Liekkitassu
Kirjoittaja: Pyry
Viilsin hännälläni ilmaa ärtyneenä Mahlahallan kysessä, mitä olin hänelle sanonut. Hän ei tosiaan ollut parhaimmassa kunnossa pitääkseen minulle harjoituksia.
”Sanoin, että voimme ihan hyvin mennä sinne kävelylle”, toistin peittelemättömän ärsyyntyneenä siitä, kun minua ei oltu kuunneltu. ”Et sinä harjoituksiakaan kykene minulle pitämään, sen huomaa sokea ja kuurokin!”
Lähdin häntä pystyssä tassuttamaan kohti leirin uloskäyntiä sen kummemmin ajattelematta, olinko ollut hieman turhan koppava mestarilleni. Käännyin silti katsomaan lapani yli, raahautuiko Mahlahalla perässäni vai oliko hän jäänyt vain istumaan ja tyhmänä toljottamaan minun menoani. Sieltä hän oli kuin olikin tulossa. Tuhahdin ja jatkoin reippaasti kulkuani leirin ulkopuolelle asti. Lysähdin istumaan parin ketunmitan päähän sisäänkäynnistä, kun Mahlahallaa ei heti näkynyt.
*Sinähän se olisit vapaapäivän tarpeessa enkä minä*, ajattelin tuijottaessani tiiviisti sisäänkäyntiä.
Kun kermanvärinen kolli saapui ulos, nousin seisomaan ja lähdin enempiä kyselemättä kulkemaan menosuuntaamme – olihan Mahlahalla luvannut, että minä saisin johtaa kulkuamme, jos menisimme kävelylle. Hän ilmestyi kulkemaan vierelleni. Vilkaisin soturia syrjäsilmällä; hän vaikutti olevan täysin omissa ajatuksissaan, niin kuin oli hetkeä aiemminkin ollut, minun nähdäkseni. Hän oli puhunut ystävästään Lauhalaukasta ääneen – kaiketi ajatuksissaan – ja siitä, kuinka tämä oli mennyt kaksijalkojen luokse yrityksenään häätää ne pois. Kaksijalat kai liittyivät Lauhalaukan katoamiseen jotenkin. Mahlahalla paljasti myös, ettei ollut saanut nukuttua sen jälkeen, kun tämä hänen ystävänsä oli kadonnut. Siksi kolli kai olikin niin sekaisin. En kuitenkaan täysin ymmärtänyt tuollaista… Kuinka joku voi olla niin tärkeä, että hänen menetyksensä vie yöunetkin? Joka tapauksessa annoin Mahlahallalle mielessäni luvan olla väsynyt ja sekaisin – vain tämän kerran. Tämän kerran vain siksi, ettei minun koulutukseni kärsisi tulevina päivinä.
Suuntasin kulkuni kohti Hehkulampea. Ajattelin, että ehkä Mahlahallakin hieman piristyisi siellä ja kykenisi kenties opettamaan minulle jotakin. Vaikken minä niin kenenkään piristymisistä välittänytkään, tietenkään. Ja jos totta puhuttiin, en ollut tänään yhtään sen kiinnostuneempi koulutuksestani kuin Mahlahallakaan. Tämähän siis meni melkein kuin vapaapäivästä, jota tuo kollikin oli ehdottanut. Ja enemmän kuin hyvin tällainen sopi minulle – vain käveleminen eteenpäin ihan hiljaa, puhumatta yhtikäs mitään. Mahlahalla sai olla omissa maailmoissaan, kunhan hän antoi minun olla omissani.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme Hehkulammelle. Tassutin sen rantaan ja kumarruin latkimaan muutaman suullisen raikasta, virkistävää vettä. Sitten asetuin vain kyljelleni ja vilkaisin Mahlahallaa.
”Kun nyt kerta et ole kykeneväinen pitämään minulle harjoituksia, voimme yhtä hyvin vain olla täällä”, mau’uin viileästi. ”Surkuttele sinä vaikka sitä Lauhalaukkaa jos luulet siitä olevan jotakin apua.” Katsahdin häntä jäisin silmin. ”En tosin usko, että hyödyt siitä mitenkään, mutta ainahan sitä voi kissa kokeilla.”
Laskin pääni käpälien päälle ja suljin silmäni sekä samalla korvani kaikelta, mitä en ollut kiinnostunut kuulemaan – muun muassa Mahlahallan puheelta. Hetken päästä kuitenkin kohotin päätäni ja katsahdin kermanväristä mestariani.
”Millainen hän oli?” kysyin viileästi, vaikka eihän minua niinkään kiinnostanut. Halusin vain kuunnella jotain muutakin kuin vain omia ajatuksiani pääni sisällä. ”Se ystäväsi, tarkoitan. Lauhalaukka?”
//Mahla?
445 sanaa
Mitenhän se näitte juttu sit lähtis käyntii? Meneeks Mahla ihastuun Liekkiin vai miten 😀
