Kaamoskukka
Kirjoittaja: Aura
Kaamoskukalla oli mahdottoman tylsää. Niin tylsää, että kollista tuntui siltä, että hän kuolisi siihen. Kaikki hauskat kissat, eli Hilleripilvi oli jossain eikä Hämärähallaa, hänen suosikki leikkikaluakaan, näkynyt missään. Kolli kierähti kyljelleen ja siitä selälleen. Maailma näytti hänestä hassulta, kun sitä katsoi ylösalaisin. Mutta se ei riittänyt sammuttamaan Kaamoskukan sisällä vellovaa tylsyyttä, hänen olisi keksittävä jotain. Kollin makoillessa hänen edestään kulki harmaaturkkinen kolli, joka oli hänen mestarinsa hiirenaivoinen ja pehmeäsieluinen veli, Kylmäliekki. Kaamoskukan eleganteille kasvoille levisi viekas virne mikä kertoi kollin päässä syttyneen lamppu. Nyt hän keksi mitä hän tekisi. Kylmäliekki oli oiva kohde pienelle säikyttelylle ja Kaamoskukka uskoi, että hän saisi raahattua kollin helposti mukaansa. Kaamoskukka loikkasi ketterästi pystyyn ja loikki Kylmäliekin eteen. Hänen eleensä sai Kylmäliekin luimistimaan korviaan mikä kertoi kollin kokeneen Kaamoskukan lähentelyn epämiellyttävänä. Mutta sellainen kolli oli, hän meni aina muiden iholle ja vieläkin lähemmäksi.
“Kylmäliekki, heeei. Lähdehän mukaan metsälleni. Käpäläni kaipaavat verryttelyä ja sieluni raikasta ilmaa. Tulehan, mennään vaikka katsomaan miltä Hehkulammella näyttää tähän aikaan vuodesta”, Kaamoskukka hykerteli eikä jäänyt odottamaan Kylmäliekin vastausta. Ja kun kolli vilkaisi olkansa ylitse, hän näki sen mitä olikin odottanut näkevänsä. Kolli seurasi häntä kuin pentu emoaan. Jääviilto oli ollut oikeassa, Kylmäliekki oli säälittävyyden perikuva, teki kaiken mitä muut kissat pyysivät. Kaamoskukka oli mainio lukemaan muiden kissojen eleitä ja Kylmäliekin jokainen liikahduskin huusi sitä, että hän ei halunnut olla tässä tilanteessa. Ja se sai kollin hymähtämään nautinnosta.
“No, Kylmäliekki. Oletko nähnyt viime aikoina mitään mielenkiintoista?” tabbykuvioinen kolli aloitti ja kiepsahti ympäri niin, että hänen kuononsa melkein kosketti Kylmäliekin omaa. Kylmäliekki ei pitänyt fyysisestä läheisyydestä, mutta se oli Kaamoskukalla tiedossa, tietenkin. Harmaaturkkinen kolli perääntyi, mutisi jotain epämääräistä ja yritti ohittaa Kaamoskukan, mutta kolli loikkasi Kylmäliekin eteen.
“Eiköhän Jääviilto ole opettanut sinulle missä paikkasi on”, Kaamoskukka sihahti hampaidensa välistä ja väläytti toiselle valkeaa purukalustoaan. Kolli nautti pienestä leikistä ja epämukavuuden tuottamisesta toiselle. Ei siitä mitään haittaakaan ollut, että Kylmäliekki oppisi tietämään oman paikkansa myös hänen seurassaan.
“Anteeksi, minä en kuullut? No, ei sen väliä. Arvaatko mitä minä kuulin? En ole varma kuka sen kertoi, se oli ehkä.. Hmm, Kalmakuu tai Sulkavirta… No, ei silläkään väliä. Minä nimittäin kuulin, että Kuolonklaanin reviirillä on nähty susi. Voitko kuvitella, susi! Ehkä jopa kolme”, Kaamoskukka kertoi ja hengähti dramaattisesti sanojensa päätteeksi. Kollilla oli vaikeuksia pidätellä nauruaan, mutta hän halusi tämän vedätyksen onnistuvan täysin. Ei Kuolonklaanin reviirillä ollut tietenkään havaintoja susista, Henkäystähti olisi varmasti kertonut asiasta yhteisesti.
