Pähkinäkorva
Kirjoittaja: Ron
Olin kuin jäätynyt aloilleni. Minttuliekin suusta oli päässyt sellainen sanojen virta, ettei toista. Hän oli sanonut kaiken sen, mikä minun olisi pitänyt sanoa hänelle. Hän oli pyytänyt anteeksi. Ei, hän oli anonut minulta anteeksiantoa. Jotain, mitä minä olisin tehnyt, jos olisin vain tajunnut puhua ensin. Minttuliekki oli sanonut ikävöineensä minua, hän olisi halunut jättää hyvästit. Nielaisin jotain, joka oli yrittänyt hiipiä kurkustani suuhuni ja takertua hampaitani vasten. Nuolaisin huuliani, olin täynnä hermostuneisuutta ja hämmentyneisyyttä. Mutta ennen kaikkea olin liikuttunut. Olin sanaton. Kurkunpäätäni poltteli, silmäni kostuivat. Minttuliekki pyytää anteeksi asioita, jotka olisivat olleet minun kontollani. Miten voisin vastata? Ilman että pelottelen hänet pois? Tämä saa minut muistamaan, kuinka turkasen huono olen stressaavien ja/tai yllättävien tilanteiden kanssa.
”Minttuliekki, minä..” aloin takellella rikkoakseni hiljaisuuden. En ollut vieläkään varma, miten vastaisin. Minua painosti löytää ja käyttää juuri oikeat sanat. Lopulta minä vain naurahdin laiskasti ja jatkoin:
”..en tiedä, mitä sanoa. Minullakin on ollut…” nielaisen taas sen jonkin kurkusta alas. ”erittäin kova ikävä. L-luulin, etten näkisi sinua enää. Luulin, että olet vihainen. Luulin, että sinulle oli käynyt jotain. Luulin…”
Minttuliekki näytti huokaisevan iloisen raskaasti. Hän laski katseensa hetkeksi, ja tuon hymyn näkeminen niin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen oli saada minutkin itkemään. Oli kuin olisin uudelleensyntynyt ja saanut takaisin kaikkea, jota en edes muistanut menettäneeni.
”..olen vain luullut paljon, Minttuliekki. Typerän paljon”, puuskahdin ja virnistin omille sanoilleni. ”Tekee todella hyvää taas nähdä sinut. Ja se, että olet kunnossa, merkitsee minulle enemmän kuin saatat ajatella..”
//Minttu?
239 sanaa
