Loiskevarjo
Kirjoittaja: Sirius
Kiiruhdin Kalmakuun rinnalle. ”Ei ole mitään järkeä jatkaa enää.” kolli naukui. Minulle tuli yhtäkkiä paha olo. Se olo, kun olin nähnyt Utusielun ruumiin käpälieni alla. Olin katsonut häntä julmasti. Olin tunteeton. ’Höpö höpö! Eloklaani kerjää tappoja. Sitä paitsi, Utusielu oli vanha.’ ääni pääni sisällä totesi. Kalmakuu näytti ymmärtävän. ”Tiedän tuon tunteen. Mutta…et voi sille mitään.” entinen mestarini sanoi ja painoi päänsä. Katsoin häntä myötätuntoisesti. ”En voikaan. Mutta…mitä Eloklaanille lopulta käy?” kysyin kauan pohtimani kysymyksen. Kalmakuu ei vastannut. Hän tuijotti pensaisiin haaveksivasti. Annoin hänen olla. Olin pitänyt Henkäystähteä hyvänä päällikkönä, ja niin hän olikin. Sota ei ollut oikein. Mutta muutkin halusivat sitä! Ei Henkäystähteä voinut yksin syyttää. Kalmakuu katsoi minua silmiin. ”Miksi sitten tapoit Utusielun, jos kerran siitä tuli sinulle paha olo?” hän kysyi. Vilkaisin toisaalle. En tiennyt sitä. Se…oli vain tunne. Minun oli pakko päästä häneen kiinni. En voinut kuitenkaan jättää vastaamatta. ”En tiedä. Se oli…vain tunne.” nau’uin vastaukseksi. Kalmakuu katsoi minua hieman oudosti. Näkyikö hänen katseessaan epäilyä? Saisi varmaankin näkyä, sillä olin valehdellut. Vaikka, en minä suoranaisesti ollut. En tiennyt mitä vastata. ”Miksi? Miksi teit sen?” hän kysyi. Minua alkoi hermostuttaa. Kalmakuu halusi tietää kaiken! ”Pidä kuono kiinni. Minun oma asiani.” murisin hiljaa. Kalmakuu ei enää kysellyt. En vaivautunut edes näyttämään pahoittelevalta. Kävelimme leiriin hiljaisuuden vallitessa. Kun saavuin leiriin, Latvaruusu oli siellä vastassa. Naaras näytti raivostuneelta. Hän kierteli aukiota. Juoksin hänen luokseen. ”Latvaruusu! Mitä sinä täällä?” kysyin. Latvaruusu mulkaisi minun turkkiani vihaisesti. ”Tappelemassa? Voittivatko ne?” Latvaruusu kysyi. Hämmästyin. ”Eivät. Tapoin yhden.” sanoin nopeasti. Latvaruusu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hienoa työtä!” hän kehui. Nyökkäsin kiitollisena hieman vaivautuneesti. Nuolin mustaa turkkiani nopeasti. Vihdoinkin, kun veri katosi, Latvaruusu oli asettunut istumaan. Hän lipaisi tassuaan. ”Minulla on sinulle asiaa. Tämä liittyy Neilikkapentuun.” hän maukui terävästi. Katsahdin pentutarhalle päin huolestuneena. ”Ei kai hänelle ole sattunut mitään?” kysyin huolestuneena. Latvaruusu pudisti päätään. Huokaisin helpotuksesta. ”Neilikkapentu kertoi minulle, että joku oli kertonut hänelle…” Latvaruusu aloitti mutta vaikeni. Hän murisi itsekseen. ”Ai mitä hän kertoi?” kysyin hämmästyneenä.
”Että Pisarapentu ja Hunajapentu ovat kuolleet.” Latvaruusu maukui mutta romahti täysin. Hän pidätteli itkua. Laskin häntäni hänen päälleen. Kosketin Latvaruusun korvaa kuonollani. ”Ei hätää. Mitä väliä sillä on? Kyllä Neilikkapennun pitää se aikanaan oppia.” totesin. Latvaruusu ponkaisi pystyyn. Hänen silmänsä paloivat vihaisesti. ”Aikanaan oppia! Ei nyt! Ei vielä! Nyt on tapahtunut liikaakin; en halua hänen tietävän sitä!” Latvaruusu sähisi. En ikinä ollut nähnyt häntä noin vihaisena. Naaras oli yksinkertaisesti pelottava. ’Neilikkapennun pitäisi olla onnellinen siitä, että hän omistaa noin suojelevan emon.’ ajattelin. Latvaruusu mulkaisi minua raivokkaasti. ”Haittaako se? Ei häntä varmaan kiinnosta.” sanoin rauhallisesti. ”Ei varmaan, mutta minuapa kiinnostaa! Eikö sinua? Etkö ole hänen isänsä?” Latvaruusu kysyi. Hänen sanansa sivalsivat kynsien lailla minua. Minua alkoi suututtaa. ’Etkö ole hänen isänsä?’ Latvaruusun raivokkaat sanat kaikuivat päässäni. Pudistelin päätäni vihaisesti. ”Olen! Minusta olet liian ylisuojeleva.” napautin. Häpesin heti sanomaani. Latvaruusu suuttui. ”Minäkö ylisuojeleva? Ahaa, nyt tämä ylisuojeleva emo sanoo, ettet enää ole kumppanini!” Latvaruusu sihahti kylmästi. ”Neilikkapentu saa enemmän kärsimyksiä siitä.” väitin. ”Minä opetan hänelle, että hänellä ei ikinä ollut isää. Hyvästi, Loiskevarjo.” Latvaruusu kääntyi ja lähti pentutarhaan. Jäin tuijottamaan häntä. Mitä olinkaan tehnyt?
