Kylmäliekki
Kirjoittaja: Aura
Kylmäliekki kulki Varjokarvan vierellä hiljaisena. Heidät oltiin määrätty partioimaan ja partiossa he olivat lähteneet samaan suuntaan. Kaksikon lisäksi partiossa oli myös Kuuraturkki ja Sinilintu. Kylmäliekistä Sinilintu vaikutti kiehtovalta kissalta, vaikka moni piti naarasta kajahtaneena. Hänestä naaras muistutti Huomenkyyhkyä, hyvällä tavalla. Kylmäliekki oikeastaan kaipasi ystäväänsä, vaikka ei sitä kenellekään myöntänyt. Etenkään Jääviillolle, kollille jota hän palvoi ja teki kaikkensa saadakseen kollin huomion.
”Hajaannutaan, haistan hiiren”, Varjokarva sanahti ystävällisesti ja lähti kulkemaan hajujälkensä perässä. Kylmäliekki maisteli ilmaa ja sai vainun myyrästä. Saalistajana kolli ei ollut mikään kummoinen tapaus, mutta hänen taitonsa menettelivät. Kylmäliekki oli kuitenkin nopea ja kun rusakko syöksähti puskasta juoksuun, savunharmaa kissa ryntäsi rusakon perään. Kylmäliekki nautti vauhdin tuomasta hurmasta ja pinkoi sen minkä jaloistaan pääsi. Juokseminen oli asia mikä sujui kollilta mainiosti. Kylmäliekki loikkasi kynnet esillä pitkäkorvan päälle ja kierähti saaliseläimen kanssa ympäri. Rusakko potki vimmatusti ja kolli ulahti saadessaan osuman rintaansa. Harmaaturkkinen kissa antoi saaliseläimelle tappavan puraisun ja vesi heräsi hänen kielelleen, kun hän maistoi lämpimän veren suussaan. Kylmäliekki hymyili tyytyväisenä ja unohti aiemmin haistamansa myyrän. Kylmäliekki lähti raahaamaan suhteellisen isoa saaliseläintä niskanahasta ja melkein törmäsi Varjokarvaan, joka oli saanut kaksi hiirtä. Hän piteli hiiriä hännistään ja katsoi tyytyväisenä klaanitoveriaan.
”Tule, etshitään Sinilintu ja Kuuraturkki”, Varjokarva mourui epäselvällä äänellä ja Kylmäliekki nyökkäsi vanhemmalle soturille. Varjokarva kuului klaanin kokeneimpiin sotureihin ja oli hyvin arvostettu, jopa pelätty kissa kuolonklaanilaisten keskuudessa. Kylmäliekki arvosti Varjokarvaa, sillä kolli oli hyvä soturi, mutta samalla myös jopa hieman ystävällinen. Kylmäliekki laski päätään kunnioittavasti ja lähti rusakkonsa kanssa Varjokarvan perään. Pian Sinilinnun kirjava turkki tulikin kaksikon vastaan ja he yllättivät naaraan tutkailevan koppakuoriaista. Kylmäliekki ei ollut ihan varma mitä naaras tuossa alhaisessa ötökässä tutki, mutta arveli siinä olevan jotain kiinnostavaa, kerta naaras jaksoi keskittyä siihen niin tarkasti.
”Sinilintu, me teemme paluuta leiriin. Saitko, saitko sinä jotain saaliiksi?” Kylmäliekki naukaisi ystävällisellä äänensävyllä ja katsoi naaraskissaa rauhallisesti.
”Etsi sinä Kuuraturkki, voin jäädä vahtimaan tuota”, pieni, musta kissa naukaisi ja viittasi käpälällään Kylmäliekin saaliiseen. Harmaaturkkinen nyökkäsi Varjokarvalle kunnioittavasti ja lähti jolkottelemaan Kuuraturkin hajujäljen perässä. Hänellä ei ollut mikään paras hajuaisti, joten jäljen seuraaminen tuotti kollille jonkinmoisia vaikeuksia. Kolli meni muutaman kerran harhaan, mutta pian oikea jälki löytyi ja hän huomasi mustan kollin liikuskelevan laiskahkosti.
”Kuuraturkki? Me olisimme nyt palaamassa leiriin”, Kylmäliekki naukaisi hiljaisella äänellä sen varalta, että kollilla olisi jotain kesken.
