Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Aaltosalaman hymy, vaikkakin vaisu, sai minutkin hymyilemään hiukan.
”Toivon samaa”, vastasin vakavasti. Kuolonklaanin menestyminen tekojemme seurauksena olisikin ainoa lohtuni. En halunnut, että nuo kissat tai Punatähti olisivat kuolleet turhaan. Kuolonklaanista olisi pakko tulla vahvempi Henkäysvarjon johdolla; se, että me olisimme olleet väärässä, ei ollut vaihtoehto.
Astelin takaisin leiriin Aaltosalama kannoillani. Toivoin, että olin saanut edes hiukan piristettyä soturia. Tietenkään en voinut olettaa hänen olevan kunnossa tuosta vain, sillä se, mitä olimme kokeneet, varmasti kummittelisi naaraan mielessä vielä kauan. Kuten minunkin mielessäni.
Isäni oli hakenut henkensä ja nykyään hänet tunnettiin Henkäystähtenä. Minulta veisi aikani tottua uuteen nimeen, mutta pidin siitä. Aina, kun sanoin hänen päällikkönimensä ääneen, tunsin oloni ylpeäksi. Nyt kun Henkäystähti käyttäytyi lämpimämmin minua kohtaan, saatoin olla tyytyväinen siitä, että juuri hän oli isäni – olin päällikön poika. Olin jopa toivonut, että hän nimittäisi minut varapäällikökseen, vaikka jälkikäteen ajateltuna ajatus tuntui aika pentumaiselta. Kuolonklaanissa oli paljon minua kokeneempia sotureita, kuten Pimentovarjo, jonka Henkäystähti oli nimittänyt varapäällikökseen.
Henkäystähti oli myös kertonut klaanille ennustuksesta, jonka oli muka saanut Pimeyden metsältä. Hänen liittolaisenaan tiesin, että kaikki oli valetta. Oli tuntunut väärältä istua klaanilaisten joukossa teeskennellen tietämätöntä samalla kun erakkosyntyiset menettivät oikeuksiaan. En pitänyt tästä, mutta en voisi asettua isääni vastaan. Jos sanallakaan ilmaisisin olevani hänen juoniaan vastaan, saisin heittää hyvästit hänen luottamukselleen. Minun olisi vain pidettävä suuni supussa ja oltava tyytyväinen siihen, ettei tämä syrjintä kohdistunut minuun. Tai keneenkään josta välitin.
Sivusta katsominen kävi kuitenkin koko ajan vaikeammaksi. Eräänä päivänä metsästyspartio toi synkkiä uutisia: Toivetassu oli karannut partiosta ukkospolulle ja jäänyt hirviön alle. En ollut koskaan oikeastaan tuntenut oppilasta, mutta hänen tapauksensa painoi silti sydäntäni. En voinut nimittäin olla ajattelematta, että Toivetassu oli kenties halunnut karata klaanin erakkovastaista ilmapiiriä ja politiikkaa. Se ei ollut lainkaan mahdoton ajatus: oppilaan isä oli Mäyräkynsi, entinen erakko, joten myös Toivetassu oli ajettu Kuolonklaanissa ahtaalle. Olin toivonut, ettei kukaan enää joutuisi kuolemaan isäni suunnitelmien vuoksi, mutta tietenkään se ei ollut mahdollista. Eikä Toivetassu jäisi viimeiseksi uhriksi, kuten saisin pian huomata.
Kuolonklaanilaiset olivat hetken saaneet sulatella näitä suru-uutisia, kun joku tömisteli vihaisesti leirin aukion halki Henkäystähden luo – Mäyräkynsi. Kollin kasvoilta paistoi niin viha kuin suru poikansa puolesta. Monet tuntuivat syyttävän Höyhenhallaa Toivetassun kuolemasta, sillä hän oli ollut oppilaasta vastuussa, mutta Mäyräkynsi selvästi kohdisti raivonsa kenties ansaitsevampaan kohteeseen.
”Henkäystähti!” Mäyräkynsi karjaisi ja yllätyin hiukan normaalisti hiljaisen kollin purkauksesta. Selvästi hänen poikansa menettäminen oli saanut soturin pois tolaltaan. En ihmetellyt. ”Toivetassu on kuollut, ja se on yksinomaan sinun syytäsi!”
Henkäystähti ei värähtänytkään, kun suurikokoinen kolli pysähtyi kyljet kohoillen hänen eteensä. Mäyräkynsi näytti siltä, että oli valmis repimään turkin päällikön yltä. Hän liikkui vaarallisilla vesillä: Kuolonklaanissa päällikön arvostelu oli jyrkästi kielletty ja kaiken kukkuraksi Mäyräkynsi oli entinen erakko. Henkäystähti olisi tuskin epäröinyt tarttua tilaisuuteen ajaa erakkosyntyinen soturi klaanista, vaikka hänen rikkeensä olisi ollut pienempi. Jos Mäyräkynsi jatkaisi päänsä aukomista, hän ei välttämättä selviäisi pelkällä karkotuksella.
