Rosmariinitassu
Kirjoittaja: Saaga
Olin ollut niin älyttömän väsynyt, että nukahdin siihen Lepakkohuudon eteen parantajien pesän lattialle.
Heräsin unimaailmaan, jossa lunta tuprutti taivaalta ihan yhtä paljon kuin oikeassa maailmassa oli aikaisemmin tehnyt. Tajusin heti nähtyäni emon, että tämä oli unta. Ryntäsin Höyhenhallan luo ja puskin tätä. Hän kehräsi minulle ja katsoi minua suoraan silmiin.
“Hei, kultaseni”, naaras naukui ja tutun äänen kuuleminen sai kyyneleet tulvimaan silmistäni.
“Hei”, nau’uin takaisin tärisevällä äänellä ja painauduin kiinni emoon. Hän kävi makaamaan vierelleni lumeen ja olimme siinä vain kahden. Lumi ei tuntunut kylmältä vaan oikeastaan vain hiukan viileältä.
Emon turkin tuntu hävisi viereltäni ja tajusin heränneeni. Räpyttelin silmiäni pari kertaa tottuakseni parantajien pesän outoon hämärään valoon. Huomasin Lepakkohuudon katselevan minua, mutta heti kun hän huomasi minun katseeni hän käänsi omansa pois.
“Huomenta vain sinullekin”, naukaisin haukotellen heti perään. Lepakkohuuto naurahti.
“Huomenta”, hän vastasi ja katsoi käpäliään.
“Mikäs niissä käpälissäsi noin paljon ihastuttaa? Onko se loukkaantunut yksilö jo paremmassa kunnossa?” kysyin ja katsoin itsekin hänen loukkaantunutta etukäpäläänsä. Kaikki väsymys oli tiessään hyvien unien ansiosta ja olin taas valmis piikittelemään kollia täysillä.
//Lepa?
