Taivaspentu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Seurasimme Karhutassuksi esittäytynyttä kastanjanruskeaa kollia kohti pentutarhaa. Tarkastelin oppilaan liikkeitä ja olemusta, halusin ottaa kaiken irti tästä uudesta tuttavuudesta. Katsellessani Karhutassua huomasin ruosteenruskean kohdan tämän niskassa, se oli samaa väriä kun kollin kaulassa. Hetken päästä ajatukseni kuitenkin ajautuivat siihen kissaan, jonka olimme kohdanneet. Karhutassu oli kutsunut häntä Surmakynneksi. Kykenin kuvittelemaan mielessäni harmaan pitkäturkkisen kissan, jonka turkkia oli peittänyt lukuisat arvet. Selkäpiitäni kylmäsi kun yritin ajatella mistä moiset jäljet olivat tulleet. Muistin kuitenkin, että Karhutassu oli luvannut, että saisimme tehdä ihka oikeita oppilaantehtäviä! En meinannut pysyä turkissani. Käännyin Pihkapennun puoleen ja miukaisin hiljaa, mutta innokkaasti:
”Mitäköhän me saadaan tehdä?” Tabbykuvioinen kolli kohautti olkapäitään mietteliäänä. Hänen tummanmeripihkaiset silmänsä hehkuivat kiinnostuksesta. En minäkään keksinyt mitään, en tiennyt minkälaisia juttuja oppilaat tekivät. Käännähdin isän puoleen ja huomasin hänen kasvoillaan huvittuneen ilmeen. Katselin kummastuneena hetken isän hopeanvalkeita kasvoja, jonka jälkeen työnnyin Karhutassun ja Pihkapennun perässä pentutarhaan. Hopeaputous työnsi vain päänsä pesän sisälle ja ilmoitti aikeistaan.
”Nyt kun olette palanneet turvallisesti pentutarhalle, minun täytyy mennä jatkamaan askareitani. Tulen taas käymään myöhemmin niin jatketaan leirikierrosta, paitsi jos löydätte jonkun joka ehtii viedä teidät jo aiemmin”, isä maukaisi ja nyökkäsi hyvästit. Pian hän olikin jo kadonnut leirin hälinään. Istahdimme Pihkapennun kanssa vierekkäin, jolloin Karhutassu kääntyi puoleemme. Hänen silmänsä yllättivät minut tälläkin kertaa, mutten antanut sen näkyä. Mitä kissa silmillensä mahtoi? Tutkailin nopeasti kollin katsetta ja löysin kaikesta siitä oranssiudesta tyyneyden.
”Näette varmaan tämän makuualustan? Se on kuiva ja no, haiseva, eikä sitä voida enää käyttää, joten siksi se täytyy siivota pois. Moni oppilas ei kuitenkaan tiedä, että se on oikein tehokas harjoitusmenetelmä”, Karhutassu selitti silmät kiiluen pentutarhan hämärässä. Silmäni suurenivat isoiksi. *Saataisiinko me kokeilla ihan oikeaa harjoitusmenetelmää?!* Häntänä värisi innostuksesta ja tyytyväisyydestä, katsoin Karhutassua vaatien lisää. Halusin jo päästä kokeilemaan! Kolli nappasi sammalen lähemmäs tassujaan, jotta hänen olisi helpompi työskennellä. Sen jälkeen hän rullasi ketterästi sammalen siistiksi kireäksi pötköksi, jonka jälkeen hänen oranssi katseensa porautui taas meihin:
”Näppärää, eikö? Tämä kehittää nopeutta ja tarkkaavaisuutta, sillä jos ei ole valppaana, rullasta ei tule tarpeeksi tiukka ja se on hankalampi kuljettaa leirin ulkopuolelle. Haluatteko kokeilla?” kolli kysyi kietoen häntänsä ympärilleen. *Ja vielä kysyt!*
”Tietenkin halutaan! Me halutaan parhaiksi sotureiksi ikinä, eikö niin Pihkapentu!” riemuitsin hontelolle pennulle vieressäni. Hän nyökytti kovasti.
”Meistä tulee parhaita”, Pihkapentu miukaisi ryhtiään kohentaen.
