Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Sujahdin läpi piikkihernetunnelin leiriin kantaen elotonta hiirtä hampaissani. Olin onnekseni onnistunut saamaan sen kiinni. Se oli ollut jo valmiiksi vahingoittunut ja täten helpompi napata. Sitä en kyllä maininnut metsästyspartion muille jäsenille, joilla oli ollut huonompi tuuri saalistuksen suhteen. Lehtikato ja sen mukanaan tuoma kylmä viima ja jäiset huurteet, joilla oli tapana porautua läpi turkin aina syvälle sisimpäämme asti, oli säikäyttänyt suurimman osan riistasta piiloihinsa koloihin maan alle. Monet aikaisemmin reviirillä pyrähdelleistä linnuista taas olivat häipyneet Kuolonklaanin alueelta jonnekin muualle, mihin ikinä ne matkasivatkaan lehtikadon ajaksi. Niitä alkoi olemaan yleensä vasta hiirenkorvan aikaan enemmän, joten kaipa ne jostain aina palasivat takaisin. Sitten oppilasaikojeni olin kehittynyt saalistuksessa eteenpäin ja pystyin sanomaan olevani paljon aikaista parempi, vaikka mielsinkin itseni melko kehnoksi sillä osa-alueella. Vaikka olinkin nauttinut olostani soturina pitkän tovin, kuuluin silti edelleen yksiin klaanin nuorimmista sotureista. Siispä pönkitti edelleen itsetuntoa tuoda klaanille riistaa tällaisina aikoina, kun sitä ei todellakaan ollut paljoa tarjolla, ja kun tiesin, miten huono tilanne yleensä tähän aikaan oli.
Kiikutin hiiren tuoresaaliskasan täytteeksi yhdessä partion johdossa olleen Jokimielen kanssa, joka hänkin oli saanut napattua riistaa kynsiinsä. Nyökkäsin tummanruskealle naaraalle pikaisesti hyvästiksi, ja suuntasin seuraavaksi oppilaiden pesää kohti. Tuoresaaliskasa huusi tyhjyyttä, ja tiesin monen muun tarvitsevan riistaa enemmän kuin minä, jonka vuoksi en normaaliin tapaani jäänyt aterioimaan partion jälkeen. Vatsani kyllä kurni, mutta liikkeessä nälkä unohtuisi. Myöhäisemmät partiot saattaisivat olla onnekkaampia saalistuksen suhteen, joten voisin huolehtia vatsan täytteestä myöhemminkin.
Punatähti oli suonut minulle ensimmäisen oppilaani koulutettavaksi, Järkäletassun. Hän oli Kuolonklaanin tuorein oppilas. Oppilaiden määrä oli kasvanut viime aikoina. Varsinkin, kun klaaniin oli tullut koeajalle kaksi erakkoa. Moni suhtautui klaanin ulkopuolisiin varauksella, mutta itse en kokenut asiaa ihan niin suurelta kannalta. Ensinnäkin heitä oli vain kaksi. Mihin tekoihin kaksi kissaa pystyisi Kuolonklaania vastaan? En jaksanut uskoa, että erakoista olisi minkäänlaista haittaa Kuolonklaanille. En siltikään voinut sanoa suhtautuvani täysin avoimesti heihin. Sellaista luottamusta ansaitsi harvoin kukaan, vielä harvemmin heidän kaltaisensa. Oli kai minulla sen tähden jonkinlaiset epäilykset heidän suhteensa.
Kerrottuani Järkäletassulle harjoittelevamme tänään taistelua, lähdin edeltä suuntaamaan ulos leiristä. Aikaisempi partio oli saanut jäseneni vetreiksi, joten jaksoin vielä liikkua normaalilla nopeudella, vaikka en mikään nopein kissa ollutkaan. Soturioppilaalla oli hivenen vaikeuksia pysyä perässäni, ja huomasin nopeuden kuuluvan hänen heikompiin puoliinsa. Sitä olisi toki helppo kehittää. Olin itsekin ollut hitaamman puoleinen liikkuessani entisen mestarini Pimentovarjon perässä, mutta naaras oli aina laittanut minut koville ja kehittänyt kuntoani, ja samalla myös nopeuttani. Oli mielenkiintoista päästä soveltamaan entisen mestarini oppeja uusilla variaatioilla Järkäletassulle. Halusin onnistua hänen koulutuksessaan, ja olinkin tyytyväinen päästessäni opettamaan hänelle tänään taistelun alkeita. Taistelutaidot kuuluivat ehdottomasti omiin vahvuuksiini, joten minulla olisi varmasti paljon annettavaa perässäni kulkevalle mustanharmaalle kollille.
Järkäletassu oli törmännyt minuun ja muksahtanut lumeen. Ei oppilaalle varmaan ollut helppoa pysyä perässäni tällaisessa maastossa, nyt kun lumipeite oli vaikeuttamassa asiaa. Hän kuitenkin sai minut huohottaen kiinni ja päätyi jatkamaan matkaa vierelläni. Olin ollut aikaisemmin oppilaalle jo tiukempi, joten en viitsinyt ärähtää tätä takaisin taakseni, vaan annoin hänen jatkaa matkaa rinnallani. Joku muu mestari olisi saattanut ottaa tällaisen käytöksen jo itseensä, mutta pyrin olemaan edes jollain tasolla ymmärtäväinen oppilasta kohtaan. Järkäletassun ollessa ensimmäinen oppilaani, minulla ei ollut vielä tiettyä kaavaa mestariudesta, jota voisi noudattaa.
