Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat ohi, ja minun joukkueeni oli voittanut. Vaikka olinkin aavistuksen pettynyt sijoitukseemme etenkin saaliinryöstössä, jossa olimme tulleet viimeisiksi, sekä omaan suoritukseeni kilpajuoksussa, en olisi voinut olla tyytyväisempi – me olimme joka tapauksessa voittaneet, ja se oli tärkeintä. Edes uutinen mustaturkkisen Sammalvarjon hämäräperäisestä poismenosta ei riittänyt karistamaan huulillani kareillutta omahyväistä hymyä, joka oli koristanut kasvojani koko harjoitusten jälkeisen paluumatkan aina leirin sisäänkäyntinä toimivan piikkihernetunnelin suulle asti – ja totta puhuen vielä kauan sen jälkeenkin. Matkan aikana olin koettanut vaihtaa vielä sanasen pari silloisten joukkuetovereideni Mustikkatassun ja Sähkötassun kanssa, mutta kaiken kaikkiaan välini muihin oppilaisiin olivat jääneet sangen löyhiksi.
Paljon olikin tapahtunut suurten harjoitusten aikana ja niiden jälkeen. Myös Karhumyrskyn kumppani ja Mustikkatassun emo Villisielu oli kuollut, ja Kuolonklaanin reviirille oli ilmaantunut valkoturkkinen erakko, Hades nimeltään, jonka Punatähti oli hyväksynyt klaaniin koeajalle. Olin kuvitellut voivani tarpeen vaatiessa hyväksyä erakot, mutta ainakin tässä kollissa oli jotain mätää. Toki olin nähnyt kulkurin vain vilaukselta, enkä ollut sanonut tälle kertaakaan sanaakaan, mutta kaikesta huolimatta jokin tuossa valkoturkkisessa kollissa kismitti minua – ehkä en vain ollut niin avarakatseinen kuin olin ajatellut olevani.
Vaikka hiirenkorvan suuria harjoituksia koskeva keskustelu olikin hiljalleen laantunut oppilaiden keskuudessa, minä palasin aina silloin tällöin pohdiskelemaan omaa suoriutumistani ja sitä, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Miettimällä ja kertaamalla menneitä tapahtumia onnistuin kuitenkin vain kiusaamaan itseäni sen sijaan, että olisin oppinut jotakin. Pyrin purkamaan sisälleni pakkautuvaa turhautumisen tunnetta vetämällä keuhkot täyteen raikasta ilmaa, jossa tuoksahti sulava lumi ja märkä maa, ja hengittämällä sitten hitaasti ulos. Hiirenkorva oli tuloillaan, ja taivasalla oli sangen viihtyisää lintujen sirkuttaessa puiden latvustoissa ja auringon pilkottaessa tasaisen harmaan pilviverhon takaa. Odotin innolla viherlehteä ja lämpimiä päiviä, mutta vuodenajan vaihtumiseen sisältyi kuitenkin yksi huono puoli: se, että lumet sulaisivat. Pidin lumesta sinänsä, koska se oli puhdasta ja kimmelsi niin tavattoman kauniisti purevina pakkaspäivinä. Lisäksi se tarjosi itseni kaltaisille, pohjaväriltään valkoisille kissoille erinomaisen suojan uhkia vastaan ja häivytti tarvittaessa hajujäljen tai ainakin helpotti sen piilottamista. Puolestaan lehtisateelle ja ennen kaikkea hiirenkorvalle tyypillisestä loskasta en pitänyt, koska se oli märkää, liukasta ja toisinaan vastenmielisen mutaista. Kuka ihme oli ylipäätään kehdannut keksiä moisen jäisen surmanloukun?
Kysymykseni jäi vaille vastausta, kun kookkaan, tummanharmaan hahmon ilmaantuminen oppilaiden pesästä keskeytti ajatuksenjuoksuni. Tunnistin keltasilmäisen oppilaan Tuimatassuksi, jonka kanssa olin vaihtanut hädintuskin sanaakaan. Tosin, sinä aamuna olin syventynyt mietiskelyyn ja siinä sivussa turkkini puhdistamiseen oppilaiden pesän edustalla istuskellessani, vailla kaipuutta keskustella klaanitoverin kanssa. Mieleeni kuitenkin juolahti sama idea kuin Sähkötassun suhteen suurten harjoitusten aikana, ettei lähempi tutustuminen muihin oppilaisiin olisi varmaankaan haitaksi, olipa se sitten miten kiusallista tahansa.
“Huomenta”, tervehdin tummanharmaata kollia, joka kallisti jyrkän, aavistuksen kummastuneen katseensa minun puoleeni ja nyökkäsi hitaasti vastaukseksi. “Oletko menossa tuoressaaliskasalle? Haittaisiko, jos tulen samaa matkaa?”
// Tuima?
// 433 sanaa
