Rosmariinikynsi
Kirjoittaja: Saaga
Kikatin minun ja kumppanini vitsailulle. Hänen kanssaan sai aina nauraa. Naurulle ei vain tullut loppua. Ennen kuin sille sitten tuli loppu. Kuolema vei tällä kertaa Kärppämyrskyn. Olihan sillä aina ollut uhreja aina toisinaan, mutta nyt kissojen sairastuttua tiesin varautua ja pitää silmällä lähimmäisiäni. Istuin pää roikkuen alhaalla leirin keskustassa. Kärppämyrskyn ruumis oli hetken ollut siinä, jotta sain hyvästellä hänet parin muun kissan joukossa ja sitten se oli viety haudattavaksi. Olin vain jäänyt istumaan, sillä en tiennyt parempaakaan tekemistä.
“Rosmariinikynsi”, Pikkukaaoksen nauku sai minut nostamaan pääni sekä väsyneen katseeni.
“Mitä?” kysyin hämmentyneenä.
Naaras, joka sattui myös olemaan isoemoni ei ollut juurikaan puhunut minulle sitten… sitten emon kuoleman.
“Otan osaa. Kärppämyrsky taisi olla sinulle tärkeä”, tummanruskea soturi totesi.
“Niin kai”, vastasin edelleen hieman hämmentyneenä. Minua väsytti, enkä oikein jaksanut nyt keskustella kenenkään minulle kamalan vieraan kissan kanssa.
“Noh, pärjäile. Voit tulla puhumaan minulle, mikäli jokin mietityttää”, Pikkukaaos totesi ja lähti.
Huokaisin ja kohautin lapojani. Olipa outoa. Ei Pikkukaaos, eikä kyllä kukaan muukaan, ikinä minusta oikeasti tuntunut välittävän. Nousin ja lähdin itsekin omaan suuntaani. Pyytäisin Lepakkohuutoa kävelylle. Voisimme jutella ja saisin muuta ajateltavaa. Kärppämyrsky oli todellakin ollut minulle tärkeä – miltei kuin isosisko tai jopa lähempänäkin. Suru painoi sisintäni, mutta jostain syystä näin kuitenkin asiassa toivoakin. Naaras olisi nyt Pimeyden Metsässä tuskattomana ja odottaisi minua. Se antoi minulle jonkin verran lohtua.
“Lepakkohuuto hei!” huusin kollin perään, kun huomasin tuon kävelevän jonnekin.
“Hei”, hän vastasi.
“Voitko lähteä kävelylle?” kysyin ja katsoin kollia. Huomasin tuon katseen tutkivan minua. Hän tiesi ja tunnisti suruni. Minua raivostutti kuinka helposti muut lukivat minusta tunteitani.
//Lepa?