Olin aikalailla valmis pysähtymään, sillä paikka oli hyvä harjoitteluun, kun kasvoihini lensi kasa lunta. Se ehti osua silmiini, eikä kylmä tuntunut mukavalta nenänikään päällä. Ravistelin päätäni karistaakseni pöllämystyneenä lumihiutaleet pois turkistani. Kesti hetki tajuta, että lumi oli lähtöisin Järkäletassun käpälästä. Mitä tämä oppilaan rääpäle oikein meinasi tuollaisella käytöksellä? Siristin silmiäni kohdistaen tuiman katseeni suoraan kollioppilaan sinisiin silmiin.
“Tee tuo vielä uudestaan niin joudut raahautumaan Hehkuaskeleen vastaanotolle”, sanoin istahtaen alas. Ääneni oli tyyni, kuten olemuksenikin kiepauttaessani häntäni etutassujeni päälle. Järkäletassu sai kiittää onneaan, että juuri minä olin hänen mestarinsa. Jos kolli olisi tehnyt vastaavan Jääviillolle, tuskin oppilas olisi enää maankamarallakaan nelintassuin. Tuskin kovinkaan moni mestari olisi katsellut tuollaista tekemistä kauaa. Olin itse kuitenkin töpeksinyt useastikin oppilasaikani, jonka vuoksi osasin suhtautua käytökseen paremmin. Mieleni sopukoista kaivautui esiin muisto joka hiirenkorvan aikaisista suurista harjoituksista, joissa olin todella epäonnistunut ja tuottanut pettymyksen niin mestarilleni ja joukkuetovereilleni kuin itsellenikin. Sen jälkeen oppilasaikani oli ollut yhtä näytönpaikkaa, joka oli osaltaan myös verottanut kykyäni keskittyä tekemiseeni kunnolla. Sellaisen yli pääseminen oli vaatinut jonkin aikaa, mutta nykyään tunsin arvoni paremmin. Järkäletassulle en halunnut samanlaista olotilaa harjoitteluihin, sillä se saattoi syödä omia kykyjä. Niinpä ajattelin sivuuttaa kollin typerän ja ajattelemattoman käytöksen, ja keskittyä taisteluharjoitusten aloittamiseen.
“Harjoittelemme ilman kynsiä”, ilmoitin noustessani samalla ylös, kun Järkäletassu vastasi ymmärryksen merkiksi. “Aloitetaanpa sitten.”
Pimentovarjo oli joskus aikoinaan opettanut minulle taistelun perusteita samaisessa paikassa. Toisaalta ensimmäisen oppituntini olin saanut Sähkötuholta, joten taisteluharjoitukset harvoin olivat tuntuneet alkuvaiheessa kovin haastavilta mestarini seurassa.
“Menen hieman kauemmas ja sinun tehtävänäsi on hyökätä. Tyyli on vapaa”, selitin nopeasti ja astelin kauemmas oppilaastani. Järkäletassu muistutti ruumiinrakenteeltaan paljon itseäni, sillä hän oli myös melko suurikokoinen. Vasta oppilasikänsä alkuvaiheilla ollessaan kolli ei ollut vielä täysissä mitoissaan, mutta oli hän ehdottomasti oppilaiden pesän suurimpia. En tiennyt tulisiko Järkäletassu ohittamaan koskaan minua lihasmassassa, sillä kuuluin klaanin suurimpien kissojen joukkoon. Sai nähdä. Uskoin tämän takia kollin juuri käyttävänkin voimaa hyökkäyksessään, sillä nopeus ei ollut toisen vahvimpia puolia. Voima voimaa vastaan minun oli hyvin helppo varautua. Ketterät vastustajat olivat taas itselleni kaikista ovelampia vastuksia kuin pelkästään raaka voima.
Järkäletassu näytti pohtivan hetken hyökkäystaktiikkaansa, kunnes tämä lähti syöksymään kohti. Kolli oli riittävän fiksu siihen, ettei hän edes yrittänyt hyökätä edestäpäin, jonka olisin melko varmasti pystynyt estämään. Oppilas tajusi ehkä itsekin, ettei hänen taitotasonsa riittäisi vielä moiseen tai sitten päättelyketju oli irrallinen. Järkäletassu kiersi sivulleni ja yritti hyökätä kylkeäni vasten ehkäpä aikeenaan kaataa minut maahan. Nopeutensa ja ketteryytensä vuoksi kolli ei onnistunut, ja pääsin sujahtamaan pois tämän edestä. Oppilas tömähti tassut edellä lumikinokseen, jolloin itse hyökkäsin tämän selkään. Nousin nopeasti ja otin muutaman askeleen taaksepäin Järkäletassusta.
“Hyvä yritys, jos yrityksesi oli alkaa taas leikkimään lumisotaa. Uudestaan!” hymähdin mustanharmaalle kollille. En antaisi vielä hänelle ohjeita, vaan halusin antaa toiselle aikaa ymmärtää itse ja toimia. En uskonut, että Järkäletassu saisi tällä kerralla vielä minua yllätetyksi, mutta hän saattaisi oivaltaa itselleen toimivia tapoja. Saada parempaa kuvaa heikkouksista ja vahvuuksistaan. Minun yllättämiseksi kolli vaatisi kuitenkin vielä paljon harjoittelua. Huomasin kuitenkin heti hänen ensimmäisestä yrityksestään, että Järkäletassu oli omassa elementissään. Hän käytti jo taitavasti aivojaan toimiessaan, eikä hänen ensimmäinen yrityksensä ollut mitenkään huono ensimmäiseksi. Selvästi soturioppilaalta löytyi luonnollisesti jonkinlaista tekniikkaa ja ajatusta taisteluun liittyen.
Asetuin tukevaan asentoon ja kohdistin katseeni Järkäletassuun, joka valmistautui yrittämään uudestaan.
// Järkäle?
// 1031 sanaa