”Selvähän se, Taivaspentu tuleppa sinä vaikka kokeilemaan ensimmäisenä”, Karhutassun kastanjanruskea häntä osoitti uutta sammalpalasta viittoen minulle tilaisuutta mennä kokeilemaan. Askelsin sammalen luokse ja tartuin siihen riuskasti pienillä tassuillani. Vääntelin haperoa makuualustaa tassujeni alla ja yritin saada sitä rullalle. Kuulin samalla kuin Karhutassu oli ohjastanut Pihkapennun oman palasensa luokse. Rullasin sammalta kovin keskittyneenä ja hetken päästä totesin olevani valmis. Peruutin hieman ja arvioin rullaani – joka ei oikeastaan ollut rulla vaan kasa – kulmat kurtussa. Se ei näyttänyt yhtä siistiltä kuin Karhutassun oma. Minun pötkyläni repsotti sieltä täältä ja varmasti leviäisi kun sen ottaisi hampaisiinsa. Tämä tehtävä oli näyttänyt niin paljon helpommalta oppilaan tekiessä sen. Muistin kuitenkin mitä Karhutassu oli sanonut, tämä oli hyvä harjoittelumetodi. Ei minun kuuluisikaan onnistua heti ensimmäisellä kerralla. Lähestyin uudestaan nyt hieman repaileista sammalpötköä ja avasin sen hellästi yrittäen palauttaa sitä alkuperäiseen muotoonsa. *Tämä saa kelvata.* Ja sitten aloitin alusta koko rullaamisprosessin. Otin valkosilla käpälilläni varovasti kiinni sammalesta ja aloin työskennellä sen kanssa hitaammin ja hellemmin kuin edellisellä kerralla, mutta myös varmemmalla asenteella. Kun olin valmis olin erittäin tyytyväinen. Sammal pysyi pienenä käärönä eikä levinnyt oitis sitä liikutellessani. Nappasin sen hampaisiini ja yritin kantaa sitä, mutta yllätyin siitä miten painava se oli. Kurtistin kulmiani ja aloin miettiä uutta tapaa siirtää sitä, sillä en pystynyt kävelemään se suussani. Päätin kuitenkin, että ajatustyö veisi liikaa aikaa sillä hetkellä. Halusin olla tuottelias, joten käännyin uuden sammalpalan puoleen, miettisin siirtämistä sitten kun olisi tehnyt ainakin kolme rullaa. Työtä tehdessäni kuvittelin itseni oikeaksi oppilaaksi. Pörhistin turkkiani, jotta olisin suurempi, muttei sekään tehnyt paljoa. Tiesin kuinka pieni olin, mutta en antaisi sen häiritä. Kun olin saanut tavoitteeni täytettyä asettelin rullaat siististi vierekkäin. Maassa oli paljon sammalmurua ja muuta alustoista tullutta roskaa, jota aloin huiskimaan hännälläni pieneen kasaan. Olin kovin ylpeä rullistani. *Mihinköhän näitä sammalrullia käytetään leirin ulkopuolella? Jos niitä ei voida enää käyttää leirissä.* Tuumin hetken, jonka jälkeen päätin mennä kysymään.
”Karhutassu! Karhutassu!” miu’uin loikkien oppilaan luokse silmät uteliaina hehkuen, ”Mihin näitä pötkylöitä käytetään?” Hymyilin innoissani, halusin oppia sen mitä oppilaat tiesivät. Oppilas olisi yhden askeleen lähempänä soturia. Karhutassu kuitenkin näytti yllättyneen kysymyksestäni.
”Ei niitä käytetä enää mihinkään, ne ovat nyt roskia”, hän vastasi. Minusta Karhutassu oli tosi hieno. Tunsin ihailua häntä kohtaan kun hän osasi jo kaikkea hienoa! Nyökkäsin terävästi yrittäen näyttää mahdollisimman aikuismaiselta ja olin kompastua omiin käpäliini. Ravistin päätäni ja askelehdin Pihkapennun luokse. Hän näytti olevan työn touhussa eikä meinannut huomata minua.
”Miten menee?” kysäisin ja vilkaisin pennun työtä. Jääpentu ei varmasti ollut tehnyt tällaista! Hän saisi oppia tämän vasta oppilaana kun me osaisimme sen jo, saisi hänkin opetuksen kun hän oli aina niin ilkeä minulle. Kaikkien pitäisi tietää se, että se miten kohtelee muita vaikuttaa myös siihen kuinka tulee itse kohdelluksi.
// 808 sanaa
Pihka? Karhu?
