Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta oli rämpinyt Ruskatassun ja Coronan kanssa hangessa muutaman päivän ajan. Corona oli kertonut mielenkiintoisia tarinoita pitkästä seikkailustaan, ja se oli vain kasvattanut Sulkavirran intoa lähteä seikkailemaan kaksijalkalan kujille. Kun kolmikko oli hiljaa, Sulkavirta suunnitteli jo seuraavaa seikkailuaan. Hän tahtoi nähdä kaksijalkalan, sen valtavat kivipesät, hirviöt, kaksijalat ja köynnöksien päässä kulkevat koirat.
Sulkavirrasta oli mukavaa jutella kissojen kanssa, jotka eivät tiuskineet koko aikaa tai olleet muuten vain ilkeitä. Etenkin Ruskatassun seura teki raidallisen naaraan hyvin iloiseksi. Hänen sydäntään oli lämmittänyt joka kerta, kun oli nähnyt oranssivalkean kollin hymyilevän. Hän oli saanut tutustua täysin uuteen Ruskatassuun. Matkan alkaessa kirjava kolli ei ollut hymyillyt paljoa, ja oli vaikuttanut muutenkin vakavamieliseltä ja poissaolevalta. Nyt Ruskatassun silmät olivat suorastaan sädehtineet, kun tuo oli puhunut ja kuunnellut muiden puheita.
”Ettehän kerro muille, että olin mukananne?” Sulkavirta pyysi, ennen kuin kolmikko joutui eroamaan klaanien rajojen tuntumassa. Ruskatassu vilkaisi kysyvästi Coronaa, joka nyökkäsi.
”Se olkoon meidän salaisuutemme”, kastanjanruskea kolli sanoi leveästi hymyillen.
”Kiitos. Ruskatassu, tapaammeko me vielä?” Sulkavirta kysyi ja katsoi eloklaanilaisoppilasta suoraan silmiin. Ruskatassu hymyili, muttei vaikuttanut yhtä iloiselta kuin aiemmin.
”Jos muut saavat tietää, joudumme isoihin ongelmiin”, oranssi kolli takelteli ja laski katseensa käpäliinsä. Sulkavirta oli pettynyt. Hän oli koko ajan tiennyt, ettei voisi olla Ruskatassun ystävä, mutta se tuntui niin väärältä. Miksi klaanien säännöt kielsivät klaanien välisen ystävyyden? Sulkavirta ei kyennyt ymmärtämään sitä.
”No, ehkä me törmäämme vielä joskus. Minun täytyy nyt mennä. Ja Corona, onnea veljesi tapaamiseen!” Sulkavirta huudahti samalla, kun lähti jo kävelemään kohti Kuolonklaanin rajaa.
”Hyvästi, Sulkavirta!” harmaanruskea naaras kuuli Coronan huutavan tämän perään. Sulkavirta kulki pienen metsän halki pyöritellen mielessä, mitä kertoisi klaanitovereilleen. Hän ei voisi kertoa olleensa seikkailulla eloklaanilaisen kanssa, vaan oli keksittävä valhe. Sulkavirta oli päättänyt, että Sähkötuholle hän ei valehtelisi. Veli ansaitsi tietää, missä hänen siskonsa oli ollut, vaikkei tämä olisikaan iloinen kuullessaan siitä. Kyllä Sähkötuho leppyisi, Sulkavirta ajatteli.
Kun raja häämötti jo edessäpäin, Sulkavirta jähmettyi aloilleen. Hän haistoi joukon erakkoja sekä rautaisen veren tuoksun. Naaras puri hampaansa yhteen ja epäröi hetken ajan. Olivatko erakot hyökänneet Kuolonklaanin kimppuun? Sulkavirta päätti hetken harkinnan jälkeen ylittää rajan ja seurata hajuja syvemmälle reviirille.
Hän näki monta kissaa, ainakin kymmenen, jotka keskustelivat varsin kireäsävyisesti avaralla alueella. Harmaanruskea naaras ei tunnistanut muita, kuin joukossa olevan kuolonklaanilaispartion, jonka johdossa oli Henkäysvarjo. Kollin turkki oli rähjääntynyt, mitä ilmeisimmin taistelun seurauksena. Valkea erakkokissa vuosi verta. Kissat olivat selkeästi taistelleet.