“Mitä, oikeasti?” Kylmäliekki kysyi epäluuloisesti ja vilkuili ympärilleen mietteliäänä. Kaamoskukka nyökytteli ja kulki eteenpäin miettien seuraavaa siirtoaan.
“Henkäystähtikin piti asiasta kokouksen, mutta sinä olit silloin partiossa. Joten minä lupasin kertoa sinulle ja tässä sitä nyt ollaan. Hah, minä, Henkäystähden uusi neuvonantaja!” Kaamoskukka vitsaili ja nauroi omalle letkautukselleen. Pitihän sitä nyt hieman osata tunnelmaa keventää, Kaamoskukka tuumasi ja potkaisi pikkukiveä käpälällään.
“Kaamoskukka, minä en.. tuota, minä en usko, että meidän sitten kannattaa olla täällä kaksin. Jos Kuolonklaanin reviirillä liikkuu susia, ne tekevät meistä hakkelusta. Ihan totta, eikö meidän vain kannattaisi palata leiriin? Tarkoitan, arvostan että pyysit minua seuraksesi, mutta…” Kylmäliekki sopersi hermostuneena ja kollin turkin jokainen karva sojotti eri suuntaan. ‘Oi Kylmäliekki, sinä olet niin helppo’, Kaamoskukka ajatteli huvittuneena.
“Voi Kylmäliekki, ei meillä ole mitään hätää! Minä olen Kuolonklaanin paras taistelija, kyllä minä muutamat sudet hoitelen! Mutta ihan totta, emme me heihin törmää”, kolli naukaisi huolettomasti ja venytteli selkäänsä. Kollilla oli harvoin jumeja, hän piti huoltaan lihaskunnostaan ja liikkuvuudesta. Se oli yksi hänen valttikorteistaan.
“No, jos sinä niin sanot, mutta..”, harmaaturkki epäröi, mutta ei enää sanonut mitään, vaan seurasi Kaamoskukkaa Hehkulammen kupeeseen. Nyt oli aika laittaa suunnitelma toden teolla käyntiin.
“Tule, mennään Kivikukkulalle! Siellä on kauniit maisemat tähän aikaan lehtisateesta”, Kaamoskukka päätti ja lähti jälleen Kylmäliekin edellä. Kaamoskukka jolkotteli nopein ja kepein askelin kohti Kivikukkulaa. Hän tiesi, että sieltä lähti onkalo mikä johtaisi Kuuluolaan. Kolli virnuili omahyväisesti, Kylmäliekki pääsisi pian tutustumaan Kuuluolan seinämiin…
“Täällä ollaan, eikö olekin upeat maisemat? Ja voi, tämä tuulenvire täällä! Uskomaton, hivelee juuri sopivasti viiksiäni”, Kaamoskukka huokaisi tyytyväisenä ja räpäytti silmiään.
Räks, Kaamoskukka astui salakavalasti oksan päälle ja käännähti säikähtäneenä Kylmäliekkiä kohti. Kolli säikähti, mutta kolli ei ollut varma johtuiko se äänestä vai hänen yllättävästä liikkeestä.
Suunnitelman ensimmäinen vaihe.
“Hetkinen, kuulitko sinä tuon? Ja voi ei.. Haistatko tämän löyhkän?” Kaamoskukka kuiskasi järkyttyneenä ja vanhempi soturi jäätyi. Kolli pystyi haistamaan Kylmäliekistä lähtevän pelon, säälittävää.
“Kylmäliekki, apua. Minä näen ne! Äkkiä, pakene, sinun pitää juosta piiloon. Äkkiä, tuonne, Kuuluolaan!!” Kaamoskukka kiljaisi ja tökki Kylmäliekkiä liikkeelle. Kylmäliekki yritti pälyillä ympärilleen, mutta nuorempu soturi ei antanut toiselle aikaa ajatella tai katsella ruskean värittämiä maisemia. Kaamoskukka oli kuullut, että Kylmäliekillä oli hyvin huono hajuaisti, joten hän hyödynsi sitä. Tuskin toinen olisi tositilanteessakaan susia haistanut.