”Minä tiedän, että hän karkasi ukkospolulle sinun ja uusien sääntöjesi takia”, Mäyräkynsi murisi ja väläytti hampaitaan harmaalle päällikölle. ”Ilman sinua minun poikani olisi vielä elossa. Kuinka voit olla noin julma?”
Henkäystähti pudisti päätään. Halusin ajatella, että isäni tunsi hiukan myötätuntoa Mäyräkynttä ja tämän perhettä kohtaan. Toivoin, ettei hän ollut ainakaan tyytyväinen Toivetassun kuolemaan, vaikka tämä olikin ollut puoliksi erakko.
”Mäyräkynsi, otan osaa menetykseesi”, päällikkö sanoi vakavasti ja nyökkäsi kookkaalle soturille. ”Emme kuitenkaan voi tietää, miksi Toivetassu juoksi ukkospolulle. Ja nämä muutokset ovat tarpeellisia. En todellakaan halunnut joutua tekemään mitään tällaista, mutta minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Ymmärrän, että sinä ja muut erakkotaustaiset olette tyytymättömiä tilanteeseenne, mutta tämä on Kuolonklaanille parhaaksi.”
”Tyytymättömiä?” Mäyräkynsi tuhahtaen. ”’Tyytymätön’ ei ollenkaan riitä kuvaamaan minun tuntemuksiani! Sinä itse tulet tuhoamaan Kuolonklaanin ennen kuin kukaan erakkosyntyinen ehtii sitä tekemään! Olet surkea päällikkö, Henkäystähti. Sinä eriarvoistat klaaniamme, eikä siitä seuraa mitään hyvää.”
Henkäystähti siristi silmiään.
”Vihjailetko jotain?” hän kysyi muristen. Ilmapiiri leirin aukiolla oli jännittynyt; kaikkien katseet olivat kääntyneet Henkäystähteen ja Mäyräkynteen. Kenties soturi voisi vielä pelastaa nahkansa, jos valitsisi sanansa huolellisesti.
”En usko, että olen ainoa, joka on ”tyytymätön tilanteeseen”. Jos kuvittelet, että aiomme vain hyväksyä sinun typerät sääntösi, olet väärässä”, Mäyräkynsi vastasi sihahtaen ja sinetöi kohtalonsa. Tiesin, ettei Henkäystähti voisi vain jättää Mäyräkynnen sanoja huomiotta. Soturi oli osoittanut olevansa valmis kapinoimaan, eikä hän missään nimessä saisi inspiroida muita. Isäni oli osoitettava muille erakkoverisille, ettei tällainen käytös ollut sallittua.
En siis ollut yllättynyt, kun Henkäystähti odottamatta viilsi Mäyräkynnen kaulaa. Kuulin kuolonklaanilaisten järkyttyneet huudahdukset ennen kuin näin veren alkavan roiskua maahan ammottavasta haavasta erakkosyntyisen soturin kaulassa. Kollin silmät olivat laajentuneet järkytyksestä: hän tuskin oli odottanut, että Henkäystähti menisi näin pitkälle. Mäyräkynsi katsoi hetken päällikköä henkeään haukkoen ja kaatui sitten maahan tämän eteen. Siirsin katseeni muualle, jotta en näkisi hänen inhottavasti kouristelevaa kehoaan, mutta kuulin silti kollin korisevan äänen, kun hän yritti samaan aikaan kirota Henkäystähteä ja anoa apua sivustakatsojilta. Mäyräkynttä ei kuitenkaan enää voinut pelastaa, vaikka joku olisikin uskaltanut asettua Henkäystähteä vastaan. Hänen kehonsa nyki vielä hetken ennen kuin hiljaisuus lankesi aukiolle. Mäyräkynnen vihreät silmät tuijottivat eteenpäin lasittuneina kun hän veti viimeisen henkäyksensä.
Henkäystähti katsoi soturin ruumista kylmästi eikä vaikuttanut siltä, että Mäyräkynnen tappaminen olisi ollut mitään muuta kuin pieni vaiva. Hän nosti pian terävän katseensa kuolonklaanilaisiin.
”Toimikoon tämä erakkosyntyisille muistutuksena sekä Kuolonklaanin säännöistä että paikastanne klaanissamme”, päällikkö murahti viileästi. ”En hyväksy tällaista käytöstä. Minä en aio antaa kenenkään teistä tuhota Kuolonklaania, joten nämä säännöt ovat paikallaan. Hyväksykää ne mukisematta tai kärsikää seuraukset.”
Painava hiljaisuus aukiolla jatkui, sillä kukaan ei uskaltanut nousta Henkäystähteä vastaan. Minä en ollut muita rohkeampi, enkä oikeastaan edes halukas vastustamaan häntä. Tietysti oli kamalaa, että Mäyräkynsi oli kuollut tuolla tavalla. Mutta oikeastaan se oli hänen oma vikansa. Henkäystähti oli antanut hänelle tilaisuuden kävellä pois tilanteesta, mutta soturi ei ollut tarttunut siihen. En kuitenkaan ollut varma, olisinko itse pystynyt päällikkönä moiseen tekoon.