Sitten Sulkavirran kellertävän vihreä katse osui hangessa makaavaan kissaan. Punaruskea naaras makasi elottomana maassa lähellä muita kissoja. Sulkavirran karvat nousivat pystyyn. Mitä täällä oli oikein meneillään?
Kun erakot alkoivat tekemään lähtöään, Sulkavirta astui piilostaan esiin. Hän kohtasi valkean kissan harmaansinisen katseen. Se oli kylmä kuin mikä, ja sai kylmät väreet kulkemaan soturin selkää pitkin.
Kun erakkojoukko oli poistunut, Sulkavirta asteli isänsä eteen kohdaten tuon sinisen katseen. Henkäysvarjon katse oli kylmä ja moittiva, eikä Sulkavirta ihmetellyt sitä lainkaan. Naaras oli ollut seikkailuillaan neljäsosakuun ajan, eikä kukaan tiennyt missä tämä oli ollut.
”Missä sinä olet ollut?” varapäällikkö kysyi matalasti muristen. Sulkavirta katsoi yhä tiukasti isäänsä suoraan silmiin.
”Nuo erakot vangitsivat minut”, Sulkavirta ilmoitti ääni väristen, ”olin rajan tuntumassa saalistamassa, kun he hyökkäsivät kimppuuni ja veivät minut leiriinsä.”
Henkäysvarjo ei näyttänyt yllättyneeltä. Isä murahti jotakin siitä, miten kapiset erakot saisivat kadota koko maailmasta.
”Niistä ei seuraa mitään muuta kuin ongelmia”, raidallinen kolli ärähti päätään ravistellen, epäilemättä tyttärensä sanoja. Sulkavirta oli huojentunut.
”Mitä täällä tapahtui?” raidallinen naaras kysyi viitaten veriseen hankeen, jolla lojui siellä täällä karvatukkoja.
”Se, mitä erakot aiheuttavat aina. He varastivat riistaamme, ja minä tein siitä yhdestä varoittavan esimerkin. Tuskin ovat tulossa reviirillemme ihan pian uudestaan”, kolli naurahti, kuin olisi tehnyt hienonkin työn. Sulkavirtaa ei naurattanut. Hän todella toivoi, etteivät erakot saapuisi enää lähellekään Kuolonklaanin rajaa. Sulkavirta oli saattanut erakkojoukon yhä suurempiin ongelmiin, kun hän oli valehdellut kaappauksesta. Jos yksikään joukon erakoista eksyisi rajan tuntumaan, kuolonklaanilaiset repisivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.
Sulkavirta asteli isänsä jalanjäljissä Kuolonklaanin leiriin. Mitä lähemmäksi hän kulki piikkihernemuureja, sitä enemmän hän halusi kääntyä takaisin ja juosta niin kauas Kuolonklaanin reviiristä kuin saattoi. Hetken kestänyt vapaus sai naaraan janoamaan lisää. Miten hän voisi enää koskaan olla onnellinen Kuolonklaanin rajojen sisäpuolella, kun hän oli kerran saanut nauttia oikeasta vapaudesta?
Pelkkä Kuolonklaanin reviirin ilma tuntui paksummalta mitä rajan toisella puolella. Päästyään sisään leiriin piikkihernetunnelin kautta, Sulkavirta kohtasi kuolonklaanilaisten kysyvät katseet. Lähinnä he varmaan miettivät, mitä Henkäysvarjolle oli käynyt, ennemmin kuin sitä, missä Sulkavirta oli ollut.
Sulkavirta tunnisti Sähkötuhon kissajoukosta nopeasti. Vaikka veli pysyikin yhtä kivikasvoisena kuin aina, Sulkavirta saattoi erottaa mikroilmeitä veljen kasvoilla. Ne kertoivat, miten onnellinen Sähkötuho oli siitä, että raidallinen naaras oli palannut takaisin.
