Pyörrepentu
Kirjoittaja: Ruska
”Tule vain!” Hihkaisin innoissani. ”Olemme sammalpalloa ja Toivepentu on keskellä ensin!” Toivepentu nyökkäsi Lumikkoviikselle ja hymyili. Isä heitti pallon emolle ja, kun hän oli heittämässä sitä Lumikkoviikselle Toivepentu jatkaisi heiton loikalla. Toivepentu nappasi pallon ilmasta, ja näytti hyvin ylpeältä itseensä. ”Emo on nyt keskellä!” Toivepentu huudahti pallon takaa.
”Olitpa taitava, sinusta tulee hyvä oppilas.” Emo sanoi ylpeästi, kun Toivepentu otti hänen paikkansa piirissä. Veljeni hymyili ylpeästi ja heitti pallon, minua kohti. Hyppäsin ja nappasin pallon, emo ei saanut palloa tällä kertaa.
”Jee! Sain pallon!” Hihkuin iloisesti ja aion heittää sen isälle. Heitin pallon kaikilla voimillani, ja isä nappasi sen taitavasti. Isä hymyili ylpeästi, röyhistin rintaani ylpeänä, isän pitää olla ylpeä minusta! Isä heitti pallon Lumikkoviikseä kohti, mutta emo katkaisi heiton ja nappasi pallon. Emo näytti voitonriemuiselta, kun hän mene usän paikalle piiriin. Nyt emo heitti pallon Lumikkoviikselle, ja naaras nappasi sen. Lumikkoviiksi katsoi hetken meitä molempia, hän jai mietti minne heittää seuraavaksi. Hän heitti pallon minulle, ja otin sen kiinni nopeasti. Nyt halusin heittää Toivepennulle, heitin pallon, mutta isä nappasi sen. Katsoin häntä hiukan pettyneenä, mutta kävelin keskelle.
”Ei se mitään, ei aina voi onnistua.” Emo sanoi lohduttavasti. Hymyilin hänelle piristyneenä ja keskityin palloon. Isä heitti pallon emolle, hyppäsin ylös, murra vain jynteni koski palloa. Luulin että tämä olisi helpompaa. Emo heitti Toivepennulle, ja tällä kertaa en osunut palloon lainkaan. Toivepentu heitti pallon Lumikkoviikselle, ja en osunut palloon vieläkään. Aloin jo menettämään malttini, mutta joskus vain täytyy kestää. Lumikkoviiksi heitti pallon isää kohti, hyppäsin niin korkealle kuin pystyin, ja bappasin pallon. Hymyilin ylpeänä.
”Lumikkoviiksi menee nyt keskelle!” Sanoin iloisesti ja hypin ylös ja alas.
”Nyt lopetetaan, olette jo varmasti väsyneitä.” Emo sanoi lempeästi. Pudistimme päitämme, minulla ei ollut yhtään väsynyt olo.
”Jos nyt kuitenkin kerron tarinan tässä välissä, niin voitte hengähtää. Jatketaan leikkimistä sen jälkeen.” Emo sanoi ja istahti maahan. Kävelimme emon viereen, isä ja Lumikkoviiksikin tulivat kuuntelemaan emoa.
”Kerron tarinan, jonka isänne kertoi minulle joskus. Kun olimme vielä oppilaita. Olimme jo silloin rakastuneita toisiimme, mutta nyt tarinaan. Tämä ei ole täysin samanlainen tarina, kerron sen minkä muistan. Olettteko koskaan nähneet tähtiä? Tähdet ovat kissojen henkiä, kun uusi tähti syttyy, maailmaan syntyy uusi kissa, kun se sammuu, joku kissa on kuollut. Valitettavasti en muista enempää, siitä on niin kauan.” Emo kertoi ja hymyili.
”Minä muistan kun kerroin sen sinulle.” Isä sanoi rakastavasti ja kosketti emon kuonoa omalla kuonollaan.
”Meidän täytyy mennä syömään, minulla on nälkä.” Emo sanoi meille ja nuolaisi huuliaan nälkäisesti. Katsahdin innokkaana Toivepentua.
”Saadaanko maistaa riistaa?” Veljeni aneli ja hymyili herttaisesti. Emo, isä ja Lumikkoviiksi vilkaisivst toisiaan.
”No, kai te voitte maistaa, mutta teidän pitää juoda vielä maitoa.” Isä sanoi ja käveli riistakasalle. Katselin kun isä kantoi eteemme hiiren, he söivät kolmistaan jänistä.
”Jos ette tahdo syödä sitä, niin minä voin syödä sen.” Lumikkoviiksi sanoi suu täynnä kania. Haistoin hiirtä, se haisi oudolle.
”Kumpi maistaa ensin?” Kysyin Toivepennulta ja haistoin hiirtä uudestaan.
//Toive?
