Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Pyräkkäpiru vaikutti siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin seurassani. Muuta en ollut odottanutkaan, mutta pahalta se tuntui silti. Mitä minä olisin voinut muka tehdä enää? En voinut herättää Turmaloikkaa henkiin – vaikka hän olisikin oikeasti kuollut. Ehkä Pyräkkäpiru oli vain päättänyt vihata minua ikuisesti.
Hiljensin askeliani, jotta voisin kulkea poikani rinnalla. Pakottaisin hänet puhumaan, jos tämä menisi siihen. En ollut valmis luovuttamaan hänen suhteensa.
”No, mitä sinulle kuuluu?” kysyin ja yritin hakea soturin katsetta. En näinä päivinä kuullut pennuistani juuri mitään, mikä harmitti minua suunnattomasti. Jos poikani olisi rakastunut tai jos häntä kiusattaisiin tai ihan mitä vain, minä en tietäisi asiasta mitään.
Pyräkkäpiru näytti ensin siltä, ettei aikonut vastata, mutta pian kolli vilkaisi minuun.
”Mitenkäs tässä, ei elämä vankina omassa kodissa ole hääppöisempää”, kolli murahti haastaen. Kurtistin kulmiani: olinko minä kasvattanut hänestä tällaisen? En muistanut, että Pyräkkäpiru nuorempana olisi ottanut kantaa mihinkään. Kenties nämä ajat olivat tehneet hänestäkin hiukan kapinallisen.
Ei kuitenkaan ollut reilua, että hän sanoi minulle noin, kuin syyttäen. Ei tämä ollut minun vikani – tavallaan. Tietysti olisin omilla toimillani voinut laittaa kapuloita Henkäystähden rattaisiin, tai vaikka kieltäytyä virastani. Se olisi kuitenkin vain hidastanut prosessia. Kuolonklaani olisi joka tapauksessa päätynyt samaan tilanteeseen, olin minä Henkäystähden puolella tai en.
”En minä toivonut tätä”, huokaisin kireästi. ”Sinun on turha alkaa valittamaan minulle asiasta. Sinun pitäisi vain olla tyytyväinen siihen, että olen varapäällikkö ja voin suojella sinua ja sisaruksiasi. Isäsi oli samaa mieltä.”
En tiennyt, mihin keskustelu johtaisi, jos alkaisimme puhua Turmaloikasta. Viime aikoina olin alkanut pohtimaan, pitäisikö minun uskoutua asiasta Pyräkkäpirulle. Tiesin, että se oli ainoa keino korjata välimme. Sitä paitsi minusta tuntui julmalta antaa pentujeni kuvitella, että heidän isänsä oli kuollut. Minun olisi vain oltava varma, ettei Pyräkkäpiru ensinnäkään kertoisi totuutta kellekään, eikä toiseksi lähtisi etsimään isäänsä. Turmaloikka saattoi olla missä vain. Tai – kurkkuani kuristi pelkkä ajatus – hän ei ollut enää elossa ollenkaan.
”Ikävöitkö Turmaloikkaa usein?” kysyin ja katsoin huoli silmissäni poikaani.
//Pyräkkä?
KP-boosti käytössä