”Vihdoin, tässä olikin jo partiointia tarpeeksi”, Kuuraturkki mutisi ja savunharmaa kissa kääntyi. Hän heilautti häntäänsä varovaisesti sen merkiksi, että kolli voisi seurata häntä. Kylmäliekki ei edes yrittänyt viritellä keskustelua heidän välille. Ei kolli ujo ollut, hän ei vain halunnut kuulla ilkeilyä tai piikitteleviä kommentteja. Kylmäliekki otti asiat helposti tunteisiin ja Jääviilto oli painottanut, että hän ei saisi itkeä jokaiselle vastaantulijalle. Siispä kolli oli alkanut välttelemään tilanteita, jotka voisivat johtaa pahaan mieleen. Pian he saapuivat partion muiden jäsenten luokse ja Varjokarva heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Kylmäliekki lähti kuuliaisesti soturin perään ja otti ennen lähtöä matkaansa rusakon. Se oli isohko ja kolli arveli siitä riittävän syötävää useammallekin kissalle. Ehkä hän veisi sen henkilökohtaisesti pentutarhalle, Orvokkisydän pentuineen voisi ilahtua siitä. Naaraan pennut olivat jo siinä iässä, että he söivät riistaa maidon juonnin sijaan. Nelikolla ei mennyt kovin kauaa päästä leiriin ja leirin suuaukolla he jakaantuivat kukin omille teilleen. Kylmäliekki lähti rusakkonsa kanssa kohti pentutarhaa ja puolimatkaan päästyään jokin nau’unta keskeytti hänet. Naukuja oli pieni musta kolli ja Kylmäliekki muisteli toisen nimen olevan Toive-tai Toivopentu. Pentu vaikutti ystävälliseltä ja esittäytyikin Toivepennuksi. Kylmäliekki laski saaliinsa maahan ja hymyili pennulle ystävällisesti.
”Hei, Toivepentu. Minä olen Kylmäliekki, Kuolonklaanin soturi”, savunharmaa kissa esittäytyi ja räpäytti silmiään.
”Minulla on tylsää! Voisitko sinä kertoa minulle soturien elämästä?” Toivepentu miukaisi uteliaasti ja hetken harkinnan jälkeen Kylmäliekki nyökkäsi. Osaisikohan hän kertoa soturien elämästä? Hänen omansa ei ollut kovin hurjaa tai jännittävää, kuten vaikka Jääviillon.
”Totta kai, kerron sinulle mielelläni millaista on olla soturi. Mitäs sanot, jos viedään ensin tämä rusakko emollesi?” Kylmäliekki kysyi ja sai pennun nyökkäämään.
”Saanko minä auttaa sinua?” pieni pentu kysyi hiljaisella äänellä. Kylmäliekki hymyili pennulle ja nosti rusakon ilmaan. Toivepentu tarttui saaliseläimen koivesta ja yhdessä he lähtivät viemään rusakkoa pentutarhalle. Kylmäliekki asteli pesän kuumuuteen ja laskiessaan rusakon, oli hänen pakko läähättää muutaman kerran. Oli todella kuuma päivä eikä pesän asukkeja käynyt todellakaan kateeksi.
”Hei. Toin teille hieman syötävää, toivottavasti maistuu. Se on tuoretta”, Kylmäliekki naukaisi ja sai naarailta lämpimät hymyt.
”Voi kiitos Kylmäliekki! Tässä olikin jo nälkä”, Mäntyviiksi naukaisi lempeällä äänellä ja Kylmäliekki laski päätään kunnioittavasti. Toivepentu oli jo juossut ulos pentutarhasta ja kolli seurasi pentua rauhallisesti. He asettuivat varjoon istuskelemaan ja hetken mietittyään kolli avasi suunsa:
”Halusit kuulla soturien elämästä? Pääpiirteittäin se ei oikeasti ole niin hurjaa mitä se on saduissa. Tarkoitan, parhaimmillaan se on tasaista ja rauhallista. Taistelut ja sodat ovat kuormittavia, ei lainkaan mukavia. Soturin elämä on hyvin vastuullista, mutta antoisaa. Saa antaa auttavan tassunsa klaanista huolehtimiseen ja se jos jokin on palkitsevaa. Nähdä miten nuoret pennut varttuvat ja miten heistä tulee sotureita, kuten meistä vanhemmistakin. Oman oppilaan koulutus on vain jotain mistä voin haaveilla, se on varmasti hienoa”, Kylmäliekki kertoi ja hymyili rauhallisesti. Hän pälyili nopeasti ympärilleen, mutta Jääviiltoa ei näkynyt missään. Kolli huokaisi helpotuksesta, Jääviilto olisi tosin osannut varmasti kertoa tästäkin paremmin. Kylmäliekki oli varma siitä.
”Voitaisiinko me leikkiä piilosta?” Toivepentu kysyi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen ja Kylmäliekki nyökkäsi kollikissalle.
”Leikitään vain. Haluatko sinä piiloutua ensiksi? Olet siinä varmasti hyvä, parempi kuin minä, heh”, Kylmäliekki naukaisi ja Toivepentu nyökkäsi.
”Hyvä on, minä lasken. Yksi, kaksi, kolme, neljä….” Kylmäliekki aloitti ja sulki visusti silmänsä ennen laskemisen aloittamista.
”Kaksikymmentä! Piilossa tai ei, täältä tullaan”, kolli kajautti ja lähti etsimään Toivepentua.
//Toive?
