Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Harjoitukset olivat päättyneet tasatilanteeseen. Mahlatassu oli voittanut kaksi ensimmäistä taistelua, ja Lauhatassu sai yliotteen kahdessa viimeisessä. Aurinko oli hetki sitten saavuttanut huippunsa, joten olimme päättäneet palata leiriin. Taisteluiden lomassa olimme käyneet läpi asioita, joissa oppilailla oli parannettavaa. Lauhatassulla niitä oli enemmän kuin Mahlatassulla, mutta sen selitti heidän ikäeronsa. Mahlatassu oli ollut oppilaana lähes pari kuuta pidempään mitä minun oppilaani.
Pilvet olivat väistyneet osittain auringon tieltä. Olin tuntenut kuonollani muutaman sadepisaran harjoitusten lomassa, mutta ainakaan vielä mitään sen suurempaa ei ollut tullut. Pilvet olivat edelleen raskaan oloisia. Ilma oli lämmennyt sitten aamun. Kun saavuimme leirin sisäänkäynnille, kohtasimme partion. Sen johdossa oli Henkäysvarjo. Kissat olivat juuri palaamassa leiriin, ja he antoivat meidän mennä ensin. Astelin Pimentovarjon edellä piikkihernetunneliin. Leirin pääaukiolla oli paljon kissoja. Aurinkohuipun partiot olivat saapuneet leiriin ja viimeinen tuli juuri perässämme. Tuoresaaliskasassa oli runsaasti saaliita. Soturit vaihtoivat kieliä keskenään varjoisissa paikoissa.
”Hae itsellesi syötävää”, sanoin Lauhatassulle, kun kolli oli päässyt ystävänsä perässä sisään leiriin. Oranssivalkea kissa nyökkäsi ja lähti loikkimaan Mahlatassun kanssa kohti tuoresaaliskasaa.
”Yhteisharjoitukset, vai?” matala ääni kysyi. Käännyin Henkäysvarjon suuntaan ja vastasin nyökäten. Kolli väläytti minulle hennon hymyn ja käveli kanssani etäämmälle sisäänkäynniltä.
”Miten ne menivät?” soturi kysyi.
”Hyvin”, vastasin lyhyesti. En ollut juttutuulella, mutten voinut poistua tilanteesta, koska huomasin Jyrkänneloikan katsovan meidän suuntaamme leirin toisella puolen. Henkäysvarjokin huomasi sen, jonka vuoksi hän viittoi minut perässään kaatuneen kuusen taakse. Ilmeisesti kollikaan ei nauttinut isäni tarkkailevasta katseesta sen enempää kuin minäkään.
”Isäsi on ilmeisesti aika ankara”, raidallinen soturi sanoi ja istui alas lähelle putouksen lampea. Kohautin lapojani.
”Hän tekee kaikkensa, jotta minä menestyisin elämässäni. Enkä minä tahdo tahrata sukuamme olemalla tottelematta”, totesin viileästi. Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Entä sinun sukusi? Onko teissä jotakin erityistä?” kysyin yrittäen saada keskustelua aikaan. Halusin tutustua Henkäysvarjoon paremmin. Soturi pudisteli päätään.
”Sukuni on aina ollut puhdasverisiä. Olemme aina olleet uskollisia kuolonklaanille, koska tämä on kotimme. Emme tahdo erakoita tänne”, Henkäysvarjo murahti. Hän viittasi kolmeen erakkoon, jotka parhaillaan puolustivat eteläistä rajaamme.
”Niistä erakoista on hyötyä. Eteläinen raja on aina ollut täynnä erakoita. Kun he asettuvat asumaan sinne, Kuolonklaanin elämästä tulee rauhallisempaa”, totesin viileästi. Henkäysvarjo ei tuntunut yhtyvän mielipiteeseeni.
”Sitä paitsi huhu kertoo, että Kuolonklaani perustettiin erakoista, etkö muista?” kysyin ja siristin silmiäni. Henkäysvarjo kohautti lapojaan.
”Siitä on kauan, joten sillä ei ole enää mitään merkitystä. Silloin oli vain erakoita, mutta nyt on myös kuolonklaanilaisia. Kaikki ulkopuoliset kissat ovat uhka meidän elämällemme. Entä jos ne erakot perustavat lauman meidän reviirimme rajalle? Ne varastavat riistamme ja yrittävät vallata maamme. Minä en luota heihin, eikä muidenkaan pitäisi”, raidallinen soturi sanoi. Hänellä oli selkeä mielipide, jota en jaksanut alkaa muuttamaan. Niinpä kohautin vain lapojani ja nousin ylös.
”Minne menet?” soturi kysyi ja käänsi sinisen katseensa minuun. Kohtasin sen.
”Syömään”, totesin ja jatkoin matkaani.
”Kävele ensin siihen saakka, että vatsakarvasi kastuvat”, ohjeistin Lauhatassua ja astuin itse rantaveteen. Oppilas ei epäröinyt vaan astui sinisenä hehkuvaan lampeen. Hän irvisti, sillä vesi oli ollut selkeästi kylmempää mitä hän oli odottanut. Lauhatassu otti askeleita eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Lopulta hänen vatsakarvansa hipoivat sinistä vettä.
”Ala kauhomaan vettä etukäpälilläsi ihan rauhassa. Pidä takajalkasi maassa”, ohjeistin ja näytin mallia. Lauhatassu irrotti etujalkansa maasta ja alkoi kauhomaan vettä. Lopputulos oli se, että kolli alkoi räpiköimään holtittomasti vettä ja joutui painamaan käpälänsä takaisin veden pohjaan. Pudistelin päätäni.
”Rauhallisesti. Jos räpiköit noin uidessasi, hukut silmänräpäyksessä. Vetojen tulee olla rauhallisia, mutta voimakkaita. Kas näin”, näytin vielä kerran esimerkkiä. Lauhatassu ravisteli vesipisarat kuonoltaan ja nyökkäsi jälleen. Hän veti syvään henkeä ja yritti uudelleen. Tällä kertaa hän onnistui huomattavasti paremmin. Sitten kolli lopetti ja hihkaisi innoissaan:
”Minä osasin!” Vastasin vain nyökkäyksellä.
”Miksi emme voineet tehdä tätä ensimmäisellä kerralla, kun olimme vedessä?” kolli kysyi ja kallisti päätään.
”Ensin täytyy totutella siihen, että turkki on märkä ja normaalia painavampi. Voimme tänään yrittää uimista niin, että takajalkasikin ovat mukana”, totesin. Olimme käyneet Hehkulammella kerran aiemminkin. Silloin yritin totuttaa Lauhatassua olemaan vedessä.
”Kauanko sinulla meni opetella uimaan?” kirjava kissa kysyi ja yritti taas kauhoa vettä käpälillään aivan kuten juuri opetin.
”Ei kauaa. Uintitaito kulkee suvussamme. Jyrkänneloikka opetti minua leirin lammessa ennen kuin ensilumi satoi maahan. Olen kehittänyt hiirenkorvasta lähtien taitojani”, kerroin rauhallisesti. Lauhatassu nyökkäsi.
”Seuraavaksi voit yrittää potkia takajaloillasi vettä rauhallisesti ja päästä liikkeelle. Liiku niin, ettet ui syvemmälle päin”, sanoin tasaisella äänellä ja näytin taas mallia. Kauhoin etukäpälilläni vettä rauhalliseen tahtiin ja otin takajalat mukaan. Takajalkojen potkut veivät minua eteenpäin vedessä. Pysähdyin ja käännyin Lauhatassun suuntaan.
//Lauha?
// 709 sanaa
