Rosmariinitassu
Kirjoittaja: Saaga
Huoli velloi sisälläni ja katsoin Lepakkohuutoa. Silmäni kostuivat. EI, EI NYT!! Räpyttelin niitä ja käänsin katseeni pois. Haukkasin omaa hiirtäni.
“Hei, mikä hätänä?” Lepakkohuuto kysyi. Hänen äänensä ei ollut lempeä. Enemmänkin kankea.
“E-ei mikään”, sanoin ääni täristen, kun olin nielaissut palan, jonka olin haukannut.
“Okei. Olen todella huolissani sinusta. Ensin sanot, että parantajat sanovat, että sinulla on pieni tulehdus ja nyt irvistelet tässä kuin joutuisit haistelemaan jotain hiirensapen ja ulosteen sekoitusta. Etkö voi vain myöntää olevasi loukkaantunut vaikka se saisi sinut näyttämään heikolta?” nau’uin epätoivoisesti piipittävällä äänellä. Olisin halunnut huutaa mutta en fyysisti pystynyt.
“En kestä menettää sinua vain tälläisen tyhmän haavan tulehtumisen takia. En halua menettää kaikkia. Et saa kuolla. Ymmärrätkö? Se olisi kauhean itsekästä”, naukaisin ja söin lisää hiirtä. Mussutin sitä kuin olisin sillä päässyt eroon huolestani. Nielaisin nyyhkyttäen hiljaa. Yksi yksinäinen kyynel vierähti poskeltani, kun ajattelin emoa. En todellakaan halunnut menettää Lepakkohuutoa samanlailla kuin häntä. En ikinä, IKINÄ, haluaisi osallistua hänen valvojaisiinsa käydä hänen haudallaan iltaisin. En ainakaan vielä. Enkä halunnut ajatella, että sellainen aika tulisi, että minun olisi pakko. Mieluummin kuolisin.
//Lepa?