“Pakene, Kylmäliekki! Minä hoidan tämän”, Kaamoskukka henkäisi Kylmäliekin piilouduttua tunneliin ja nuorikko teki muutaman pyrähdyksen.
‘Kaikki menee täydellisesti, niin hauskaa!’, Kaamoskukka ajatteli tyytyväisenä ja hymyili. Kylmäliekki oli ihastuttavan hyväuskoinen, vaikka todellisuudessa tummaturkkinen ei ollut aivan varma oliko Kylmäliekki oikeasti uskonut häntä vai oliko toinen jäätynyt hämmentyneisyydestä.
“Kylmäliekki, apua niitä on niin monta! Mutta minä hoidan ne kyllä!” Kaamoskukka huudahti ja teki taisteluliikkeitä ja -ääniä; tosin näkymätöntä vastustajaa vastaan. Kolli ajatteli, että ainakin hän sai hyvää harjoitusta, vaikka samalla hän muistutti itselleen, että ei hän sitä oikeasti tarvinnut. Hän oli täydellinen, hänen taitonsa, hänen ulkonäkönsä, persoonansa.. kaikki niistä olivat kuin Pimeyden metsän antama lahja. Mikään niistä ei kaivannut hiontaa.
“Auts, irti hännästäni! Te ette koske Kuolonklaaniin, nyt häivytte reviiriltämme!” kolli ärisi ja heittäytyi voimakkaasti maahan selälleen aiheuttaen tömähdyksen. Kaamoskukka ei ollut koskaan ennen nähnyt susia, joten hän ei tiennyt millaista ääntä ne pitäisivät. Hän oli kuullut, että ne muistuttivat koiria. Ja jos ne muistuttaisivat koiria, ne olivat varmasti todella suuria.
“Voi Kylmäliekki, heitä on niin monta! Onneksi sinä olet siellä”, Kaamoskukka huokaisi jälleen ja jakeli iskuja äänekkäästi muristen. Sen tehtyään soturi heittäytyi maahan makaamaan hiljaa. Kolli sukaisi muutaman kerran käpäläänsä ja makoili häntä viekkaasti heilahdellen. Hän mietti mitä hän tekisi seuraavaksi, ilmataistelu alkoi käydä Kaamoskukan mielestä tylsäksi ja itseään toistavaksi. Siispä Kaamoskukka hiipi hiljaa Kivikukkulan suuaukon lähelle. Kolli laskeutui taisteluasentoon ja odotti.
Suunnitelman toinen vaihe.
“Kaa-kaamoskukka, mitä siellä tapahtuu? Miksi on niin hiljaista?” Kylmäliekki sai sanotuksi hiljaisuuden laskeuduttua Kivikukkuloille.
“Ky-kylmäliekki. Ha-hae apua. Juokse, juokse leiriin”, Kaamoskukka korisi ja yski sanojensa päätteeksi. Hetken päästä Kylmäliekin tuttu pää kurkisti kolosta ja kun kolli oli lähes kokonaan taivasalla, Kaamoskukka loikkasi toisen selkään. Se sai Kylmäliekin kiljumaan pelosta ja pyristelemään Kaamoskukan otteesta irti. Kolli päästi Kylmäliekin otteestaan ja heittäytyi maahan nauramaan äänekkäästi. Hän ei ollut uskoa, Kylmäliekki oli oikeasti uskonut häntä! Tämä oli ihan mahtavaa, niin hauskaa. Kaamoskukka nauroi niin makeasti, että hänen siniharmaisiin ja viekkaisiin silmiin tuli kyyneleitä.
“Voi Kylmäliekki, sinä oikeasti uskoit! Ei täällä mitään susia ole, ei ole varmaan koskaan ollutkaan! Ja jos olisi ollut, en minä olisi mitään apua tarvinnut. Hoitelisin vaikka kokonaisen lauman vasemmalla käpälälläni”, Kaamoskukka nauroi, mutta vakavoitui.
Suunnitelman kolmas ja viimeinen vaihe.
