvästi, toivoen, että hän päästäisi minut menemään.
Hehkuaskel näytti mietteliäältä. ”Etköhän sinä voi. Voit irrottaa siteet aamulla ja jos tulee ongelmia, pesäni on aina avoinna.”
Nyökkäsin vähän. ”Selvä, kiitoksia”, sanoin ja vaapuin hölmösti pesän suulle ja sitä kautta ulos pääaukiolle. En kuitenkaan aikonut vaappua julkisesti aukiolla, joten pakotin itseni kävelemään normaalisti.
Asetuin leirin laidalle, josta minulla oli kelpo näkymä koko aukiolle ja istahdin lepäämään hetkeksi. Olisin voinut nukahtaa pystyyn, mutta velvollisuudet kutsuivat vielä tämän päivän osalta ja minun pitäisi…
”Hei!” Ajatukseni katkesivat, kun maan tasalta kuului innokas naukaisu. Käänsin katseeni kahteen pentuun, jotka olivat ilmestyneet luokseni kuin tyhjästä. Ruipelo kolli, jolla näytti minun tapaani olevan ongelmia pitkien jalkojensa kanssa, näytti hätkähtävän hieman kohdatessaan katseeni, mutta keräsi nopeasti itsensä ja jatkoi reippaasti:
”Minä olen Pihkapentu ja tässä on Taivaspentu.” Pihkapentu korjasi ryhtiään esitellessään itsensä ja vieressään seisovan pienikokoisen puhtaanvalkean naaraan, jolla oli poikkeuksellisen väriset silmät. ”Kuka sinä olet?”
Katselin kaksikkoa arvioiden; näin nopeasti silmäiltynä sanoisin, että naaraasta varttuisi kipakka kaunotar ja hintelästä oranssinruskean turkin omaavasta kollista yksi klaanin nopeimmista juoksijoista. Ja jos olisin halunnut viedä kuvitelmiani tästä parivaljakosta pidemmälle, voisin arvailla heistä tulevan kumppanit vielä jonakin kauniina päivänä kaukana tulevaisuudessa. Tykkäsin suunnitella klaanitovereideni elämää pidemmälle kuin oli tarpeen – jotenkin alkoi tuntua siltä, että minun pitäisi varmaan hankkia ystäviä, sillä minulla ilmeisesti oli liikaa joutoaikaa.
”Karhutassu”, vastasin lopulta. Pennut vaihtoivat keskenään katseita, joita en osannut ikävä kyllä tulkita, mutta minun ei tarvinnut surra sitä kauaa, sillä naaraspentu, Taivaspentu muistellakseni, avasi suunsa seuraavaksi ja antoi minulle lisää mietittävää:
”Voisitko kertoa meille, millaista on olla oppilas? Tai näyttää juttuja, mitä teette harjoituksissa?” Mieleni olisi tehnyt purskahtaa nauruun. Mutta en purskahtanut. Voisin yhtä hyvin kaatua lumihankeen ja neuvoa näitä tekemään saman perässä.
En kuitenkaan ehtinyt vastata pennun kysymykseen, kun Surmakynsi jo ilmaantui näköpiiriini. Hänkin oli harmikseni huomannut minut ja muuttanut suuntaansa. Korjasin hieman ryhtiäni ja yritin istua mahdollisimman suorassa – aivan kuten Pihkapentukin oli tehnyt esittäytyessään minulle, tajusin vielä suureksi häpeäkseni.
”Täällähän sinä olet. Lähdit niin nopeasti, etten ehtinyt antaa sinulle lupaa syödä, mutta nyt kun kerta näytät olevan joutilaana ja vieläpä oikean asian äärellä, voitkin siivota pentutarhasta vanhat makuualustat pois ja vaihtaa ne uusiin”, varapäällikkö maukui saapuessaan kohdallemme ja silmäili edelleen edessäni seisovia pentuja.
”Kyllä, Surmakynsi”, vastasin. Arpinen naaras nyökkäsi hyväksyvästi.
”Kun olet saanut urakkasi päätökseen, voit syödä”, hän sanoi vielä ja lähti sitten matkoihinsa, jättäen minut Taivaspennun ja Pihkapennun kanssa.
Katsahdin näihin mietteliäänä. Nyt kun kerran joka tapauksessa joutuisin viettämään aikaa pentutarhalla, voisin tehdä siitä jopa siedettävää.
”Kuulkaa, tehän sanoitte haluavanne tietää, millaista on olla oppilas? No, minäpä näytän teille. Ja itse asiassa pääsette myös tekemään samoja juttuja kuin oikeat oppilaat. Jännää, eikö?” loihdin kasvoilleni aidoimman hymyn, jonka sillä hetkellä sain aikaiseksi, enkä jäänyt odottamaan kaksikolta vastausta, vaan lähdin jo lampsimaan pentutarhalle päin. Oletin pentujen seuraavan minua silkasta uteliaisuudesta.
Pentutarhalle päästyäni valikoin erään tyhjillään olevan makuualustan ja käännyin yllättävän rauhallisesti kahden pennun puoleen, jotka katsoivat minua tutkivasti.
”Näette varmaan tämän makuualustan? Se on kuiva ja no, haiseva, eikä sitä voida enää käyttää, joten siksi se täytyy siivota pois. Moni oppilas ei kuitenkaan tiedä, että se on oikein tehokas harjoitusmenetelmä”, kerroin. Nappasin makuualustan tassuihini, jotka olivat yhä tahman peitossa, ja rullasin hapertuneen sammaleen tiukaksi pötköksi. ”Näppärää, eikö? Tämä kehittää nopeutta ja tarkkaavaisuutta, sillä jos ei ole valppaana, rullasta ei tule tarpeeksi tiukka ja se on hankalampi kuljettaa leirin ulkopuolelle”, selitin. ”Haluatteko kokeilla?”
// Taivas tai Pihka?
// Sori jos hittasin liikaa.
// 1366 sanaa.