Ennen kuin Sulkavirta pääsi keskustelemaan veljensä kanssa, Punatähti kutsui hänet ja Henkäysvarjon luokseen. Naaras tallusti isänsä perässä kaatuneen kuusen takana sijaitsevan vesiputouksen taakse koloon, jossa Punatähden pesä sijaitsi. Hämärä, kostea kolo oli epämiellyttävän kolkko. Pesässä oli vain yksi sammalvuode, jonka päälle Punatähti asettui istumaan.
”Kertokaa, mitä täällä on meneillään”, Punatähti komensi. Sulkavirta antoi isänsä vastata. Henkäysvarjo kertoi erakkojoukosta, joka oli varastanut Kuolonklaanin riistaa. Isä kertoi, miten hän oli tehnyt riistavarkaasta esimerkin riistämällä tämän henkensä. Punatähden ilme oli koko ajan ilmeetön.
”Uskon, että teit oikean ratkaisun tappaessasi sen kissan. Erakot on pidettävä pois klaanimme reviiriltä. Nyt meidän täytyy vain toivoa, etteivät he yritä kostaa. Lisää partioiden määrää etelärajalla”, Punatähti sanoi vakavalla äänellä, ja Henkäysvarjo nyökkäsi.
”En usko, että heistä on enää harmia”, Henkäysvarjo sanoi ja jatkoi sitten kertomalla, miten erakot olivat vanginneet Sulkavirran. Punatähti tietenkin kysyi Sulkavirralta, mitä kaikkea oli tapahtunut.
Naaras valehteli päällikölle päin naamaa ja kertoi sen, miten erakot olivat kaapanneet hänet rajan tuntumassa. Hän kertoi menettäneensä tajuntansa ja heränneensä kissojen leirissä. Sulkavirta valehteli olleensa siellä vankina koko neljäsosakuun ajan, ja karaten sitten, kun vartijan silmä vältti. Sulkavirrasta ei tuntunut pahalta valehdella, vaan hänestä tuntui pahalta erakoiden puolesta. Hän tahri viattomien kissojen maineen, tehden heistä Kuolonklaanin ikuisia vihollisia.
Kun juttelut oli juteltu, Sulkavirta pääsi lähtemään pois pesästä. Henkäysvarjo jäi vielä juttelemaan päällikön kanssa, mutta Sulkavirta kiiruhti nopeasti Sähkötuhon luokse.
Veli katsoi naarasta huolestuneena.
”Missä sinä olet oikein ollut?” tuo kysyi piiskaten hännällään ilmaa. Sulkavirta viittoi raidallisen kollin peräänsä. Olisi liian vaarallista jutella, kun leirissä paikalla oli liian monta korvaparia.
Kaksikko poistui leirin ulkopuolelle, vaikka alkoikin jo hämärtää. Päästyään tarpeeksi kauas leiristä, Sulkavirta jättäytyi veljensä rinnalle.
”Et voi uskoa, mitä tapahtui! Lähdimme Ruskatassun-”, Sähkötuho keskeytti Sulkavirran jo alkuunsa.
”Ruskatassun? Sen Ruskatassunko, jonka Karhumyrsky yritti tappaa?” veljen ääni oli terävä. Sulkavirta nyökkäsi.
”Älä keskeytä minua. Hän menetti muistinsa siinä Karhumyrsky-kohtauksessa, eikä muistanut mitään kun ensimmäisen kerran tapasimme rajalla. Lähdin hänen kanssaan etsimään hänen muistiaan Ruskatassun vanhaan kotiin. Et voi uskoa, mutta kun saavuimme sinne, hän sai muistinsa takaisin! Ja minä tutustuin häneen ja hänen setäänsä, Coronaan. Voi, klaanien reviirin ulkopuolella oli niin paljon kaikkea! Kaikki ne uudet tuoksut, uudet maisemat ja ihan kaikki! Pääsisinpä takaisin sinne, en ole koskaan tuntenut oloani niin.. Niin vapautuneeksi!” Sulkavirta intoili ja katsoi veljeään silmät suurina. Hän tiesi, ettei Sähkötuho ollut lainkaan innostunut naaraan tarinasta.
//Sähkö?
// 1117 sanaa