“Mutta hetkinen, voi ei. Anteeksi Kylmäliekki, minä menin liian pitkälle. Voi ei, enhän minä edes tajunnut mitä minä tein! En olisi koskaan saanut lähettää sinua Kuuluolaan”, Kaamoskukka henkäisi järkyttyneenä ja tuijotti Kylmäliekkiä surullisin, vakavin silmin. Kollisoturin katseesta ei voinut päätellä mitään. Kylmäliekin koko olemus oli kuin lyödyllä kissalla. Kaamoskukka saattoi vannoa, että kollia hävetti, että hän oli mennyt vedätykseen. ‘Älä häpeä, olen vain klaanin uskottavin kissa’, Kaamoskukka ajatteli tyytyväisenä.
“Kaamoskukka, mitä.. Mitä sinä oikein puhut? Äh, kaamoskukka. Et.. et olisi saanut valehdella tälläisestä asiasta. Minä oikeasti pelkäsin, että sinulle on sattunut jotain. Mutta mitä sinä nyt selität, miksi Kuuluolassa ei olisi saanut käydä?” Kylmäliekki sopersi ja Kaamoskukka huomasi toisen suupielen nykivän. Kylmäliekkiä myös selkeästi ärsytti nuoremman soturin metkut.
“Siis, voi. Etkö sinä ole kuullut? Jos Kuuluolaan menee eikä ole valittu, tarkoitan päällikkö tai parantaja tai sellainen, Pimeyden metsä ki-kiroaa sinut. Erityisesti jos on puolikuu ja tänään kuu on puolillaan. Voi Kylmäliekki, olen niin pahoillani”, Kaamoskukka selitti ja laski päätään haikeana.
“Mitä, oletko nyt tosissasi? Vannotko, että sinä et huijaa? Minä en nimittäin ikinä ole kuullutkaan mistään tuollaisesta”, Kylmäliekki naukaisi todella epäuskoisena ja kulmat kurtussaan. Kaamoskukka nyökäytti kiilamaista päätään muutaman kerran.
“Olen pahoillani. En oikeasti olisi halunnut satuttaa sinua, mutta minä en muistanut tätä. Sinuna minä viettäisin viimeiset hetkesi läheistesi kanssa. Eikö sinulla ole poikakin?” Kaamoskukka kuiskasi ja kosketti toista varovaisesti kuonollaan. Kylmäliekillä ikävä kyllä oli jälkikasvua, nimittäin hiirenaivoinen Susimieli, joka oli Kylmämieltäkin typerämpi tapaus. Kaamoskukasta Susimieli oli henkisesti aivan pennun tasolla. Sen takia Susimielen säikyttely oli tylsää, toinen vain alkoi itkemään tai sitten ei tajunnut mitään.
“Kaamoskukka, ku-kuinka sinä saatoit? Sinun olisi pitänyt ajatella ennen kuin lähetät minut tuohon luolaan! Mi-minun pitää nyt mennä”, Kylmäliekki sopersi järkyttyneenä ja lähti kulkemaan hitain, laahaavin askelin kohti leiriä. Siinä vaiheessa Kaamoskukka ei voinut enää pidätellä itseään.
“Menit lankaan, toistamiseen! Älä viitsi Kylmäliekki, ei Pimeyden metsä tuollaisesta ketään kiroa”, Kaamoskukka räkätti naama virneeseen vääntyneenä ja loikki päästäkseen toisen vierelle. Kylmäliekin kasvot olivat vakavat ja tympääntyneet.
“Kaamoskukka, tämä ei ole hauskaa”, Kylmäliekki sai sanotuksi ja vilkaisi klaanitoveriaan inhaantuneena.
“Älä viitsi, en ole aikoihin nauranut näin makeasti! Kylmäliekki, voisiko asia olla kuitenkin niin, että sinä et vain ymmärrä huumoria? Tämä nimittäin oli äärimmäisen hauskaa, usko pois”, Kaamoskukka hykerteli virnuillen ja pukkasi toista kylkeen. Kylmäliekki astui muutaman askeleen poispäin Kaamoskukasta ja tuijotti Hehkulampea kivikasvoisena.
Kaamoskukka huokaisi, tämä leikki alkoi käydä hieman tylsäksi. Ehkä hänen pitäisi keksiä jotain muuta. Ehkä Hilleripilvi oli jo palannut leiriin ja hän voisi kertoa suosikkikollilleen päivän uutiset! Olihan tämä vedätys ollut koko lehtisateen paras.
KP-boosti käytössä
