Lokkipentu
Kirjoittaja: Koivu
Emo oli selittänyt, että ennen kuin Lokkipentu pääsisi soturiksi, täytyisi hänestä tulla oppilas. Lokkipentu ei pitänyt siitä, miten kauan kestäisi, että hän pääsisi sotureiden pesään nukkumaan. Emon käytös kävi nyt kovasti Lokkipennun hermoille, kun emo oli tuon tylsän selityksen lisäksi napannut valkoharmaan pennun hampaisiinsa, ennen kuin sotureiden pesästä asteli ulos suuri soturi. Lokkipentu ei olisi halunnut olla emon riepoteltavissa. Lokkipentu olisi halunnut olla kuin soturi!
Nyt emo oli tarjoutunut esittelemään koko leirin Lokkipennulle. Lokkipentu ei kuitenkaan tiennyt, olisiko hyvä antaa heti anteeksi emon huonoa käytöstä. Emo tuntui odottavan vastausta, mutta Lokkipentu ei katsonut emoa silmiin.
”Okei. Näytä leiriä. Mutta minä menen edellä!” Lokkipentu sanoi topakasti, pikkuinen häntä edelleen viuhtoen ärtymyksestä. Emo saisi oppia paikkansa, pentu ajatteli.
”Hyvä on”, emo kehräsi huvittuneena. Mikä nyt taas oli hauskaa?
”Mutta seuraan aivan vieressäsi ja pysäytän sinut, kun saavumme jonkun pesän kohdalle”, emo lisäsi.
Närkästynyt Lokkipentu lähti taapertamaan eteenpäin, kohti maassa makaavan kuusen toista päätä emo kannoillaan.
”Siellä on oppilaiden pesä. Sinäkin siirryt sinne kuuden kuun ikäisenä.”
Kului puoli kuuta. Lokkipentu oli kasvanut vauhdilla kahden kuun ikäiseksi, entistäkin itsepäisemmäksi tapaukseksi. Häntä ei vieläkään oikein kiinnostanut muiden pentujen seura; ne lähinnä ottivat harmaavalkoista kollia päähän. Etenkin Savupentu, Räntäpentu, Kettupentu ja Susipentu, jotka olivat käyttäneet Lokkipennun omaa emoa hyväksi ja syöneet emon maitoa – ilman Lokkipennun lupaa! Hän inhosi noita neljää pentua kaikkein eniten. Muut pentutarhalaiset olivat hänelle aivan samantekeviä. Heidän leikkinsä tuntuivat täysin typeriltä harmaan ja valkoisen kirjavan pennun mielestä. Lokkipentu oli kyllä kerran kokeillut liittyä muiden leikkiin, mutta kun hän oli päättänyt olevansa Lokkiklaanin päällikkö Lokkitähti, muut olivat torjuneet ajatuksen ja lopulta jääneet kinastelemaan keskenään. Lokkipentu ei ymmärtänyt, miten tyhmistä asioista toiset välittivät.
Eräänä iltana, kun Lokkipentu oli jo käynyt nukkumaan, heräsi hän myöhäiseen auringonlaskun aikaan siihen, kun ulkoa leiristä kantautui tavallista enemmän puheensorinaa ja käpälänaskelia. Pentu nosti päänsä ylös emon vatsalta korvat höröllä.
”Kaikki hyvin, Lokkipentu. Nuku sinä vain”, emo sanoi. Lokkipentu ei kuitenkaan ottanut emoa kuuleviin korviinsa, vaan nousi ylös ja kiiruhti pesän suuaukolle. Harmaavalkoinen kolli kurkisti ulos jäkäläverhon takaa. Aukiolla oli paljon kuolonklaanilaisia kissoja yhdessä rykelmässä kuin lähtövalmiina. Paljon kissoja istui myös pesien ulkopuolella katselemassa kissarykelmää. Lokkipentu järkeili hetken mielessään, kunnes päätteli, että tässä täytyi olla kyse siitä kokoontumisyöstä, mistä emo oli joskus kertonut. Joka kuu Kuolonklaani kokoontuisi sen toisen klaanin kanssa, jonka nimeä Lokkipentu ei taas muistanut… Elinklaani? Elonklaani? No, väliäkö sillä, siitä huonommasta klaanista joka tapauksessa, hän tuumi.
Lokkipentu huomasi kuitenkin jotain omituista: kuolonklaanilaisten seassa oli myös lukuisia muita kissoja. Niitä kujakissoja, joita Lokkipentu oli hämmästellyt jo niiden ilmestyessä leiriin silloin kerran, päiviä aikaisemmin. Kolli ei ollut erottanut vieraiden kissojen hajuja heikon hajuaistinsa takia ja sen vuoksi tällä kesti huomata, että leirissä oli muukalaisia. Harmaavalkoinen pentu katsoi laskelmoiva ilme kasvoillaan, kuinka joukkio alkoi valua ulos leiristä Henkäystähden sekä jonkun toisen, harmaaturkkisen kujakissan johdolla. Mutta eiväthän kujakissat liittyneet kokoontumisiin!
Lokkipennun mielessä raksutti, kun hän kävi läpi vaihtoehtoisia selityksiä tapahtumille. Taustalla erottui emon ääni, mutta Lokkipentu ei pystynyt nyt keskittymään siihen, mitä emo maukui. Äkkiä valkoharmaan kollin korvat värähtivät eteenpäin ja kylmänsinisten silmien katse tarkentui taas leirin uloskäyntiaukolle, jonka edusta oli jo tyhjentynyt, kun viimeinenkin joukkion kissa oli kadonnut tunneliin. Nyt Lokkipentu tajusi, miksi kujakissat olivat mukana ja miksi kaikki leiriin jääneet soturit olivat vielä hereillä.
”Taistelu!” Lokkipentu huudahti kääntyessään ja oli törmätä emoon, joka oli saapunut hänen taakseen. Emo katsoi Lokkipentua hämmästyneenä. Kolli päätteli tästä, ettei emo olisi halunnut hänen saavan tietää asiasta.
”Me hyökätään, eikö niin emo?” Lokkipentu kysyi läpitunkeva katse pikkuisissa silmissään. Se oli hänen mielessään ainoa looginen syy siihen, miksi Kuolonklaani liittoutuisi kujakissojen kanssa. Emo katseli hetken Lokkipentua silmät pyöreinä, siirsi sitten epäröivän katseensa maahan. Lokkipennusta tuntui yllättävän hyvältä nähdä emo noin vaivaantuneena. Pentu virnisti itsekseen.
”Niin me teemme”, emo avasi suunsa vihdoin. Lokkipentu koki ylpeyttä siitä, miten fiksu oli ollut arvatessaan oikein.
”Ihan tylsää, että en pääse edes näkemään taistelua”, Lokkipentu totesi kärsimättömästi. Pennun silmissä välähti nopeasti karmivan kylmä, vihansekainen katse.
”Haluan jo soturiksi! Jos olisin soturi nyt, tappaisin kaikki viholliset.”
//Sulka?
