Tipupentu
Kirjoittaja: Tipu
Niin. Mikä, tai kuka olin. Selvästi Tipupentu, se oli nimeni. Sisareni oli Lehtipentu. Ja kaikki oli mennyt pari kuuta sitten aivan metsään, heti rysimällä. Pystyin yhä mielessäni näkemään sen, sekä kaikki maailman kauniit värit. Miksi olinkaan mennyt menettämään ne kaikki? Vain yhden papanan reissun takia, yhden karkureissun takia, joka oli kaikki syytäni. Muistin kuinka olin koko aamun ollut piirteä, katsonut kuinka isä oli tuonut meille rastaan syötäväksi, ja me olimme vängällä kovina yrittäneet muka syödä sitä. Todellisuudessa emme saaneet kuin pienet palat siitä irti, emon syödessä valtavan saaliin loppuun. Emme kummatkaan edes myöntäneet pitävämme saaliista, vaan aloimme heti tappelemaan. Olin selvästi tullut oranssiin isäämme enemmän. Hänen oranssi ruskea turkkinsa, lättänä naamasa, sekä lyhyet koipensa olivat jotain mitä omasin. Äiti oli taas läppä korvainen kuten minä, mutta muuten iso, tai no isään verrattuna iso, mutta siro ja kaunis kilpikonnakuvioinen naaras. Hän sanoi meidän olevan aivan kuin hän pienenä, tai aina oli sanonut, nyt se oli historiaa. Meille hän oli aina ollut lempeä, hauskuuttelija, joka oli aina ollut rikkomassa tappelumme. Muistin vielä kirkuvani kivusta kun kettu oli hyökännyt ja melkein saanut siskoni. Mutta hän ei saanut, hän sai minut. Se oli tärkeintä, kunhan sisko oli kunnossa. Värit, kaikki oli kadonnut. Hetken olin vain nähnyt punaista, ennen kuin se oli ollut lopulta enää mustaa. Ääniä, kirkunaa. Sitten seuraavaksi totaalinen hiljaisuus. Sitten. oli parantaja. Siellä elämä oli tylsää. Mutta nyt muistin leirin ulkoa kirjaimellisesti silmät sidottuna aina. Ne valvojaiset.. olivat kamalat, en ollut lainkaan edes käynyt niissä vaikka Mäntyviiksi oli niin kovasti yrittänyt innostaa minua valvojaisiin mutta olihan hänkin tukkinut suunsa kun tarpeeksi kauniisti pyysi. Lehtipentu oli käynyt sentään aukiolla pyörähtämässä ennen kuin oli tullut luokseni. Tai no siis unohtakaa mitä sanoin, ei tietty Lehtipentu tullut minun takiani minnekään, hän oli aivan tylsyydestä tullut pentutarhalle. Ketä minä huijasin puheillani ettei sisko välittänyt. Hän olisi aina siinä, aina.
”Sinusta tulee ainakin siistin näköinen soturi kun omaat noin siistiä arpia”, Lehtipentu oli mumissut, kun hän oli vieressäni istunut sammalilla, Kipuni eivät olleet silloin kovat, johtuivat kai yrteistä. Oloni oli yhtä tyhjä, kun olin vain laskenut pääni katsomaan maata. Ei sillä ollut niinkään väliä mihin katsoisin, en näkisi koskaan mitään. Olisin joutunut normaalisti olemaan pidemmän aikaan Parantajan pesällä, mutta olin vaatinut saavani yöpyä täällä, tietty vaatimalla vaatinut että olin lehden takia täällä. Vaikkei hän näyttänyt sitä tiesin toisen olevan shokissa, enemmänkin kuin minä, joten nojauduin hennosti häneen. Lopulta olin vain yrtit yhä naamalla kierähtäen makuulle. Hetken pimeään tarkkailun jälkeen Lehtipentu oli kiepsahtanut viereeni. Siitä arki oli hiljaalleen alkanut. Vaikka olimme kova pala purtavaksi eivätkä kumpikaan sitä myöntäneet vanhempien kuolemasta meni aikaa palautua. Mutta hiljalleen, hiljalleen. Aloimme taas leikkiä, syödä, sekä yritimme sentään tutustua pentutarhalaisiin, saada liittoutuneita. Leikeissämme minä olin klaanin mahtavin parantaja ja Lehtipentu- Anteeksi Lehtitähti oli tietty klaanin kova ja juonikas päällikkömme. Emme hyväksyneet alamaisiltamme lusmuilua tai päiviä pois. He harjoittelisivat päiviä ja öitä ja olivat uskollisia ainakin meille. Emme oikein sanottuna tulleet kenenkään kanssa toimeen. Syynä ei ollut se että oikeasti yritimme, emme yrittäneet vaan mielummin olimme kahden.
Tietyssä pisteessä kahdestaan olo oli sopinut minulle. Lehtipentu oli aina osannut kuvailla minulle millainen jokainen kissa oli, sekä millainen sää oli. Nyt oli lehtikato, sen loppu. Lunta ja viileää oli leirissäkin, enkä oikein pitänyt siitä kun täytyi aina olla kylmissään. Sentään pentutarha oli lumivarma sekä ehkä vähän lämpimämpi aukiosta. Silti vietimme suurimman osan päivistä ulkona. Välillä siskoni heitti lumipallon päin näköä, välillä hän sai lunta niskoilleen, vaikka kaikki tuntuikin vielä olevan hankalaa, hahmottaa missä hän liikkui siis. Usein määräsimme olemattomia alamaisiamme metsälle, kun riistaa oli vähän. Sitten tultiikin tähän hetkeen. Istuimme Pentutarhan edessä. Olimme kuulleet uudesta klaanista, sana siitä oli levinnyt. Suunnittelimme olemattomien alamaisiemme kanssa hyökkäystä uuteen klaaniin. Mäntyviiksi oli laittanut monta pentua ulos leikkimään, sukien itseään aukion laidalla. Kuulin askelia vierestämme.
”Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?”, Vasta silloin tajusin kelle kettulin. Hänen askeleensa olivat raskaat, hän oli siis mahdollisesti suuri, valtava. Myrkyttäisin hänet kivutta jos hän laittaisi vastaan. Häntäni heilui puolelta toiselle vihaisena. Mitä hän luuli olevansa? Siskoni ei sanonut sanaakaan, pysyi vierelläni ylpeänä pää ylhäällä nyrpeänä. Tämä variksen ruoka sai maksaa vielä jos uskolsi uhata Kuolonklaania. Jos toinen olisikin vakooja siitä inhosta eloklaanista hän saisi maksaa. Todellakin maksaa vaikka hengellään! Tai saati jos toinen olisi Eloklaanin puolella tai lähtemässä Kuolonklaanista petturina. Murina kumpusi kurkustani inhan kanssa. Hän ainakin haisi Kuolo klaanilaiselle.
//716 sanaa
//Lehti? Sähkis?
